Tarviiko lapsi biologista vanhempaa?

Tuota kysymystä oon pohtinut aina välillä. Tällä viikolla katsottiin uudelleen alkanutta sarjaa Kadonneen jäljillä. Oli tosi koskettava ohjelma. Tytär etsi ukkiaan ja samalla tyttären äiti isäänsä, jota ei ollut koskaan tavannut. Viimeisin viesti isältä oli tullut noin 40 vuotta sitten. Lopulta isä / ukki löytyi Miamista, kotoisin on Italiasta. Se ensimmäinen tapaaminen oli niin koskettava. Kaikki kolme itkivät toistensa sylissä. Isä / ukki, tytär ja tyttären tytär. Voit katsoa jakson täältä http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000001270269.html

Tämä sarja on tullut aikaisemminkin ja joka osa on koskettanut jollain tavalla. Ja poikkeuksetta biologista vanhempaansa etsivä on kokenut jonkin palan puuttuneen elämästään. Vaikka olisi ollut hyväkin lapsuus ja korvaava vanhempi. Yksi osa käsitteli jopa tuntemaani henkilöä ja hänen isänsä etsintää. Nainen on adoptoitu Suomeen lapsena ja hän halusi löytää juurensa. Sehän on totta, että olemme osa juuriamme biologisesti.

Toki ajattelen, ettei tämä ole totta kaikille ja tähän sarjaan on valikoitunut sellaiset henkilöt, joille asia on todellakin ollut kipeä.

Löytyi myös linkki, jossa kerrotaan aikaisemmista löytymisistä ja mitä heille nyt kuuluu. Sen löydät täältä http://www.mtv.fi/viihde/ohjelmat/kadonneen-jaljilla/uutiset/artikkeli/kadonneen-jaljilla-mita-heille-kuuluu/3097714

Tällaista tänään!

Luukas 6:31 "Ja niin kuin te tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää tekin heille."

Haravointiako vaan?

Lauantaihommana päätin vähän haravoida tuolla takapihalla. Tosin etupihakin sitä tarvitsi. Syksy on ihan oikeasti tullut ja talvi tekee tuloaan. Jotenkin kesä on mennyt niin sukkelaan ohi, ettei ole paljon huomannutkaan sen olemassaoloa ja nyt on kohta joulu. Illatkin jo niin pimeitä, että kohta laitan ulkovalot palamaan.

Vielä muutamat kesäkukat kukkivat, enkä niitä raaski laittaa pois ennen kuin pakkaset purevat niitä.

Kasvimaahan olen kaivanut kolme ruusua, nukenkauluksen suikeroalppinsa kera ja muurikellon. Saa nähdä säilyvätkö talven yli. Ruusuista ja alpista ainakin elätän toiveita. Oli pakko laittaa myös se nukenkaulus sinne, kun ovat samassa ruukussa enkä osaa niitä toisistaan erilleen saattaa.

Eipähän tuosta kuvasta paljon selvää saa. Siinä on keskellä runkoruusi ja sen takana nukenkaulus suikeroineen ja etualalla pari ruusua

Keittiön ikkuna alle olen jo yli viikko sitten vaihtanut callunat begonioiden tilalle. Kun satuin kastelemaan begoniat kuoliaiksi. Oli pakko vaihtaa. Tuossa etualalla on vielä petunia ja jokin roikkukasvi sen seurana amppelissa. En koskaan ole tullut tietämään, mikä kasvi tuo toinen on.

Kovin on tyhjän näköinen terassikin, kun kalusteet on pakattu pois. Vielä miljoonakello siellä kukkii. Pelargonin vein etupihalle tuosta pikku hyllyltä. Kukkiin vielä niin kauniisti. Etupihan lokerikossa on ehkä hieman lämpimämpää kuin avaralla takapihalla. Ajattelin yrittää säästää pelargoneita ensi kesään, mutta olen luopunut siitä ajatuksesta. Osteaan sitten taas uudet kukat keväällä. Voihan olla, ettei ensi kevättä ees mulle tule, ja jos tulee, niin uudet tuulet silloin puhaltaa.

Psalmit 103:15-17 "Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne. Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka Häntä pelkäävät ja Hänen vanhurskautensa lasten lapsille."

Jos maassa olis kahvat....

Semmonen tunne ollut tämän viikon! Nostasin, jos olis kahvat maassa. Oon saanu elämäni takaisin. Missä se sitten välillä oli? Sairauksissa, masennuksessa, kivuissa, miehen sairaalassaoloissa - vähän kaikessa. Oli liian paljon mielen päällä asioita, jotka masensi ja vaikutti epäedullisesti.

Elokuun alussa sain rajun haimatulehduksen ja parin viikon päästä uudelleen sairaalaan, kun ajoivat ilmeisesti kesken kaiken kotiin. Onneksi sain lähetteen sisätautien polille haimatulehduksien syyn tutkimista varten. Siellä oli miellyttävä lääkäri, joka tuntui ottavan mut todesta. Hän määräsi mulle - keskusteltuaan vanhemman kollegansa kanssa ensin - kortisonikuurin. Liekö tuo ihmelääke vaikuttanut tämän ihmeellisen hyvä olon. Välillä tuntuu, ettei ehdi millään tehdä sitä mitä haluais. Täräjyttää vaan tuolla sisikunnassa.

En mä nyt kuitenkaan ihan ylläolevien kuvien kaltaiseen kuntoon ja nuoruuteen ole tullut. Onneksi! Kyllä tämä seniorielämä on kuitenkin niin mukavaa.

Siinä sitä onkin sitten näiden kuvien välillä jotakuinkin 50 vuotta. Samalla rapulla, ovi vaan on vaihtunut. Mutta mitäs väliä vanhenemisella. Kyllähän tämä kroppa eli hengen vuokra-asunto väkisinkin rappeutuu. Se nyt vaan on totuus, harvahan täältä on hengissä selvinnyt.

Tuosta sisikunnan täräjyttämisestä vielä. On semmonen tunne välillä, että pitäis jo olla tekemässä jotain muuta. Ei oikein osaa keskittyä yhteen asiaan. Mutta kait tämäkin on ohimenevää niin kuin kortisonikuurikin. Alenevin annoksin mennään. Katotaan, mikä on lopputulos. 

Jotenkin en odota mitään ihmeitä lääkäreiltäkään. En usko siellä selviävän tää mun sairauksien etiologia. Eikö ollutkin hieno sana? Piti oikein tarkistaa, että olenko ymmärtänyt sen oikein. Ja olin kyllä. Eli syy sairauksiini. Ite luulen tietäväni enemmän kuin lääkärit. Mun sisässähän se on. Ja mä sen tunnen. Mutta elämä on!!!!!!!!

1.Tim. 6:6-8 "Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa. Sillä me emme ole maailmaan mitään tuoneet, emme myöskään voi täältä mitään viedä; mutta kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin."

Putkimiehenä!

Oli pakko taas putsata lavuaarin hajulukko vessassa. Se nimittäin jostain syystä kerää karmeeta bakteerimössöä sisuksiinsa, niin että ne silloin tällöin nousee lavuaariinkiin saakka tiivisteitten ohitse. Pesuhuoneen hajulukkoa ei liene avattu täällä asuttaessa kuin kerran. On asuttu  nyt yli neljä ja puoli vuotta.

Munni kyllä lupasi sen tehdä, mutta minäpä tärkeenä tyttönä aattelin tehä sen ihan ite. Osaanhan minä, sen verran monta kertaa oon sen irrottamista yms. katellu ja autellutkin. Eipä siis muuta kuin irrottelemaan putkia toisistaan. Samalla katselin, että näin ja näinhän ne on toisiinsa kiinnittyneet. Kyllähän tuon muistaa tollokin.

Sain kuin sainkin kaikki osat irti. Meisselillä ensin lavuaarista sihti yms. irti ja lopuksi putket lavuaarin alta. Oooh, mitä töhnää taas oli kertynyt. Vein kaikki irtonaiset osat pesuhuoneeseen, jossa niitä pesin domestoksella terästetyllä vedellä. Mutta en lakkaa ihmettelemästä itse hajulukon rakennetta. Se on aivan varmasti jonkun miehen suunnittelema. Ja se mies ei koskaan ole joutunut sitä pesemään. Eihän sitä saa millään ilveellä sisältä pestyksi. Kato vaikka

Miten ihmeessä tuonne putken sisälle pääsee. Ai nyt tuota kuvaa katellessa hoksaan, että tuo lukkohan on poikki keskeltä. Ehkä sitä kautta olisi päässyt noihin sokkeloihin! Mutta silti. On tämä aikamoinen loukko ja keksintö. Pesin tiskiharjalla (ei sitä tiskiin enää käytetä :)), pulloharjalla (eikä tällä enää pulloja pestä), semmosella pienellä harjalla ja hammasharjalla (eikä silläkään enää hampaita pestä). Tommonen siitä tuli. Muut osat olivatkin aika helppoja pestä paitsi se lattiaan menevä putki, jonka toisessa päässä oli 90 asteen kulma. Ei siis mitään mahista pestä putken sitä päätä muuta kuin mutkaan saakka. Olisi pitänyt kuvata kaikki osat, mutten enää viitsi niitä irrotella.

Käyttämäni työvälineet, meisseli puuttuu.

Kun osat oli pesty, niin ei kun kiinnittämään. Sanko lavuaarin alla kaikeksi varmuudeksi. Tämmönen siitä tuli.

Ei ku käyttämään. Aluksi näytti, että hyvä tuli, mutta sitten rupes tulemaan vettä tuon rinkulan alta, vaikka siinä on tiiviste. Mietin jo, että pakko kait odottaa Munnia dialyysistä kotiin, mutteihän mun sielu sitä sallinut. Ei muuta kuin irti vaan kaikki ja uusiksi meni. Totesin, että oli jättänyt liian vähän putkea lukon sisään. Tässä on sitten lopputulos

No nyt se pitää vettä ja toimii. Tosin, kun olin hajulukon irrottanut, niin kaasin se sisällä olleen veden lavuaarin. Onneksi oli roskis alla. Sinnehän se vesi meni. Höh!

Sananlaskut 3:10 "Kelpo vaimon kuka löytäää? Sellaisen arvo on helmiä paljon kalliimpi."