Terveisiä 48 vuoden takaa

Olen ilosta pyöreänä! Ai että miksiköhän? Annas, kun kerron. Oltiin eilen pikkusiskon luona isosiskon kera hieman auttelemassa tulevaa muuttoa silmälläpitäen. Kun tutkailtiin vaatekaappien sisältöä, sieltä löytyi aika ihmeellinen pussukka. Tai ei se pussukka oikeastaan mikään ihmeellinen ollut, tavallinen muovinen kauppakassi. Mutta se sisältö! Aaah, siellä oli jotain, jota en ole edes muistanut, saati etsinyt. Kuusi kappaletta pellavaisia, valkoisia keittiöpyyhkeitä ja valkoinen kokoesiliina. Ja kaikki mun omilla pikku kätösillä tekemiä. Siis ihan totta! Kävin sen kuuluisan talouskoulun - siitä olen saanut Munnilta kuulla joka välissä - keväällä 1965. Eli 48 vuotta sitten. Ja siellä käsityötunnilla nuo ihmeet olen tehnyt. Ja essukin on niin tosi hyvin tehty, että jos olisin ollut opettaja, olisin heti kättelyssä antanut arvosanaksi, jos nyt ei ihan kymppiä, niin miinuksella ainakin. Napinreiätkin on tehty käsin. Eihän silloin ollut sellaisia ompelukoneita, jotka ne tuosta vain pöräyttävät. Ja pyyhkeiden ripustuslenkitkin olen käsin ommellut. Ne tosin näyttävät aika huterilta, joten täytynee ommella uudelleen koneella. Pyyhkeet ovat paljon isompia kuin nykyisin kaupasta ostettavat. Ja aitoa pellavaa!

Kyllä! Arvasit oikein. Aion ottaa ne heti käyttöön ja kokeilla aivan ensiksi niitä kasvopyyhkeinä. Pesin ne jo eilen ja silitin tänä aamuna. Siinä silittäessä tapahtui eräs kumma juttu. Olen syksyllä vaihtanut silityslautaan uuden kankaan ja nyt jostain kumman syystä, kun koskin sitä raudalla, se sulikin alta pois. Höh! Ja tietenkin töhnä tarttui raudan pohjaan. Ei muuta kuin kangas revittiin pois ja raudan pohjan sain puhtaaksi karhunkielellä. Silitys tapahtui sitten vanhan ja rikkinäisen kankaan päällä. Onneksi en ollut sitä poistanut alta. Täytynee hankkia uusi ja parempi kangas.

Tuosta kuuluisasta talouskoulusta vielä vähän. Olen nimittäin Munnille aikanaan mainostanut, että se on koulu, joka on antanut kaikkein eniten elämäneväitä. Ja kun jotain hän on onnistunut tekemään keittiössä pieleen (hih) niin olen jossain avioliiton alkuvaiheessa kertonut, että talouskoulussa opetettiin toisin. Ja siitä olen saanut kuulla. Vaikka eihän Munni juuri keittiössä puuhaile ainakaan ruuanlaiton parissa. Tosin viime viikolla, kun olin kirpparilla töissä, hän oli keittänyt tosi hyvän makkarasopan. Aivan kuin äiti olisi keittänyt - perunat olivat samalla tavoin muusiksi osittain keitettyjä.

Psalmit 111:5 "Hän antaa ruuan pelkääväisillensä, hän muistaa liittonsa iankaikkisesti."

Gloxiniaa ja lastenhoitoa

Hih, vaihteeksi lastenhoitoa tällä viikolla. Nyt oli vuorossa välipojan lapset. Kolme päivää siellä vietettiin. Ilmat olivat aivan mahtavia - lukuunottamatta aamun aika kovia pakkasia. Aurinko paistoi joka päivä - kuten tänäänkin - täysin pilvettömältä, siniseltä taivaalta. Pakkasta oli jonkin verran, mutta päivällähän lämpötila aina nousee tähän vuodenaikaan. Nähtiinpä myös ensimmäiset katolta tippuvat vesipisarat.

Siitä ne pisarat tippuivat.

Yläosan kuvassa on gloxinia. Kun näin kukan heidän keittiössään, kysyin miniältä, mistä se on ostettu. Oli niin ihmeen kaunis. Heti miniä lupasi, että välipoika saa käydä ostamassa mulle samanlaisen. Ja siinä se nyt on. Mitä pidät? Tuli heti mieleen lapsuus Kortesjärven Purmojärven Pellisen kylässä Halmeen tilalla. Lapsuudessani äidillä oli aina kesäisin gloxinioita, ne tosin eivät olleet kerrottuja kuten tämä kukka. Oli kuitenkin pakko googlata, että olin tunnistanut kukan oikein. On kyllä maailman kaunis, kuten Pelle Hernammi sanoisi.

Luin muuten männäviikolla, etteivät nykylapset ihastu Pelle Hermanniin. Kummallista! Omien lasteni lapsuudessa ohjelma piti aina katsoa. Ja varmasti muistettiin, että äitiliini tarjoili lättyjen kanssa mantsikkahilloa.

Viimeisenä hoitopäivänä Hanski sai odottamattoman hellyydenpuuskan. Oltiin syömässä keittiön pöydän ympärillä kaikki neljä. Yhtäkkiä Hanski pudottautui tuoliltaan, lähti kiertämään pöytää, meni ensin Munnin luo, otti kädestä kiinni ja antoi siihen pusun. Sitten meni Nellyn luo ja suukotti poskelle, samoin minua. Sitten normaalisti omalle tuolille ja syönti jatkui ilman mitään kommenttia. Olipahan hauska tilanne. Muutenkin päivä oli pojalle hellyydenosoituksia pullollaan. Ensin hän lupasi mennä isosiskon kanssa naimisiin ja kun sanoin, ettei siskon kanssa voi naimisiin mennä, sain minä tuon kunnian. Ja siskon hän lupasi Munnille. Hih! Hanski on hauska.

Tyttökin alkoi loppuviikosta saada väriä kasvoihinsa ja jaksoi jo pitää hauskaa ulkona Munnin kanssa. Lapset menivät lumikolaan, jota Munni veteli ja aina välillä sai heidät nopealla nykäisyllä putoamaan kolasta. Se oli lapsista tosi hauskaa!

Muuten asiasta kolmanteen, ollaan tänä iltana menossa katsomaan Seinäjoelle kristilliseen teatteriin näytöstä nimeltä Rakkaus tulessa. Se kertoo 1800-luvulla eläneen papin Lars Stenbäckin elämäntarinaa. Mielenkiintoista.

Muuten vielä yksi asia. Olen alkanut käyttää internet-selaimena Googlen Chromea ja ihmetellyt valtavasti, kun en saa tallennettua pdf-tiedostoja selväkielisinä. Tänään sitten hoksasin kokeilla samaa toisella selaimella ja kas, onnistui oivasti. Eli aivan kuin Chrome ei osaisi käyttää Adobe Readeria, joka lukee pdf-tiedostoja. Höh.

Room. 10:17 "Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta."

Jänisten pidot

Aamulla ikkunasta katsahtaessani huomasin jotain outoa takapihalla. Mahtoiko se olla pudonneen lumen aiheuttamaa? Mutta puissahan ei juuri lunta ole viime päivinä ollut. Lähempi tarkastelu osoitti, että yöllä oli ollut jänisten pidot. Mahtaako pian näkyä poikasiakin hangella. Vanha sanontahan on, että jäniksella on hanki- ja sänkipoikaset - ainakin - voi olla enemmänkin. Ainakin Munnin mielestä.

Psalmit 36:7 "Sinun vanhurskautesi on kuin Jumalan vuoret, sinun tuomiosi niin kuin suuri syvyys, ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra."

Elämää...

Sairaudet ovat koetelleet tosi kovasti esikoisen perhettä jo monen viikon ajan. Flunssaa, norovirusmahatautia, keuhkokuumetta ja silleen. Samaa on saanut lukea sekä naamakirjasta että lehdestä. Lieneekö liian lämpimällä talvella osuutta siihen, etteivät pöpöt ole kuolleet. Olen saanut olla esikoisen luona auttelemassa kolmena päivänä viime viikolla.

Perjantaina olin lasten kanssa ulkona - silloin oli miniä sairaana - ja oli tosi hauska katsella eläinten käyttäytymistä. Tässä ovat ruskea Oliver ja musta Vincent. Jutun pääosassa olevasta spanieli Blixtenistä ei ole kuvaa. Mutta asiaan. Blixten on vielä pentu ja sillä on tapana silloin tällöin ottaa vauhtia ja hypätä portin yli ponihakaan. Sitten sen menee Ollin luo ja alkaa härnätä hevosta ja haukkua vimmatusti sen edessä. Ellei Olli ole huomaavinaan sitä, se alkaa kiertää hevosta ja haukkuu samalla. Välillä Olli yrittää potkaista takajalallaan koiraa, mutten nähnyt sen kertaakaan osuvan. Kun Blixten on Ollin edessä, heppa joskus tekee eleen hyökätä koiran päälle ja tällöin koira hypähtää kauemmaksi. Mutta jatkaa samaa temmellystä hevosen ympärillä. Eikä koskaan minkäänlaista reaktiota Vincentiin. Kun näytös on loppu, Blixten hyppää portin yli uusiakseen näytelmän taas jonkin ajan kuluttua.

Tässä on kissa Leo pikkuisena. Se tykkäsi kovasti viherkasveista kuten kuvasta saattaa huomata.

Elämämme laihialaisina jatkuu tasaisena. Juuri nyt olen jonkinnäköisen flunssan kourissa. Mistähän tuoki ilmaus tulee? Olla jonkin kourissa. Lienee ikiaikainen sanonta ja niistähän minä pidän. Olisi pitänyt tallentaa niitä silloin, kun isä ja äiti vielä elivät. Monen monta kertaa sitä suunnittelin, mutta tekemättä se silti jäi. Muistan vielä tosin ulkoa monia loruja lapsuudesta ja olenkin opettanut ne kaikki välipojan tyttärelle Nellylle. Poika Hanneskin osaa jo niistä jonkun. Esikoisen lapsille niitä on vaikea opettaa, kun lorut ovat suomeksi. Pitäisi kuitenkin joskus yrittää. Ehkä sitten, kun oppivat lukemaan. Cajsahan menee jo syksyllä kouluun, samoin Nelly. On aivan uskomatonta, että aika on kulunut näin nopsaan. Juurihan he vasta syntyivät. Ja omatkin lapset lähentelevät jo keski-ikää - ainakin pojat.

On jotenkin uskomattoman ihanaa tuntea olevansa juuri oikealla paikalla, oikeassa kunnassa, asuinympäristössä ja asunnossa. Tämä on aika erikoinen tunne. Kaikki on vain niin "oikein", kuten veljentyttäreni sanoi mentyään naimisiin. Vaikka välillä on alakuloisiakin päiviä, sisäinen ilo ja rauha vain eivät katoa.

Silti olen ajatellut kuolemaa tosi paljon viime aikoina. Ehkä se kuuluu tähän vanhenemiseen. Ollaanhan sitä jo ihan vanhuuseläkkeellä. Vaikka sisimmässä siltä ei tunnukaan. Juurihan vasta olin 18-vuotias huntupäinen morsian. Mistähän tuo nyt tuli mieleeni, puolisonihan ei enää ole sama kuin silloin ensi kertaa alttarille astellessani. Kun isoM äsken lähti palvelutaloon hartaushetkeä pitämään, sanoin hänelle, miten kamalaa olisi elää, ellei häntä olisi vierelläni. Totesin myös, miten vaikeaa mahtaakaan olla jäljelle jääneellä puolisolla, kun tuoni vie viereltä ihmisen, jonka kanssa on elämänsä jakanut useita kymmeniä - jopa kuusikymmentä - vuosia. Me sentään olemme olleet toistemme "ilona" vaivaiset 21 vuotta.

Mutta sitä ikäähän riittää juuri niin kauan kuin on määrätty. Tosin Raamatussa kerrotaan eräästä henkilöstä, joka sairasti ja Jumala lisäsi hänelle ikää 15 vuotta.

2. Kuningasten kirja 20:5-6 ""Palaja takaisin ja sano Hiskialle, minun kansan ruhtinaalle: "Näin sanoo Herra, sinun isäsi Daavidin Jumala: Minä olen kuullut sinun rukouksesi, olen nähnyt sinun kyyneleesi. Katso, minä parannan sinut: jo kolmantena päivänä sinä menet Herran temppeliin. Ja minä lisään sinulle ikää viisistoista vuotta. Ja minä pelastan sinut ja tämän kaupungin Assurin kuninkaan käsistä. Minä varjelen tätä kaupunkia itseni tähden ja palvelijani Daavidin tähden."