Koulun joulujuhlassa

Pääsin alakoulun joulujuhlaan Maalahteen. Kyseessä oli siis kuuden luokan juhla ja se vietettiin kirkossa, joka oli täynnä väkeä. Ohjelma kesti kaksi tuntia ja oli nautittavaa katsella sitä. Ne olivat Nellyn ensimmäiset koulujoulujuhlat. Cajsalla oli saman iltana omansa Petolahdessa, mutta kahdessa paikassa ei voi olla yhtäaikaa eikä koulussa ollut sanottu, että sinne saa tulla isovanhemmatkin. Mutta ensi jouluna sitten sinne.

Oli tosi  hienoa, kun lapset tulivat kirkkoon sisälle. Taustalla soi instrumentaalina Ave Maria ja lapset saapuivat käsissään lasipurkissa olevat, palavat kynttilät ja asettuivatkäytävien molemmin puolin, niin että siitä muodostui risti. Sitten he menivät alttarille ja lauloivat siellä. Tottakai Luciakulkuekin oli ohjelmassa mukana. Ohjelmaa oli monenlaista ja näki, että siihen oli oikeasti panostettu. Myös jouluevankeliumi esitettiin pienenä kuvaelmana ja esittäjinä oli eka ja toka luokat. Nellylläkin oli vuorosanansa. (Olen peittänyt muiden lasten kasvot.)

Ei siis ollut tarvinnut neuvotella saako meidän kansan kristillisiä perinteitä esittää. Mulla oli luonnollisesti vaikeuksia seurata puhetta, kun kaikki tapahtui ruotsiksi ja kuulolaite tuo puheen kaikuvassa tilassa söhröisenä.

Kaikkein hupaisin ohjelmanumero oli puhallinorkesteri. Siinä Nellykin puhalsi baritonia. 

Se oli sellaista töttöröö töttöröö -soittoa, mutta niin ihastuttavaa. Ja aika lailla erikoista, en ennen ole moista nähnyt. Yleensähän lapset soittavat nokkahuilua, mutta Maalahdessa ollaa vähän isommissa sfääreissä.

Kaiken kaikkiaan oli tosi hienoa olla mukana, vaikka ohjelma olikin liian pitkä pikkuisille mukanaolijoille. Kiitos, että sain osallistua!

Luuk. 18:16 "Mutta Jeesus kutsui lapset tykönsä ja sanoi: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta."

Patti ja sen poisto

Tästä se kaikki alkoi. Vuoden 2011 loppupuolella alkoi oikean käden keskisormeeni kasvaa patti. Tällainen se oli kahden vuoden kuluttua. Kipeäkin se oli ja hankaloitti kaikenlaisia toimia mm. tiskirätin vääntämistä ja sauvakävelyä. Kättä nyrkkiin laittaessa piti keskisormi nostaa muiden sormien ylle. Lopulta päätin, että tästä on päästävä eroon ja eivätköhän ne nyt tk:ssa tällaisen pysty poistamaan. Kun lääkäriaika tuli, minut vietiin heti tk:ssa toimenpidehuoneeseen, jonne tuli hoitajan lisäksi myös lääkäri selvästikin valmiina pieneen operaatioon. Lääkäri katsoi pattia ja totesi hetsiltään, että hermot on niin lähellä ja siitä pitäisi poistaa niin iso pala ihoa, ettei sitä voi kuroa umpeen. Eli lähete keskussairaalaan. Voihan patti!

Tuli sitten kutsu leikkausta edeltävään käyntiin. Tapasin sairaanhoitajan ja leikkaavan lääkärin, joka sattui olemaan ylilääkäri. Kyllä siinä hoitajalle vähän nikottelin, että nyt tällaisen takia tänne tulen teitä häiritsemään, kun on niin paljon vakavampiakin juttuja. Hoitaja totesi rauhallisesti, että tällaisiahan me täällä koko ajan tehdään. Se rauhoitti mieltäni kummasti. 

Tuli sitte se leikkauspäivä. Ensin sairaanhoitaja haastatteli minut. Sitten sain istua odottamaan. Kohtapian tuli leikkaava lääkäri ja vei minut jonnekin toiseen huoneeseen ja piirsi sormeeni ison V:n tussilla eli näin tulisi haava olemaan. Samalla hän selitti asiaa. Tosin en kuullut puoliakaan hän kun puhui aika hiljaa ja puhuu suomea hieman murtaen. Mutta ei se mitään! Pääasiahan oli sormeni ja se poistettava patti.

Sitten tuli kutsu leikkaussaliin, jossa minut makuutettiin ja anestesiahoitaja ryhtyi laittamaan kanyyliä vasempaan käteeni ja toinen hoitaja oikeaan. Sain kuulemma kipulääkettä, jota eka hoitajakin jo oli antanut suun kautta. Sitten luvattiin antaa rauhoittavaa. Leikattavaa kättä ryhdyttiin valmistamaan verityhjiöön: siihen sidottiin kämmenestä alkaen kyynärpäähän saakka tosi kireälle joustava side ja heti sen jälkeen laitettiin juuri kyynärpään yläpuolelle tosi kireälle puristusvanne. Sitten tuli nukkumatti naisen hahmossa ja  puudutti käteni. Minut myös "eristettiin" leikattavasta kädestä vihreällä liinalla. 

Kun siinä makasin ja käsi oli "poistettu pelistä", tuntui siltä, että se on koukussa. Kysyin anestesiahoitajalta joko ovat siellä toisella puolellani aloittaneet homman ja kuulemma olivat. Kysyin myös onko käteni suorana vai koukussa. Hän väitti sen olevan suorana, vaikka ihan varmasti tunsin sen olevan koukussa. Tätäkin kysin hoitajalta, että miksi on näin. Hän sanoi tunteen olevan se viimeinen viesti, joka lähti aivoihin ennen puudutusta. Niin ja vielä lisättiin erittäin voimakasta kipulääkettä ja rauhoittavaa. Huh! Olin jo täynnä mömmöjä.

Tällainen siitä sitten loppujen lopuksi tuli. Vietin leikkaushuoneessa aikaa noin tunnin, sillä rupesin voimaan huonosti, tosin ei tarvinnut oksentaa. Sain taas lääkettä. Tällä kertaa pahoinvointiin. Lopulta minut siirrettiin "heräämöön", jossa toinnuin aika nopeasti ja sain päivän ekan aterian; sämpylä ja teetä.

Eilinen päivä kuluikin sitten tuon tupposormen kanssa hieman hankalasti, mutta tänään sain sen poistaa ja tällainen on jälki

Ei ihan paha. Haava on iso V ja päällä ihoteippi, jonka saa kastella. Ompeleet poistetaan 10 päivän kuluttua ja sen jälkeen haavan pitää olla vuorokausi kuivana. Joulusauna siis kutsuu kohtapian sen jälkeen.

Täytyy kyllä ihmetellä, miten monta ihmistä ja juttua tarvittiin pienen patin poistoon. Luultavasti aivan yhtä monta kuin puolentoista vuoden takaiseen sappirakon poistoon, joka sentään lienee hieman vaativampi toimenpide. Tosin silloin leikkaava lääkäri ei näyttänyt naamaansa kertaakaan.

5.Moos. 33:27 "Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret."

Varhainen itsenäisyyspäivän aamu

Heräsin ennen kuutta ja nousin ylös kuuden paikkeilla. Ajattelin nauttia pimeydestä ja hiljaisuudesta. Pienen aamupalan jälkeen lähdin kävelylle. Oli aivan ihanaa kävellä pimeässä. Tievalaistus kirkasti tietäni. Lunta oli yön aikana satanut viitisen senttiä. Kiersin Metsontien lenkin kahteen kertaan eli noin puoli tuntia ajassa mitaten ja matkassa noin kaksi kilometriä. Oli aivan ihana tunne. Kaikki oli hiljaista. Vain muutamissa taloissa oltiin hereillä. Joissakin taloissa paloi ulkokynttilät terassilla ja jouluvaloja oli melkein kaikissa taloissa. En kohdannut yhtään elävää olentoa matkallani. Kävelin siunaten naapuruston asukkaita.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille!

Room. 13:1 "Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat."

Joululounaalla

KRELL- kristillinen eläkeliitto Kyrönmaan osasto järjesti joulujuhlan Isonkyrön vanhan kirkon vieressä sijaitsevassa Vanhassatuvassa. Vanha miljöö ja ihana jouluruokapöytä katettuna.

Ruoka oli todella hyvää

Pärekoriin vietiin käytetyt astiat

Vanhauusi astiakaappi, astiat ovat uusia

Kamari

Pakko sanoa, että ruoka oli todella hyvää. Kotiruuan makuista. Ja ah sitä luumukiisseliä. Siinä meni melkein kielikin mukana.

Laulettiin joululauluja ja Kaisa luki ihania runojaan. Miehensä piti hyvän puheen. Siis kaikki oli mallillaan.

Tuli monesta kohdasta mieleen lapsuudenkotini Kortesjärven Purmojärven Pellisen kylässä. Mm. näistä

Meidän tuvassa oli just tällaiset puoliverhot ja pujotettu samalla tavoin kanttinauhaan

Kattopalkki meidän tuvassa oli samalla tavalla veistetty ja samalla tavoin oli leipäorsi kahden tuollaisen palkin välissä. Sieltä sitä leipää tarpeeseen taitettiin.

Talon vintillä on Villavintti http://www.taitoep.net/toiminta-ja-palvelut/taitokeskukset/taitokeskus-villavintti-isokyroe/. Sieltä löytyi toiseksi viimeinen joululahja.

Jesaja 7:14 "Sen tähden Herra itse antaa teille merkin: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel.

Jesaja 9:1 "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus."

Viron matkalla

Lähdettiin ystäväni Riitan kanssa joululahjojen ja muiden avustustavaroiden kera kohti Viroa. Varsinainen matka yhteisellä bussilla alkoi viime perjantaina kello yksi (1) yöllä. Onneksi Riitta keksi, että voisimme yöpyä hänen esikoisensa luona Keravalla sekä mennessä että tullessa. Matkan loppuessa totesin tämän päätöksen hyvin viisaaksi.

Mehän olemme – tai oikeammin Riitta – koko vuoden varustautuneet tekemään noin 140 joululahjapakettia Viroon. Riitta on tuonut niihin tavaroita Amerikoista saakka. Syksyllä saimme kahden lastenkodin lasten nimet, sukupuolen (se ei nimittäin ole nimen perusteella ihan selvää pohjalaiselle) ja iän. Niiden mukaan sitten rakensimme lahjapaketit. Minulla oli kunnia tehdä suurin osa lastenkotien paketeista. Laihian naiset yli seurakuntarajojen ovat kutoneet sukkia ja lapasia, onpa Vaasastakin tullut parit lapaset. Ja minäkin innostuin kutomaan kahdet lapaset ensi kerran sitten kouluvuosien. Ihan hyvät niistä tuli, vaikka ohjeita ei ollut ja mitat olivat vain silmämääräisiä.

No niin, torstaina puolenpäivän aikoihin alettiin pakata tavaroita rukoushuoneella Riitan peräkärryyn ja autoon. Molemmat tulivat aivan täyteen. Tarkoitus oli ajaa Pomarkkuun, joka sijaitsee Porin lähellä, ja jättää tavarat sinne sekä jatkaa matkaa Keravalle yöksi. Matka sujui mukavasti, paitsi että joku oli käynyt ottamassa Pomarkun kyltin pois niin, ettemme ensi ajamalla osuneet oikeaan. Piti käydä kysäisemässä paikallisessa kaupassa. Piti palata pikkuisen takaisin ja olimme aivan varmoja, ettei kylttiä ollut siinä, kun ajelimme siitä hetki sitten ohi.

Pienessä lumisateessa kannoimme tavarat Lähetysavun tiloihin ja veimme peräkärryn ”hoitoon” eräälle yksityistalon pihalle. Siitä matka jatkui kohti Keravaa. Tarkoituksena oli mennä suorinta tietä Tampereelle ja koska tienviitta osoitti tien vievän Tampereelle ja Helsinkiin, siitähän sitten lähdimme ajelemaan. Tai siis Riitta ajeli koko matkan. Kun oli ajettu tovi, ihmettelimme, missä oikein olemme, kun ei näy mitään Tampereen kylttiä. Minä toimin sitten kartanlukijana ja totesin, että ollaan tiellä, joka vie Forssan kautta. Eipä mitään, käyhän se niinkin. Kun taas oli ajeltu jonkin aikaa, ihmettelimme missä olemme. Eipä sitä kauaa tarvinnut ihmetellä, kun löysimme itsemme Hämeenlinnasta. Ja kolmostieltä, joka vei suoraan Keravalle. Tai ainakin sinne päin. Edelleen olemme sitä mieltä, että joku on käynyt siirtelemässä tiekylttejä.

Yö nukuttiin hyvin ja aamulla aikaisin suunnistimme paikallisjunalla kohti Helsingin asemaa ja siellä ratikalla Länsiterminaaliin. Hienosti mummot osasivat. Löysimme myös muita seurueemme jäseniä. Matkalaukut olimme jättäneet jo sinne Pomarkkuun, jotta ne sieltä kulkeutuisivat bussissa luoksemme. Ja niin kävikin.

Kun lähestyimme Tallinnaa, oli komento, että kaikkien on mentävä maihin ensimmäisten joukossa, että pääsemme välittömästi jatkamaan matkaa. Edessä oli pitkä tie Itä-Viroon. No eipä mitään. Istuimme kaiken kaikkiaan kolme (3) tuntia satamaterminaalissa, kun bussin jarrut olivat menneet lukkoon ja kesti aikansa ennen kuin saivat huoltomiehen kiinni. Meille sanottiin, että yhdestä pyörästä oli jarru otettu kokonaan pois. Oliko totta vai ei, en tiedä.

Mahtaakohan kukaan jaksaa lukea tänne saakka? Ja vielä on paljon kertomatta!

Päästiin siis matkaan. Ajettiin Suomenlahden rannan mukaisesti kohti Venäjän rajaa ja ensimmäinen pysähtyminen oli Kohtla-Järven lastenkoti. Oli jo pimeää, kun tulimme sinne. Talo oli iso ja ehkä 4-kerroksinen, en laskenut kerroksia. Eteisaulasta lähti leveä portaikko ylempiin kerroksiin. Siinä meitä odotteli muutama lapsi, iältään kymmenen vuoden molemmin puolin. Seinillä oli lasten isoja maalauksia ja talo näytti hiljan remontoidulta ja siistiltä. Meidät vietiin kellariin, jossa oli iso sali. Sen seiniä kiersivät kirkkaan keltaiset muovituolit. Sinne tuli kodin lapsia parisenkymmentä. Isoimmat käväisivät silloin tällöin ovella. Pidettiin tilaisuus, minkä jälkeen jaoimme lahjat jokaiselle lapselle.

Ensimmäisen kodin lapsia. Yritin tehdä kasvot tunnistamattomiksi.

Hotelli, jossa nukuimme kaksi seuraavaa yötä ei olisi läpäissyt minkäänlaista testiä täällä meillä. Kyllä siellä oli remontoitu, mutta kokolattiamatto ja vessan matto olivat älyttömän likaiset. Vuoteet olivat kyllä puhtaat ja nukuimme ihan hyvin. Aamiainen oli tosi vaatimaton, mutta riitti silti.

Hotellin parvekkeella olevat villiviinin oksat.

Talo hotellia vastapäätä.

Toisena päivänä kävimme Kohtla-Nõmmen lastenkodissa, jossa jouduimme kokoontumaan pieneen keittiöön. Ahdasta oli. Ensimmäinen hoitaja kielsi heti kättelyssä valokuvaamisen, minkä kyllä ymmärrän. Siellä emme saaneet jakaa lahjoja, vaan ne jäivät isoihin, mustiin muovisäkkeihin, joissa ne toimme. Juttelin 12-vuotiaan Nastja-tytön kanssa viroksi – onneksi olen yhden talvikauden opiskellut tuota kieltä vuosia sitten -  hän kysyi mm. mitä niissä säkeissä on. Kerroin lahjoista ja että he saavat ne jouluna. Kodissa oli yksi erittäin miellyttävä ja lapsia rakastava hoitaja. Hän oli koko ajan mukana ja yhtyi kaikkiin lauluihin. Lopuksi hän leikitti lapsia ja meitä yhdessä eräänlaisessa piirileikissä. Kun lähdimme pois, kurkistin yhteen huoneeseen, jonka ovi oli puoliksi auki. Se oli iso ja siisti huone. Siellä oli kaksi vuodetta ja pöydän ääressä istui teini-ikäinen poika kannettavan tietokoneen kanssa. Eli aika hyvin näyttivät asiat olevan.

Hauska puu toisen lastenkodin pihalla.

 Toinen kohteemme oli Kohtla-Järven vanhainkoti. Sielläkin pidimme vanhuksille tilaisuuden. Noin parikymmentä vanhusta oli päässyt itse tulemaan ja seuraamaan tilaisuutta. Sen jälkeen jaoimme heille tehdyt lahjat mukana olleille sekä veimme kyseisen kerroksen huoneisiin. Toisessa kerroksessa meidän piti jättää paketit johtajan huoneeseen. Kolmanteen kerrokseen minäkin menin viemään lahjoja ja siellä erään hoitajan ja muiden ryhmäläisten kanssa veimme joka huoneeseen paketin. Hoitaja näytti meille erään naisvanhuksen huoneen. Se oli tosi sievä, mutta muihin huoneisiin emme menneet. Paitsi tietenkin niihin, joihin hoitajan kanssa veimme paketin ihan vain ovelta.

Matka jatkui Tarttoon, jossa meille oli järjestetty yleisötilaisuus. Lauloimme ja mukana ollut pastori julisti sanaa, myös Riitta antoi oman, koskettavan todistuksensa. Kun tilaisuus oli ohi, ryhmäläiset kantoivat bussista laatikoita, joissa oli vaatteita. Ihmiset hyökkäsivät vaatteiden kimppuun saadakseen parhaat päältä. Ikäväksemme siellä matkanjohtajan vaimon takki varastettiin. Siinä oli taskuissa matkapuhelin ja kotiavaimet, joita omistaja eniten jäi kaipaamaan.

Jokaiseen kotiin vietiin myös vaate- ja ruoka-apua sekä lastenkoteihin pehmoleluja.

Jossain välissä kävimme Toilassa sijaitsevalla saksalaisten sotilaitten hautausmaalla. Tässä muutama kuva sieltä.

Matkalaiset ihmettelevät Suomenlahtea.

Tartossa hotelli oli ihan hyvätasoinen, kuin retkeilymajan ja hotellin välimuoto. Maanantaiaamuna lähdimme kohden Tallinnaa. Välillä lauloimme Viljandin torilla. Pidimme näitä ulkoilmalaulutilaisuuksia jokaisessa paikassa. Meillä oli mukana venäjänkielinen tulkki, sillä maan itäosissa on enimmäkseen venäjää puhuvaa väestöä. He tosin eivät saa kansalaisuutta elleivät osaa viron kieltä. Samoin taitaa olla kotoSuomessammekin. Kieli tosin on suomi.

Kerran vielä sekoilimme Riitan kanssa. Oikeammin se olin minä, joka sekoilin. Kun tulimme Helsingissä satamaterminaalista ulos, meidän piti mennä bussista hakemaan laukkumme ja muut sinne jättämämme tavarat, mutta lähdimme minun ehdotuksestani ovesta oikealle. Riitta tosin muisteli, että vasemmalle piti lähteä. Ja niinhän siinä kävi, ettemme sieltä oikealta löytäneet ketään ryhmämme jäsenistä puhumattakaan bussista. Lopulta parin puhelun jälkeen saimme heihin yhteyden ja bussi löytyi.

Seuraavan yön vietimme taas Keravalla ja aamulla matka jatkui Tampereen ja Pomarkun kautta Laihialle. Riitta ajoi koko matkan. Lähdimme vähän puoli kymmenen jälkeen ja olin kotona vähän ennen viittä. Rankka, mutta opettavainen matka!

Jesaja 55:12 ”Sillä iloiten te lähdette, ja rauhassa teitä saatetaan; vuoret ja kukkulat puhkeavat riemuun teidän edessänne, ja kaikki kedon puut paukuttavat käsiänsä.”

Kirkasta valoa

Olen melkein koko syksyn ollut alamaissa ja se tuntui pahenevan entisestään, kun alkoivat sateiset ja harmaat kelit. Mikään ei huvittanut eikä mikään oikein tuntunut miltään. Kun mainitsin siitä ystävälleni ja sanoin jo harkinneeni kokeilla ostaa kirkasvalolampun, niin ystävä sanoi, että lainaa hänen miniältään, joka asuu naapurissamme. Miniä oli nimittäin tarjonnut omaansa lainaksi ystävälleni, joka ei kuitenkaan sitä halunnut. Niinpä minä kipaisin toissailtana naapuriin ja palasin kotiin valolamppu kainalossa. Eka annoksen otin heti, vaikka olikin jo ilta.

Eilen aamulla sitten lamppu paloi kirkkaana aamiaispöytämme laidalla. Munni ei oikein tykännyt niin kirkkaasta valosta, mutta ei napsauttanut lamppua kiinnikään. Onneksi! Mitkä sitten ovat olleet näiden kahden päivän tulokset tuosta valosta? Jo eilen oloni oli aivan erilainen kuin viikkoja aikaisemmin. Tosin enhän voi tietää johtuiko se valosta vai rukouksista. Mutta pääasia, että apua on ollut. Kerronpa lisää valon tehosta. Tänä aamuna rupesin katselemaan ympäristöä keittiössä tuossa kirkkaassa valossa. Ja kauhistuin. Onko meillä näin likaista? Kaakelit, joita olen kyllä yrittänyt itse bambulangasta kutomillani pöytäpyyhkeillä pyyhkiä ja pitää puhtaana, näyttivät aivan kauheilta. Eikä muuallakaan kovin puhtaalta näyttänyt.

Niinpä aamiaisen ja lehdenluvun jälkeen otin höyrypesurini esiin. Tai ihan ensiksi kyllä rupesin epäilemään bambupyyhkeitteni tehoa. Siksi otin mikrokuituliinan, kastelin ja väänsin sen kuivaksi ja pyyhin osan helllan takana olevista kaakeleista. Ja kas kummaa, kun kosteus oli haihtunut, olivat kaakelit aivan erinäköiset kuin ennen. Siinä paikassa päätin laittaa bambuiset kaappiin piiloon ja ottaa mikrokuituliinat tiskirättikäyttöön. Kumma nimi muuten tuo tiskirätti.

Niin sitten höyrypuhdistimen ja mikrokuituliinojen avulla pesin ihan ensiksi hanan ja saman käsittelyt saivat kaakelit ja kaikki ovet, liesi, jääkaapin ovi jne. Sen jatkoksi pesin vielä kaikki tuolit, pöydän, kaappien päällystät ja hyllyt (ei siis kaappien sisällä olevia, vaan avohyllyt). Lopuksi vielä matot ulos, imurointi ja lattian pesu. Ja puhdasta tuli! Ja minulla ihan melkein ylpeä olo. Sittenkin vielä tarmoa löytyy!

VAROITUS! Älä missään nimessä hanki kirkasvalolamppua, ellet ole valmis näkemään sitä, mitä sen valossa löytyy.

p.s. Päivän Sana sopii tähän kirjoitukseen paremmin kuin hyvin.

Johannes 8:12 "Niin Jeesus taas puhui heille sanoen: "Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus". 

Maalla on mukavaa

Ratikylän pääsiäiskokko armon vuonna 2013

Olen viime aikoina pohtinut maalla asumisen etuja tai oikeammin ihanuuksia. Täällä ihminen on ihminen. Hänet huomataan. Häntä tervehditään. Hänelle jutellaan, vaikkei oltaisikaan ennestään tuttuja. Yksi hyvä esimerkki on täällä meilläpäin asusteleva vanha mies, jota kutsutaan ”norttimieheksi”. Hän kävelee joka päivä pitkiä lenkkejä ja aina on tupakka suussa. Hän on hyvin myrtsin näköinen eikä milloinkaan katso päälle. Toissapäivänä, kun palailin kävelylenkiltäni, ohitin hänet ja kohdalla katsoin häntä hymyillen ja sanoin iloisesti Hei! Ja mitä kummaa. Hän hymyili niin nätisti takaisin ja sanoi hei. Eli hän taitaa vain olla yksinäinen, vanha mies.

Mutta eihän mun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan maalla asumisen ihanuudesta. Kaupassa meidät jo tunnistetaan. Sitä oppii tuntemaan kaikkien kauppojen myyjät ja kaikki tervehtivät iloisesti. En tosiaan vielä ole täällä tavannut murjottavaa tai tiuskivaa myyjää, päinvastoin. Kaikki ovat aina auttaneet hyväntuulisen näköisesti, kun on apua tarvittu. Sitä, että kaikki tuntevat kaikki, voidaan kai pitää miinuksena, mutta vielä se ei sitä ole ollut minulle. Päinvastoin. Eilen istuimme taas ikäihmisten neuvostossa ja kävimme läpi vanhuksille lähetettävää palveluesitettä. Siinä oli iso hyöty siitä, että paikalliset tunsivat yleensä yrittäjät ja muut, joiden tietoja esitteessä on hyvä olla. Minä vain istuin ja ihmettelin. Koska olen aikoinani 60-luvulla asunut Laihian Rudolla, jotkut nimet ovat tuttuja. Niin ja olenhan jo tavannut sellaisiakin tuttuja, joita en vuosikymmeniin ole nähnyt. Eilen seniorijumpassa tapasin ystävän, jota en ole nähnyt ainakaan 30 vuoteen. Sovittiin jo kyläilystäkin. Ja kerran kaupassa törmäsin ensimmäisen mieheni sedän vaimoon, jonka heti tunnistin. Hän tosin ei minua tuntenut ennen kuin esittäydyin. Siitä seurasi, että kävimme heillä kylässä – samassa talossa, jossa ensimmäisen mieheni isovanhemmat asuivat ja jossa monta kertaa silloin 60-luvulla olen käynyt. Olihan mukavaa.

Munni nyt on jo ruvennut tuntemaan noita ”silmäätekeviä”, kun istuu päättävissä elimissä. Siitä tullee hyötyä jatkossakin, kun pitää ottaa selvää joistain asioista. Aina tietää, keneltä sitä voi kysyä. Jotenkin vain elämä täällä maalla on niin mahtavaa. En ihan ehdoin tahdoin taida takaisin kaupunkiin muuttaa.

p.s. Käytiin matkalla Toiskaan syöttämään postissa hakemassa mun pakettia, josta olin päivällä saanut tekstiviestin. En ottanut kassiani mukaan ja hoksasin postissa - joka muuten on K-kaupassa ja sen myyjät palvelevat siellä - ettei mulla ole henkkaria mukana. Mentiin kuitenkin sisälle, kun samalla postitin kummitytölle synttärikortin ja kysyin samalla, saanko paketin miehen henkkareilla, kun oma ei oo mukana. Joo, tottakai sain. Eli myyjä kyllä tunsi minut, vaikkei ehkä nimeltä. Ei taitaisi onnistua isommassa paikassa, luulen ma.

Ja toinen juttu. Kävelin sieltä Toiskasta kotiin ja Asematiellä on tievaloja hieman harvassa. Siellä tuli vastaan iso, musta mies, jonka rinnuksessa luki isoilla valkoisilla kirjaimilla MUSTANG. Vähän rinnassa tuntui, että mikä mies ja käykö päälle. Mies tuli kohdalle ja huikkasi isosti Heiii!, että semmosta on maalla.

Jesaja 30:21 "Jas sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: "Tässä on tie, sitä käytää.""

Toiskan touhuja ynnä muuta

Ollaan käyty muutaman viikon ajan Munnin kanssa vierailulla vanhainkoti Toiskassa. Tai oikeammin emme käy siellä pelkästään vierailulla, vaan käymme siellä siksi, että autamme hoitajia päivällisen syöttämisessä vanhuksille. Meinasin kirjoittaa, että asiakkaille. Mutta se on niin etäinen ja kylmä sana, että parempi käyttää oikeaa sanaa. Vanhuksiahan vanhainkodissa asuu. Käymme pari-kolme kertaa viikossa ja syötämme aina yhden vanhuksen kumpikin. He ovat dementoituneita eivätkä enää tiedä, mitä lusikalla tehdään.

On todella surullista nähdä, miten nämä dementoituneet ovat jo aivan kokonaan poissa tästä hetkestä. Maailmassa he ovat ja elävät, mutta eivät oikeastaan enää tiedosta itsensä ulkopuolella olevaa maailmaa. Ehkä eivät sitä sisäistäkään. Tulee mieleen, onko sellaisella elämällä enää mitään arvoa? Ja kuitenkin. Elämä itsessään on arvokas ja meille annettu lahja.

Toiset, joissa muistisairaus ei vielä ole kovin pitkälle edennyt, ovat iloisia ja juttelevat. Tosin eivät minuutin päästä enää muista, mitä puhuttiin. Mutta väliäkö sillä!

Taidan laittaa tähän väliin yhden kuvan. Ei tosin liity mitenkään edelliseen kirjoitelmaani, sieltähän ei kuvia voi ottaa.

Laitoin tämän kuvan loppukesällä naamakirjaan, niin kohta eräs kaveri kyseli, että ovatko nuo kupit myytävänä. Hänen työkaverinsa oli nähnyt tämän kuvan ja sanoi juuri tuota kuppimallia etsineensä kissojen ja koirien kanssa, mutta mistään ei enää löytynyt. Ne ovat Iittalan Primavera-sarjaa. Tyttäreni sai ne joskus monta vuotta sitten joltain kaveriltaan lahjaksi, mutta koska ei tykännyt kupeista, minä otin ne meille aamuteekupeiksi. Olemme käyttäneet niitä monta vuotta joka aamiaisella, kun juomme vahvaa, haudutettua Keisarin morsian -teetä. Eli kupit on jouduttu usein pesemään karhunkielellä, kun tee tummentaa niitä eikä tummuus lähde edes koneessa. Kuvassa kupeissa kyllä on kahvia.

Ilmoitin, että myydään kyllä, mutta ovat kuluneet eivätkä enää ihan priimakunnossa. Pyysin kolme euroa kappaleelta. Vein kupit sitten entiselle työpaikalle infoon, jonne niitä haluava henkilö oli jättänyt rahan. Ja ihan kympin eli vitosen kipaleelta. Nåh, enhän minä siitä pahastunut. Kiertelin sitten hieman entisten työkavereitten luona ja se oli tosi mukavaa.

Kuten varmasti huomaattekin en oikein tahdo keksiä kirjoittamista. Ehkä voisin kertoa, missä olimme tänään. Ystävämme, laihialainen baptistipariskunta pyysi meitä heidän kuukausitapaamiseensa Jurvaan ja minulta pyydettiin runonlausuntaa. Sainkin lausua ihan neljä runoa. En ole mikään runojen suurkuluttaja, tykkään eniten vanhojen mestareiden runoista. Lausuinkin Unto Kailaksen, Hilja Haahden, Aleksis Kiven ja Lauri Pohjanpään runot. (Myöhempi lisäys: En tietenkään lukenut Aleksis Kiven kirjoittamaa runoa, vaan hänestä kertovan, Eino Leinon kirjoittaman runon.) Itsekin runoja joskus synnyttelen, mutta ne ovat niin tunneherkkiä, ettei niitä oikeastaan halua kenellekään lausua. Lukea voi antaa, mutten niitä osaisi esittää.

Kirjoitin nuoruuden päiväkirjastani sinne kirjoittamani runot tässä eräänä päivänä puhtaaksi. Niitä olikin aika monta, kokonaista 19 kipaletta. Laitanpa tähän pari niistä:

Ajatukset

(vuonna 1963)

Ajatukset.

Rikkoutuva pyörä.

Ääni, jonka se synnyttää

vesipisaran pudotessa sen päälle.

Ajatukset.

Kuka on niiden isä?

Onko niillä äitiä?

Rattaat pyörivät.

Ne kitisevät rasvan puutteessa.

Yhtenään tippuvat vesipisarat.

Ne ruostuvat.

Näin jälkeenpäin ajatellen olen ollut hyvin syvissä mietteissä ja tunteellinen noita runoja väsätessäni. Oikeastaan ihmettelen, miksi melkein joka tekstissä on alakuloinen sävy ja sitten lopussa kuitenkin kuin ylösnousu. Tuli tässä mieleen isäni, jonka runoja luin jokin aika sitten. Hänellä oli mielestäni aivan samanlainen ote - melankolinen. Harva runo oli iloinen - vai oliko niitä yhtään? Itselläni on viime vuosilta kyllä kirkkaitakin runoja.

Sairaana

(11.12.1962  voitin tällä runolla koulun runokilpailun maaliskuussa 1963)

Olen sängyssä, lamppu palaa.

Valonsäteet tunkeutuvat peittoni läpi

lämmittäen.

Kuume nousee.

Missä on äiti?

Missä on koti?

En tiedä.

Valo palaa,

yötä päivää.

Kuume laskee, olen kotona.

Tuossa on äiti.

Hänen hellät kätensä

silittävät poskeani.

Olen löytänyt ne,

jotka kadonneeksi luulin.

Nyt olen onnellinen.

:) Tähän runokilpailuun taisi tulla kolme runoa ja kaksi niistä minulta.

p.s. Tätä en taida linkittää naamakirjaan.

Jesaja 55:8-12 "Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minut tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatuksenii teidän ajatuksianne.

Sillä niin kuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen läheti.

Sillä iloiten te lähdette, ja rauhassa teitä saatetaan; vuoret ja kukkulat puhkeavat riemuun teidän edessänne, ja kaikki kedon puut paukuttavat käsiänsä."

Reppuretki

Tänään tuli olosuhteet, jolloin oli mitä mainioin mahdollisuus kokeilla kaupassakäyntiä kävellen repun kera. Ostin - tai oikeastaan Liisa sen osti ja minä maksoin - Lidlistä 19,90 eurolla retkirepun, jonka vetoisuus on 30 litraa.

Niin siitä mahdollisuudesta. Munni sai illalla pyynnön lähteä äestämään kaverille ja tällaista kutsuahan hän innosta hihkuen noudattaa. Nåh, taisin vähän liioitella. Haluaisin nähdä päivän, kun Munni hihkuu innosta. Hih!

Niin se reppu

Se on suurinpiirtein tämän näköinen. Kuva on kyllä netistä lainattu ja tämä malli lienee hieman hienompi versio kuin omani, mutta niin on hintakin hienompi.

Hivuttaiduin siis autoon reppuineni ja sauvoineni, kun Munni lähti peltotöihin. Minut hän pudotti kyydistä ystävien luona, jossa kävin hieman näpyttelemässä tietokonetta. Siitä sitten reppu selkään, sauvat käteen ja menoksi. Matkalla poikkesin ruokakauppaan ja latasin reppuun ostamani tavarat.

Repun kera matka oli kyllä huomattavan paljon raskaampaa kuin ilman reppua, minkä ehkä voisi ilman mainintaakin arvata. Koko matka kesti 48 minuuttia, joista 33 viimeisintä repun kera. Hartioita rupesi loppumatkasta särkemään ja nyt tässä näpytellessä oikeassa olkavarressa hauiksen kohdalla on einiinmukavaa tuntemusta.

Muuten tarkoitukseni oli oikeastaan kertoa siitä, minkä löydön olen viime päivinä tehnyt. Kuten minut tuntevat ehkä ovat huomanneet (:)) olen aika äkäisesti liikkuvaa sorttia - kiihtyvyys nollasta sataan sekunnissa. Kun esimerkiksi luen kirjaa, pakko lukea nopeasti, että saa mahdollisimman äkkiä tietää, mitä siinä tapahtuu. Näitä kävelyitä kun nyt olen enemmänkin ruvennut sattuneesta syystä harrastamaan, niin hoksasin tässä päivänä muutamana, etteihän mun ole pakko kävellä niin lujaa. Olen kävellyt aivan kuin kilpaa ajan kanssa näkemättä ympärilleni.

Tämä oivallus sai oikeastaan enemmän muotoa tuolla Rajavuoren maisemissa. Jälkeenpäin sanoinkin Liisalle, että me taidettiin kävellä liian lujaa. Minä olin edessä määräämässä vauhtia ja Liisaa tuntevat tietävät, ettei Liisa hevillä huutele, että paas tyttö vähän hitaammin töppöstä toisen eteen. Ei, Liisa ei sellaisia huutele, hän vain seuraa. Liisa onkin paljon hienompi ihminen kuin minä. Olenkin nyt opetellut kävelemään hitaammin ja tarkkailemaan hivenen ympäristöäkin.

Samalla on tullut mieleen, että olen koko elämänikin tainnut mennä hirveällä vauhdilla eteenpäin ja välillä on tien vieriltä kaatuneet aurausmerkitkin vauhdissa. Mikä ihmeen kiire mulla on? Munni tapaa sanoa, etten voi istua aloillani minuuttiakaan, kun pitää nousta vaikkapa vain taulun asentoa korjaamaan. Pakko kait se on myöntää, että näinhän se taitaa olla. Toisaalta tiedän oppineeni laiskottelemaankin. En ole ollenkaan yhtä tarkka esimerkiksi siivouksesta kuin ennen. Silti minussa on sellainenkin puoli, että kun keskityn tekemään jotain, en edes huomaa ympäristöä; en kuule enkä näe muuta kuin asian, jota teen. Toivottavasti ei ole liian myöhäistä huomata näitä asioita ja tehdä mahdollisia muutoksia - tai ainakin yrittää. Sitä perustemperamenttiahan ei voi muuttaa, se on pysyvä, mutta silti ihminen voi itseään koulia ja kasvattaa. Toinenhan sitä ei voi tehdä. Täältä voi lukea enemmän temperamentista http://fi.wikipedia.org/wiki/Temperamentti

Eipä mulla muuta tällä kertaa. Taidan mennä haravoimaan lehtiä.

Psalmit 139:13-14 "Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää."

Luontopolulla Rajavuoressa

Liisa-sisko päätti, että tänään lähdetään luontoon pienelle vaellukselle. Tai kyllä hän sen ilmoitti jo noin viikko sitten. Niinpä lounaaksi keitin omaviljelemistä pinaateista keiton ja hyvää oli. Kohtapian sisko ja sen mies sekä niiden koira tulivatkin. Niin sitten hurahdettiin molemmat omilla autoillamme Tampereelle päin, mutta jo kohta käännyttiinkin Jurvaan päin. Siellä jossainhan se Rajavuoren erä- ja luontokeskus sijaitsee http://laihia.planeetta.com/liikuntakartat/karttakohde.php?kohde=15.

Olen hankkinut Lidlistä 30 litran vetoisen hienon repun ja se sai ensikäyttönsä tällä reissulla. Mukaan varattiin makkaraa, voileipvät ja pullat kahvin kera. Sisko lupasi tuoda kahvinkeittovälineet. Minulla oli auvoinen ajatus, että miehet jäävät sinne Rajavuoren keskukseen laavulle tekemään nuotiota ja keittelemään meille kahvia sillä aikaa, kun me Liisan kanssa kierrämme 5,5 km:n luontopolun. Toisin kuitenkin kävi. Keskukseen oli tulossa porukkaa, niinpä me talsimme 1,7 km eteenpäin luontopolun toiselle laavulle ja jätimme miehet sinne. Sisko ja minä suunnistimme sauvojen kanssa polulle.

Tänne laavulle saavuttiin ja täältä lähdettiin patikoimaan

Kaunista saniaissammalta (?)

Tämä oli aika hyvää kävellä, siltoja oli paljon ja ne olivat liukkaita

Liisa ja Munnin sauvat

Kaunis kelo

Jossain vaiheessa metsän seasta tuli vastaan MIES. Hui, karhuksi luulin. Ja kohta niitä tuli iso liuta. Luulivat meitä karhuiksi. Kun kysyimme mitä miehiä he ovat, saimme vastaukseksi: turpomiehiä. :)

Kaunista metsänpohjaa

Jäkälä on kaunista

Tämä oli tosi kaunista metsää

Keskellä metsää oli muutamia haapoja, jotka olivat jo lehtensä pudottaneet

Tällaisia merkkejä seurasimme

Juuri ennen laavullemme saapumistamme miesjoukko tuli taas vastaamme. Opastin heitä, että teillä on vielä puolitoista kilometria taivallettavana. Kaljapurkit käsissä he kuljeksivat jo tässä vaiheessa. 

Kun saavuimme uudelleen laavulle, oli kahvipannu laitettu nuotiolle ja tosi makoisat kahvit saimmekin.

Kahvinkeittoa

Väsyneet, mutta onnelliset vaeltajat. Tosin Kaj ja Mr Morrison eivät vaeltaneet

Makkaraakin saatiin

Nokipannu

Mie

Liisa sanoi, että nyt sitten kerran viikossa retkeillään. Ja meidän suvussa Liisa on se, joka päättää! Saas nähdä, minne seuraavaksi mennään. Tulkoon mainituksi, että onhan meillä tavoite: ensi kesäkuussa St Olavsledenille http://www.stolavsleden.com/

p.s. Kävelimme Liisan kanssa yhteensä 8,7 km ja kaksi tuntia. Hyvä me!

Psalmit 23:4-6 "Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."

Änttikankaalla

Jaa, etkö tiedä mikä se on? Lapsuudessani, jos joku meillä väitti toisen olevan hänen paikallaan, tuli usein vastaukseksi: "Sun paikkas on Änttikankaalla." Eli se on Kortesjärven hautausmaa. Käytiin Munnin kanssa laittamassa isän, äidin ja vanhimman siskoni Kaarinan hauta talvikuntoon.

Tällainen siitä tuli. Ei paha, vaikka ite sanonkin. 

Munni kävi aamulla puukottamassa kuusenoksia säkillisen mukaan. Minä tein sen edellisellä kerralla, kun oli meidän vuoro laittaa hauta talvikuntoon. Jouduin kuitenkin toteamaan rakkaalleni: "Sinä otit määrää ja minä laatua!" Lisäksi ostin eilen Vaasasta callunoita.

Änttikankaalta ajoimme äidin ainoan elossa olevan siskon, Ilmi-tädin ja mun varaäitini luo, mutta siellä oli ovet säpissä. Siispä auton nokka kohti Kivimaata, jossa miehet olivatkin kotona. Isän sisko Kaisa-täti oli varaäidin kanssa senioripäivää viettämässä kirkolla. Varaäiti on oikea vauhtihirmu ollakseen kohta 87-vuotias. Ajelee autolla vielä pitkiäkin matkoja ja käy monta kertaa vuodessa Pärnussa kylpylässä - tosin ei sinne ajele omalla autolla :). Taas on kuulemma lähdössä, vaikka edellisellä kerralla käydessämme kovasti vakuutti, että tämä oli nyt sitten viimeinen kerta. Ihanaa, että hän jaksaa olla niin pirteä. Toki siihen vaikuttaa hyvä terveys. Mutta on hän luonteeltaankin iloinen eikä pienistä krempoista piittaa.

Kivimaalla serkku kertoi Harjun Ellin käyneen heillä vieraisilla. Hän on 96-vuotias ja kuulemma erittäin pirteä. Nåh, siitähän sain kimmokkeen, että ajamme kirkolle ja käymme hänen luonaan. Saimme vain tien nimen ja suunnan missä päin täti asuu. Tai ei hän ole mun tätini, vaan eräs kylällä meidän aikana asunut nainen. Mutta löytyihän sieltä ovi, jossa luki hänen nimensä. Ei muuta kuin sisään. Siellä täti istui keittiössä syömässä. Menin hänen viereensä ja kysyin mahtaako hän minua tuntea. Kerroin, että vuonna 1958 ollaan  viimeksi nähty ja että olen samalta kylältä. Ei hän tuntenut. Sitten kysyin, että enkö yhtään muistuta Pellisen Helviä. Sitten sytytti, että Paavontuvan tyttäriähän siinä. Ja sitten me halattiin.

Oli aivan ihana täti. Hän suri, että on niin sekaista, kun hänellä on lonkassa tulehdus eikä pääse kävelemään ilman kyynärsauvoja eikä niin ollen pysty paljon mitään tekemään. Minähän sitten otin ja tiskasin sillä aikaa, kun täti söi. Sitten istuttiin olohuoneessa ja juteltiin kaikenmaailman asioita. Lopuksi rukoiltiin ja pyysin hänen eteensä polvistuen häntä siunaamaan minut. Itkuhan siinä tuli. Kovasti hän ilahtui käynnistämme ja kutsui uudelleenkin käymään. Luulenpa, että saimme yhden uuden esirukoilijan.

Eikös vain olekin nuorekkaan näkoinen 96-vuotias?

Lopuksi luimme vielä kaikki yhdessä toistemme ylle Herran siunauksen.

Herra siunatkoon sinua lukijani ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen!

Naistenpäivillä Kiponniemessä

Että missäkö sellainen paikka on? Älä välitä, en minäkään tiennyt vielä viime viikolla. Kiponniemi on Vapaakirkon toimintakeskus, joka sijaitsee Jyväskylän kaupungissa, tosin 11 km itse kaupungista entisen maalaiskunnan puolella. Ystäväni pyysi minut mukaansa ja se tuntui mukavalta. Olin jo pitemmän aikaa huokaillut, että pitäis päästä jonnekin käymään, mutta kuten tunnettua Munni ei ole oikein innokas matkustaja. Ei ole ollut koskaan ja vielä vähemmän nyt, kun sairaudet hiljentää vauhtia.

Lähdimme perjantaina yhdentoista aikohin ja olimmekin perillä vähän yli tuntia ennen määräaikaa. Ystäväni Mami ajoi mennen tullen. Ylistarosta tuli toinen ystävä mukaan ja matkanteko sujuikin rattoisasti. Saimme majoittua mökkiin, josta saimme Mamin kanssa kahdelle tarkoitetun makuuhuoneen. Yhteensä meitä oli mökissä kuusi henkeä.

Toimintakeskuksessa oli samaan aikaan rinnakkaistapahtuma romaneille, joten vilinää riitti. Rinnakkaisuudet olivat kuitenkin toiminnanjohtajan pieni moka. Baptistit, joidenka naistenpäivistä oli kyse, olivat varanneet tapahtumansa kaksi vuotta aikaisemmin, mutta silti saimme tavallaan huonomman osan. Romaneita oli ilmoittautunut 20, mutta tulijoita olikin sitten 80!!! Eli he saivat isomman auditorion ja meille jäi pieni huone, vaikka meitäkin oli 65. Juuri ja juuri mahduttiin, mutta tukalaa oli. Silti päivien anti oli hyvä ja sehän on kuitenkin tärkeintä.

Lauantaina, kun naisilla oli asiakokous, minä ulkopuolisena tein pienen kävelylenkin. Kohtasin tällaisen puun

Tai siis enhän tietenkään puuta kohdannut, se vain sattui matkan varrella silmääni. Tai eihän se tietenkään silmääni sattunut, satuin vain näkemään sen ja se oli jotenkin niin kiinnostava, että kuvasin sen.

Päivien teema oli Rakkaus ja koko ohjelma käsitteli sitä. Kaksi Raamattutuntia saimme kuulla ja tosi hyvää sanomaa sen kautta. Kauniita lauluja laulettiin sekä yhdessä että taitavien laulajien esityksenä. Ihan huippu oli eläkkeellä olevan näyttelijän, Silja Saarimaan tätä tarkoitusta varten luoma esitys "Magdalan Maria ja rakkaus". Esitys kesti - en tarkkaan katsonut - ainakin 40 minuuttia. Se oli todella mieleenpainuva ja samalla koskettava. Siinä oli paljon tekstejä suoraan Raamatusta, osan hän oli luonut itse. Esitys kertoi Jeesuksen elämän Marian rakastavin silmin. Voisin katsoa ja kuunnella sen vaikka heti uudelleen. Mietinkin miten hän oli voinut oppia kaiken sen ulkoa. Kuulin hänen valmistelleen esityksen kahdessa viikossa. Mutta hänhän on ammattilainen. Ja se näkyi sekä kuului.

Borta bra men hemma bäst. Pitää kutinsa edelleen. Olihan mukava tulla kullan luo kotiin. Täällä ruoka odotti syöjiään ja hellä mies otti iloiten minut vastaan. Mitä sitä muuta elämältä voi toivoa? Kun vielä on ihanat lapset ja yli-ihanat lastenlapset. Siinä sitä on ihmisellä elämän onnea niin, että riittää.

Lukemisiin taas!

Matteus 28:1-6 "Ja kun sapatti oli päättynyt ja viikon ensimmäisen päivän aamu koitti, tulivat Maria Magdaleena ja se toinen Maria katsomaan hautaa. Ja katso, tapahtui suuri maanjäristys, sillä Herran enkeli astui alas taivaasta, tuli ja vieritti kiven pois ja istui sille. Hän oli näöltään niin kuin salama, ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi. Jä häntä peljästyen vartijat vapisivat ja kävivät ikään kuin kuolleiksi. Mutta enkeli puhutteli naisia ja sanoi heille: "Älkää te peljätkö; sillä minä tiedän teidän etsivän Jeesusta, joka oli ristiinnautlittu. Ei hän ole täällä, sillä hän on noussut ylös, niin kuin hän sanoi, Tulkaa, katsokaa paikkaa, jossa hän on maannut."

Kaikenlaista

Viikonloppuna saimme pitää esikoisen poikia Kallea 5 ja Villeä 3 vuotta luonamme yökylässä. Vaikka Ville aina välillä väittääkin olevansa "åtta år". Mukavaa oli touhuta hulivilien kanssa. Nukuin heidän kanssaan samassa sängyssä jalkopäässä. Välillä jalat heidän välissään, välillä poikittain, välillä olimme kaikki sikinsokin. Kaksi kertaa Ville olisi pudonnut sängystä ellen olisi laittanut tuolia selkänoja sängynlaitaa vasten hänen puolelleen. Välillä Kalle nukkui pää minuun päin ja jalat tyynyllä. Mutta silti nukuttiin - minäkin aina välillä heräillen. Pojat nukkuivat 11 tuntia putkeen. Ja heräilivät aamulla tyytyväisinä.

Tästä kuvasta voi päätellä, että teltta laitettiin pystyy, pelattiin krokettia ja riipputuolissakin kellittiin.

Tämä kuva taas osoittaa, että oltiin leikkikentälläkin. Pojat keittävät jäätelöä :) Villen sanojen mukaan.

Tänään alkoi syksyn heprean kurssi. Olen pitkään miettinyt ja rukoillut jatkanko vai en. Sitten kuitenkin ilmoitin Antti-opettajalle, että jatkan. Tänään kuitenkin päätin, että mun osalta on opiskelut opiskeltu. Olenhan melkein koko ikäni ollut mukana jos jonkinlaisessa opiskeluprojektissa. Nyt ei kerta kaikkiaan enää ole motivaatiota. Olin kuitenkin vielä tämän illan mukana, kun kerran olin luvannut. Päänsärkyä sain, kun tutkittiin Johanneksen evankeliumia hepreaksi, piti tihrustella niin tarkkaan ja yrittää keskittyä osatakseen edes lukea ymmärtämisestä puhumattakaan. Mutta mikä hienointa, siellä oli kolme hyvin motivoitunutta oppilasta mukana, jotka aikovat jatkaa. Minun ei siis ollut lainkaan paha olla, vaikka jäänkin pois.

Olen ollut alavireinen jo toista viikkoa. Mikään ei huvita. Tänään tosin tuntuu hieman paremmalta. Mikä lie laiskamato vaivaa.

Tässä välillä  kävin hakemassa Munnin peltohommista tuolta seitsemän kilometrin päästä.  Sinne on ylimutkainen tie. Varmaan melkein kymmenen 90 asteen mutkaa. Eli tie menee peltosarkojen mukaan, pitkin pitkää reunaa ja kääntyy peltosaran päässä tuon 90 astetta. Huhhuh. Onneksi ei asuta siellä. Tosin mutkissa on mahtavat kaadot. Olisi aika makee rallitaival. Luulen!

Nyt sanon näkemiin ja lukemisiin!

Joh. 14:6 "Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani."

Avioliiton syyshuoltoa

Lähärettihin huoltamahan avioliittoa! Forssan  helluntaiseurakunnassa oli lauantaina kuuden tunnin avioliittoseminaari ja koska se oli ilmainen, niin sinnehän sitten mentiin. Edellisen yön isoM valvoi - ei kuulemma nukkunut silmäntäyttäkään. Mitään syytä ei kuulemma ollut, ei vain väsyttänyt. Minähän en sitten uskaltanut häntä rattiin päästää, vaan ajelin sekä meno- että tulomatkan, jota kertyi yhteensä melkein 800 kilometriä.!! Aamulla lähdettiin ennen seitsemää ja kotiiin tultiin puoli kahdentoista maissa yöllä.

Olimme niin ajoissa paikalla, että lähdettiin hieman ajelemaan keskustaan. Osuimme torille ja se olikin hyvä onni se! Tosi hieno tori ja täynnä elämää. Myyntikojuja oli runsaasti ja ihmisiä paljon. Siellä poristiin ryhmissä, tehtiin ostoksia kojuissa, kahviteltiin ja esiintymislavan edessä olevilla penkeillä jopa syötiin.

Tässä pariskunta syö tuossa ekoilla penkeillä.

Oli oikein hyvä päivä. Meille puhuivat avioliittotyön konkarit Marja-Liisa ja Tapani Sopanen.

Ja hyviä asioita esiin ottivat. Luulenpa meidän molempien saaneen pistoksia sisimpäämme ja kovaa parannuksentekemisen intoa sen myötä. Toivottavasti se vain onnistuu. Teoriassahan kaikki on niin helppoa, mutta laitapa asia käytäntöön, niin jo tulee kiviä tielle. He avasivat omaa elämäänsä ja kipukohtiaan. Tapani on kirjoittanut tosi monia kirjoja. Yksi niistä on enkeliprinsessa, joka kertoo heidän kehitysvammaisesta tyttärestään.

Forssan helluntaiseurakkunnan rukoushuone oli todella kaunis. Tässä pari kuvaa.

Jo eteisessä oli kaunis tervetulotoivotus!

Sisäkuva ovelta. Tuossa ikkunassa oli kaksi sisäkkäin olevaa värillistä ristiä, jotka olivat lasia.

Lähikuva alttarista.

Vaikutti kyllä siltä, että asialla on ollut sisustuksen asiantuntija. Värit olivat vaaleita ja kauniita. Penkkien pehmusteen vaalean harmaata ja itse penkit maalattu kermanvärisiksi. Alttarilla käytetty kangas oli ihan vaaleaa valkoisenharmaata. Ja kukka-asetelmat olivat tosi hienot.

Tänään sunnuntaina sitten ilmeni, että isoM on sairastunut räkätautiin. Aamulla oli hieman lämpöä jo pitkään jatkuneen köhän lisäksi. Sänkyyn hänet passitin ja kävin yksin jumalanpalveluksessa ja Nellyn 7-vuotisjuhlissa.

Tässä tulee ihana totuus.

Sananlaskut 17:6 "Vanhusten kruunu ovat lastenlapset.."