Kevät tekee tuloaan etupihallekin

Kevään ensimmäiset kukat

 

 

Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni, katsot aina puoleheni, kun käy luokses tieni, lauletaan laulussa. Mutta kauniitahan nuo ovat.

 

Entä mitä tässä on tapahtumassa?

 

Enpäs kerrokaan vielä, saatte odottaa, kunnes se on valmis.

1.Kor. 13:1-2 "Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko,  niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi."
Joh. 4:16 "Ja me olemme oppineet tuntemaan ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä."



Kevät keikkuen tulevi

Kyllä se tulee tänäkin vuonna. Viikonvaihteessa käväisi jo ensimmäinen peipponen oksalla istahtamassa. Levittelimme jokunen päivä sitten lunta takapihalla ja minä hakkasin paksua jäätä terassin kohdalla palasiksi. Nyt näyttää jo paremmalta kuin viimeksi, ilmeisesti tekemämme homma nopeutti sulamista, sillä etupihalla on vielä korkeat kasat lunta, joka on tullut katolta alas.

Tämä pikku metsikkö sitten jaksaa ilahduttaa mieltä. Tulevana kesänä olen ajatellut täyttää hieman suurimpia koloja kauempaa metsästä otetulla maa-aineksella. Missään nimessä metsäistä ilmettä ei hävitetä.

Laitetaan nyt yksi kauniimpikin kuva, tässä olkaapas hyvät.

Joululahjaksi saamani taulu on saanut paikan enkelien seurassa.

Aloin muutama päivä sitten kirjoittaa asioita muistiin elämästäni. Tekstiä on tullut jo 17 sivua, mutta nyt tuli paussin paikka. Vuorossa on kertominen eron jälkeisistä ajoista. Vaikka itse asia on käsitelty jo aikaa sitten eikä ole oikeastaan huonoja eikä hyviä tunteita ex-miestä kohtaan, tapahtumiin palaaminen sattuu vielä. On niin paljon sellaista, jossa olisi voinut toimia toisin. Mutta kun ei ole osannut eikä ollut voimia.

Eräs mielenkiintoinen asia on selvinnyt kirjoittamisen aikana. Olen aina ajatellut, etten muista paljonkaan asioita ajasta, jolloin asuimme vielä maalla. Mutta mitä useampia pikku asioita saan kirjoitetuksi muistiin sitä enemmän niitä tulee mieleen. Aika mielenkiintoista. Nämä lapsuuden ja nuoruuden vaiheiden kirjoittamiset ovat sujuneet hyvin ja ilman mitään erityisiä tunteen ilmauksia. Saa nyt sitten nähdä minne saakka pääsen kirjoittamisessa. Ei ole aikomusta saada aikaan mitään ihmeellistä kirjallista teosta, vaan kirjoittaa muistiin asioita, jotka saattavat kiinnostaa jälkikasvua.

Kevään edistymistä ja kesää odotellessa

Jesaja 55:10 - 12 "Sillä niin kuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin."

Maalaiset kävi kaupungissa

Viime vuonna 2012 huhtikuun 28. päivänä takapihalla näytti tältä

Tänään 18.4.2013 takapihalla näyttää tältä

Mutta onhan tuohon edellisen kuvan päivämäärään vielä 10 päivää aikaa. Jospa silloin näyttäisi samalta ainakin lumen suhteen, muuten on tullut muutoksia.

Harvoin sitä tulee lähdetyksi isoon kaupunkiin. Ja miksikä lähtisikään, kun ei ole tarvis. Ei ollut nytkään, kunhan piipahdettiin. Tai no, hain veljentytön minulle tuoman jutun. Se olikin tosi nätti metallin värinen kaulaketju, jonka päässä on ristiinnaulittu. Pidän siitä paljon.

Tutustuttiin pikkusiskon ja miehensä uuteen asuntoon. Oli nätti. Varsinkin saunaosasto. Sanoinkin siskolle, että hänhän voi välillä asua sielläkin. Hih!

Niin ja löysin jotain, mitä olen etsinyt kauan. Tosin löysin jo aiemminkin, mutta päädyin toiseen väriin, joka ei sitten tuonutkaan tyydytystä. Muovimatot keittiöön. Ihan ehdottomat. Ne edelliset on valko-harmaat, mutta liian pliisu väri mun temperamentille. Nämä uudet löytyivät Prismasta ja ovat vihreä-valkoiset. Jess. Vihreä on mun keittiöväri. En muuten siitä niin kovasti piittaa. En jaksa ottaa kuvaa matoista, kuvitelkaa mielessänne.

On se vaan jännää, miten tuolla kaupungissa ei oikein osaa olla. Sitä vaan kiertää ja kulkee saamatta mitään nautintoa. Vai pitäisikö kaupungilla hortoilusta nauttia? Jotkut taitavat siitä tykätä. Asuimme aikanaan kahdeksan vuotta ihan keskustassa Koulukadulla, mutta silloinkin kuljin tosi harvoin kaupungilla. Mitä nyt ruokakaupassa kävin.

Ulkona sataa ja tuulee - onneksi - kerrankin saa sanoa niin. Tällä vauhdilla lumi on kohta liuennut muualle meidän pihalta. On tosi typerä olo. Johtunee tästä matalapaineesta. Olen huomannut vuosien myötä, että auringonpaisteella mieli on aina iloinen. Onkohan sitä tullut herkemmäksi ilmanpaineen vaihteluille? Heprean kieltäkin pitäisi harjoitella, mutta en saa itsestäni sitä irti.

Kuopus makoilee Espanjan aurinkorannoilla ja me täällä kylmässä pohjolassa palelemme ja kärsimme apatiasta. Miten kovasti mieleni on tänä keväänä tehnytkään aurinkoon.

Kaupungista tullessa käväisin ensimmäisen anoppini luona viemässä hänelle kirjoja kirpparilta luettavaksi. Hänellä on niin huono kuulo, ettei kuule juuri mitään ja siksi lukee paljon. Viime kerralla, kun kävin hänen luonaan, hän oli aika kamalan (voiko näin sanoa?) näköinen. Hänhän on 90-vuotias muuten pirtsakka mummo, mutta jalat on huonot. Hän oli ollut jotain hakemassa varastosta ja kaatunut seisaalta suoraan kasvoilleen. Kasvoista noin 75 % oli tummansinistä, joka pikku hiljaa alkoi muuttua keltaiseksi. Vain vasemman puolen posken alaosa ja leuka olivat normaalin väriset. Tänään mustelmat olivat jo melkein pois.

Tää taitaa olla aika tylsää jorinaa, tässä vähän maustetta

Isot silimät ristissä 2010

Moschina Arstussa 2012

Poika ja kala 2010

Sain pikkusiskolta luettavaksi isän kirjoitelmia ja ajatuksia. Tuli mieleen omat kirjoitukseni, jotka olen säästänyt. Olen ne kaikki vienyt koneelle ja kuopuksella on tiedossa kaikki mun salasanat. En oikein tiedä, miksi mun vain täytyy tätä elämän päättymistä niin usein mietiskellä. Mutta ei kai se haittaa - vai haittaakse? Tuleehan se kuitenkin eteen meille jokaiselle. Joskus. Ennemmin tai myöhemmin. Nuorena sitä ajatteli, että mieluummin myöhemmin, mutta nyt ei enää ole väliä. Onhan tätä elämää takana jo reilusti, vaikka sisällä vielä asuukin pikkutyttö. Ainakin joskus. Se pikkutyttö on kuitenkin aika vakava ja yksitotinen eikä oikein osaa leikkiäkään. Mistäköhän se johtuu? Eipä tuota liene syytä pohtia tämän enempää. Näin se nyt vain on.

Saatiin ystävältä lahjakortti, jolla tilasin just äitienpäiväksi Najadi-lohta 750 g. Syömävalmista. Tämä huomautus lapsille. Hih!

Tässä tämä tältä erää.

Luukas 1:46-47 "Ja Maria sanoi: "Minun sieluni suuresti ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani;..."

Mihin ne vuodet oikein meni?

Olen tässä viime aikoina miettinyt, että minne ne vuodet oikein ovat kadonneet? Juurihan vasta elämä oli edessä ja nyt se jo näyttää takatukkaa.

Vasta sitä alle kymmenen vanhana lettipäänä istuskelin pyhäpäivänä Isopellisen tyttöjen kanssa nurmikolla.

Tähän taloon synnyin. Vanhin siskovainajani tässä odottaa esikoistaan 18-vuotiaana. Tuolla katon orressa oli aina leipää kuivumassa.

18-vuotiaana aseteltiin huntu päähäni. Liitto ei kuitenkaan kestänyt kuin viisi vuotta, joista yksi asumuserossa.

Isosikon luona Laihialla joskus 60-luvulla. Leninki oli tumman liila ja kauluksen alaosa ja sisäosa aniliinin väriset. Tosi ihana paitapuseromekko. Olis ihan tätäkin päivää. Tästä jo huomaa, miten vaatteet ovat aina olleet minulle osa elämää. Äiti puki ompelijana meidät neljä tyttöä aina kauniisti, usein toisten vanhoista vaatteista uudelleen ommellen. Olen kuullut, että kylän isojen talojen väki piti meidän äitiä ylpeänä, "kun se pukee kersansa niin koreasti". Mutta äiti rakasti loppuun saakka kauneutta. Sieltä se on peräisin minullakin - perittyä.

Kun lähdin liitosta, olin yhden talven tämän Jouni-pojan hoitajana ja opiskelin  yksityisesti lukion eka luokkaa. Se tosin jäi kesken. Jounin isä kuoli saman talvena, kun olin siellä apulaisena. Hänen äitinsä kuoli joskus 80-luvulla ja Jounin kuolinilmoituksen näin lehdessä pari vuotta sitten.

En löytänyt kuvaa toisen kerran morsiamena olosta.

Jo kaksi potraa poikaa. Jaakko 2 vee ja Jussi vauvana. Eli täytyy olla vuodenvaihde 73-74.

Ensimmäisiä vuosia Petossa., taustalla kolmannen autoni "apinaDatsunin" perä. Eka auto oli hieno Volkkari, jonka peruutin puuhun, niin että moottori seuraavalla ajokerralla leikkasi kiinni. Toinen auto oli vihreä Fiat jokumitäennytmuistamerkki.

Nyt on sitten perheeseen saatu jo rinsessakin. Tässä lapset 9-, 7- ja 1-vuotiaina. Valokuvaajalla ja apulaisella oli varmasti iso hiki, kun yrittivät saada rimpsessaa asettumaan aloilleen kuvattavaksi. Tyttö ehti joka paikkaan eikä ollut sekuntiakaan hiljaa. Minusta sanottiin samaa, kun olin pieni. Ehdin äidin mukaan joka paikkaan.

Tässä sitten nykyinen ja toivottavasti viimeinen valittuni. Ollaan menossa vihille Ruåttissa 31.12.1991.

Jossain välissä käväisin vähän opinahjoissakin hankkimassa kolme nomi-tutkintoa. Jos työhistoriaa ryhtyisin kertomaan, tarvittaisiin siihen niin paljon palstatilaa, etten viitsi edes ajatella.

Lapset kasvoivat siinä samalla. Monenlaista on elämään mahtunut, nousuja ja laskuja. Onneksi on tasaistakin ollut ja ehkä kuitenkin sitä eniten. Onneksi!

On jotenkin niin uskomatonta, ettei enää voi haaveilla esimerkiksi uudesta ammatista tai työpaikasta. Kun kuitenkin sisältä on edelleen nuori. Tuntuu siltä, että ainut todella tärkeä asia, jonka elämässäni olen saanut aikaan, on lapset. Vaikka työ on aina ollut tärkeä osa elämääni, siitä ei oikeasti ole jäänyt paljonkaan. Työhistorian myötä sen merkitys vähenemistään väheni, kunnes tuli eläkkeelle lähdön aika. 

Joskus raskaimpina hetkinä on tuntunut, että elämä valuu sormien lävitse kuin hiekka jättämättä mitään jälkeensä. Kun tätä eräänä iltana elämäni raskaimman päätöksen - Iinalle lupa muuttaa takaisin Suomeen isänsä luokse - jälkeen itkin eräälle henkilölle, hän viisaana ihmisenä sanoi, että sieltä hiekan seasta jää käteesi timantteja. Hän sanoi myös jutelleensa vaimonsa kanssa kyseisestä asiasta ja todenneensa. "mikä rakkaus".

Nämä lapset ovat elämäni ainoita timantteja. Pojat ovat molemmat tuoneet omat timanttinsa myös elämääni; lastenlapset ja miniät. Ja se isoin :) timantti, johon minulla ei ole osaa eikä arpaa, on tuo miehenköriläs tuossa vierellä. Olisihan elämäni ilman häntä tyhjää.

Vielä sitä haluaisi tehdä jotain tärkeää, vaikka välillä tuntuu, että voimia ei joka päivälle niin paljon enää ole jäljellä. Halu minulla on, mutta voimaa ei. Onneksi saa nähdä elämän jatkuvan lapsissa ja lastenlapsissa. Vaikka noiden lasten kanssa on aivan kuten äitini tapasi sanoa: "pienenä ne polkee syliä, suurena sydäntä." Eli huoli on lapsista aina läsnä jossain muodossa, vaikka sitä ei tietoisesti enää kanna, niin pohjalla se aina uinuu herätäkseen sieltä aika ajoin.

Mutta toivoa on niin kauan kuin on elämää, "Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto." Fil.1:21

Tuleekohan se kevät?

Muualla lumi näyttää alkaneen kevään myötä vähenevän, mutta meidän takapihalla sen kun lisääntyy vaan. On jo varmasti metrin kasat. Kato vaikka

Mahtaa olla juhannus ennen kuin tuo määrä on sulanut! Ei kyllä yhtään naurata. Olen jo niin kovasti odottanut - aivan sormet syyhyten - että pääsen takapihalle möyrimään. Tälle päivälle on luvattu vesisadetta ja sitä kovasti odottelen. Talon etupuolen katon lumet on vielä siellä. Pikkuinen määrä tuli tänään aamulla alas ja pyysin naapurin rouvaa siirtämään autonsa, ettei jää alle. On tullut mieleen ne pari tapausta, jolloin lapsi on jäänyt katolta pudonneen lumen alle ja ainakin toinen kuoli. Yllä olevan kuorman alle olisi menehtynyt isokin aikuinen, sillä kattoa vasten oli jäätä. Hui!

Munni lähti KD:n kevätkokoukseen Teuvalle jo aamuvarhain. Aamupäivällä saan tänne miesvieraita, kun Hanski tulee yökylään. Olin ajatellut, että mennään kylille ja humpsutellaan siellä, mutta se jäi ajatukseksi, kun Munni vei auton. Siispä ajelin jo ennen yhdeksää - täällä kaupat aukee jo kahdeksalta - pyörällä kauppaan. Nyt vain odottelen miesvierastani. Niin ja ihmettelen, että mitähän kummaa tännekin kirjoittaisin. Mahtaako tällainen sepustelu ketään kiinnostaa?

Kovasti on ollut viime aikoina puhetta kouluelämästä. Opettajien puolesta ja oppilaiden puolesta. Ja molempien puolesta. Kyllä kait se on fakta, että kouluelämä ei ole sitä kaikkein helpointa tänä päivänä - opettajille tai oppilaillekaan. Monia hyviä blogikirjoituksia olen lukenut. Viimeisin oli aika hauska, sai naurulihakseni töihin. Jos sinua kiinnostaa, se löytyy täältä http://vitonen.fi/blogit/jukka-keitele/koulukuria/

Tahtoo päästä aurinkoon! Nyt heti! Kuopus lähtee viikolla Eps... eiku Espanjaan. Jotenkin olen tänä keväänä kaivannut lämpöiseen, vaikka olenkin nauttinut suunnattomasti viime viikkojen ihanista aurinkoisista päivistä. Ne ovat tuoneet mieleen 10 viikon ajan Israelissa, jolloin aurinko paistoi siniseltä taivaalta joka ainut päivä. Löysin jo tosi edullisen matkankin, mutta Munni ei ole matkustelusta kiinnostunut. Kuka lähtis kanssani? Otetaan äkkilähtö jonnekin lämpimään viikoksi! Ilmoittaudu! Onneksi on tiedossa edes Pärnun kylpylämatka elokuussa. Mutta siihen on aikaa. Näin eläkkeellä olisi mukavaa tehdä jotain noin vain, yhtäkkiä.

No niin, eiköhän tämä riitä tällä erää. Siis kuulemiin ja näkemiin ja syödään kaurapuuro kiltisti! Tähän suuntaan taisi se iki-ihana Markus-setä meitä lapsia kehottaa 50-luvulla.

Psalmi 91:14-16 "Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan; minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni. Hän huutaa minua avuksensa, ja minä vastaan hänelle, minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan. Minä ravitsen hänet pitkällä iällä ja suon hänen nähdä antamani pelastuksen."

Onko elämää pääsiäisen jälkeen?

Elämää on, sillä Jeesus on ylösnoussut!

Pääsiäinen vilahti ohi kuin varkain. Perjantaina vietettiin vanhimman lapsenlapseni 7-vuotispäivää. Ja juuri vastahan hän syntyi ja makaili sylissäni. Ja kohta jo koululainen. Cajsa on sellainen "kanaemo", joka ottaa toiset huomioon ja haluaa olla kaikkien kanssa kaveri. Ihailtava piirre pikkutytössä.

Miniä soitti ennen juhlia ja sanoi keksineensä anopille haastavan homman. Olin nimittäin tiedustellut, mitä voisin tehdä juhlia silmälläpitäen. Kyseessä oli karkkitikkarit. Tutkailin ohjetta ja totesin; helppo nakki. Keskiviikkona tein suklaamutakakun, jonka sitten torstaina murennin ja sekoitin siihen tuorejuustoa ja tomusokeria aivan ohjeen mukaan. Siitä sitten palloja pyörittelemään ja niitä tikun nenään laittelemaan. Munni oli keksinyt styroxipalan, johon tikut sai pystyyn. MUTTA mitä? Palluraiset päättivätkin laskeutua tikun nokasta sen juureen. Hui! Pallot taisivat siis olla liian suuria ja pienensin kokoa. Sama juttu. Eivät pienetkään pallot tahtoneet pysyä tikun nokassa. Silloin tuli kekseliäs Munni apuun ja sanoi, että enkö voisi laittaa sitä tikkua pystyyn palloon ja jäähdyttää pallot. Ehkä siten pysyisivät. Kastelin vielä tikun pään ensin sulaan suklaaseen, jonka annoin kuivahtaa hetken ennen kuin pistin sen kakkupalloon.

Niin sitten tehtiin ylösalaisia kakkutikkuja. Vein ne yöksi varastoon kylmettymään. Perjantaina oli tarkoitus sitten juhlapaikalla kastaa ne sulaan suklaaseen ja koristella. Olin kyllä jo kuorruttamista kokeillut kotonakin, mutta totesin, ettei millään saada niitä ehjinä juhliin saakka.

Mutta jälleen tuli uusi ongelma. Ei se suklaassa pyöräyttely niin vain sujunutkaan. Se oli aivan liian paksua ja pallo putosi jälleen tikun juureen. Miniän äiti paistoi lättyjä vieressäni ja kehotti kokeilemaan suklaan lusikalla tiputtelua. Niinpä sitten tiputin suklaata lusikalla ja pensselöin sitä varovaisesti pullasudilla. Lopuksi koristelu. Tällaisia niistä sitten tuli

Tällaisia niistä sitten tuli.

Kuten kuvasta näkyy, edelleen muutamat palluraiset laskeutuivat tikun nokasta sen juureen. Mutta kyllä niitä riitti silti syötäväksikin asti. Ja luulen lasten niitä ainakin jonkin verran popsineenkin. Itse en kyllä ollut maustakaan oikein vakuuttunut. Sanoin kyllä, että taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kakkutikkareita laitan.

Tulipahan kokeiltua!

p.s. Jaa että miksikö alkukuvana on pilkkivä pikkutyttö? Siksi kun Munni on aikeissa mennä verestämään vanhoja muistoja ja lähtee huomenna pilkille Lepikkoon. Toivotetaan kalaonnea hänelle!

2.Kor. 5:19-20 "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.

Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehottaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa."