Ei menny niinku Strömsössä...

Elämä on todellakin ihmeellistä. Eilen mulla oli saunavuoro klo 17 - 18 ja kun tulin saunaan, siellä oli lämpöä noin + 30 astetta. Lienee sauna laitettu liian myöhään päälle - tai sitten kiuas oli rikki. Äsken kävin kirjoittamassa saunan varauslistaan asiasta. Toivon samalla, että ensi viikolla tilanne olisi parempi. Aikaisemmin ei ole ollut tällaista. Kyllähän virheitä sattuu meille kaikille.

Noh samalla tein erään huomion. Edelläni meni nuori nainen valkoisesta ovesta ja minähän kurkkasin sinne myös. Siellä oli kylmäkomeroita. Asiasta ei mulle ole sanottu, kun tänne muutin. Oli myös tyhjiä komeroita. Viime syksynähän en tietenkään olisi voinut mitään säilöäkään, kun oli tuo nilkka murtunut. Mutta jos tässä asun, aion kyllä ensi syksynä tehdä toisin. Voisin keittää mehua ja tehdä säilökkeitä. Tosin mun maha ei kestä etikkaa, mutta jos lasten perheitä varten. Katsotaan, mikä tilanne on ensi syksynä.

Luukkaan evankeliumi 3:11 "Hän vastasi ja sanoi heille: 'Jolla on kaksi ihokasta antakoon toisen sille, joka on ilman; ja jolla on ruokaa, tehköön samoin.'

Lauantaina

Kummallista on, että en vaan tunnu tänne Maalahteen kotiutuvan. Vaikka kaikki on hyvin. On ihan hyvä asunto ja pojat asuu lähellä. Lieneekö syy tuossa ruotsinkielessä? En tiedä. Kyllähän mä pärjään tällaisessa jokapäiväisessä keskustelussa ruotsiksikin, mutta eihän se ole mun tunnekieli, kuten tytär sanoo. Hän onkin muuttanut äidinkielekseen ruotsin, sillä se on hänen tunnekielensä. Pojilla lienee äidinkielenä suomi, vaikka oikeasti sen kai pitäisi olla ruotsi. Sillä kielellä he ovat koulunsakin käyneet. Jokainen.

Vointi on ollut parempi jonkin aikaa. Mahtaakohan masennus antaa periksi? Toivotaan niin. Käväisin tällä viikolla tyttären luona Helsingissä. Oli mukava matka, vaikka istuinkin mennessä 7,5 tuntia ja tullessa 6 tuntia bussissa. Mutta halpahan se oli. Edestakaisin vain 23 euroa. Eihän sitä halvemmalla voisi tuota matkaa tehdä. Ja onhan mulla aikaa istua bussissa. Mentiin Porin ja Turun kautta ja takaisin tultiin Seinäjoen kautta. Nämä bussit ovat hyvin ahtaita. Penkkien väli on tosi pieni, samoin käytävä on kapea. Se, mitä eniten kaipasin oli penkkien takaosan selustassa oleva verkkopussi. Siitä olisi ollut kyllä hyötyä, mutta sellaista ei niissä busseissa ole. Pitäisiköhän kirjoittaa palautetta?
Hih! Niin ja roskistakin kaipasin joka penkin päähän. Kerroksessa oli vain yksi roskis ja se ihan etuosassa. Eli jos istuit taaempana, piti mennä erikseen roskikselle. Noh saihan siinä vähän liikuntaa. Nyt sai tilatessaan varata myös istumapaikan. Jos halusi jotain vähän erilaisempaa kuten esimerkiksi pöydän, se maksoi hieman. Ei tosin paljon. Minä otin vain tarjotun paikan. Eli olin yläkerroksessa
molemmilla matkoilla. Yksi veski oli ekassa kerroksessa. Pieni ja muistutti ihan lentokoneen vessaa. Vain menomatkalla tarvi sitä onneksi käyttää.

Naapurin nuorimies (46 v) piti mun autoa sen aikaa ja toi sekä haki mut bussilta. Hän voi samalla suorittaa omia asioitaan. Hän on Ruotsista kotoisin enkä todellakaan läheskään aina ymmärrä - en myöskään kuule - hänen puhettaan. Mutta väliäkö sillä. :)

Tänään on lauantai ja saunapäivä. Mulla on tapana varata itselleni saunavuoro klo 17 - 18. On mahtavaa käydä saunassa. Mulla tosin kuluu siihen vain puoli tuntia. En kauaa jaksa olla, vaikka kahdesti käyn lauteilla. Onhan mulla suihkukin vessassa ja sitäkin tietenkin käytän, mutta sauna on aina sauna!

1.Timoteus 5:5 "...leski ja yksinäiseksi jäänyt panee toivonsa Jumalaan ja anoo ja rukoilee alinomaa, yötä päivää;"

Kaikenlaista

En ole jaksanut/viitsinyt/saanut aikaan kirjoittaa tekstiä blogiini. Olen pahoillani. Mulla lienee jonkinasteinen masennus. Välillä on helpompia päiviä, välillä taas oikein vaikeita. Mutta sellaistahan se on - elämä.

Tämän vuoden aikana on tapahtunut niin monenlaista. En niitä tässä julkisesti käy kertomaan, lähimmät kyllä tietävät asiat. Vasta nyt olen päässyt oikeastaan surutyöhön - näin uskon. Ikävä on. En millään haluaisi elää yksin eikä kuitenkaan ole mitään tarvetta hankkia enää uutta kaveria - ei todellakaan. On niin yksinäistä. En kaipaa kodin ulkopuolella olevaa elämää niinkään kuin ihan vaan kotimiestäni. Mutta ymmärrän hyvin, että hänelle oli parempi päästä pois. Hän oli niin sairas. Voi niin huonosti. Olen sitä tässä miettinyt muutamina päivinä - eniten sängyssä maatessani illalla tai aamulla.

Syyllisyys lienee mulla päällimmäisiä tunteita - ehkä se on jo hieman helpottanut. Koen, etten osannut olla tarpeeksi läheinen hänen kuolinvuoteensa vierellä. Toki siellä istuin kolme päivää ja vietin myös ne väliyöt hänen huoneessaan. Olisin niin halunnut olla hereillä hänen lähtiessään, mutta nukuin. Uskon hänenkin nukkuessaan henkäisseen viimeisen kerran. Hänhän sai edellisen päivän iltapäivästä lähtien morfiinia, mikä helpotti vaikeaa hengitystä. Välitön kuolinsyyhän oli dialyysin lopettaminen eli munuaisten toiminnan loppuminen, varsinainen syy kuitenkin oli se myelooma eli luuydinsyöpä, joka ei enää antanut vastetta hoitoihin. Ne sitten lopetettiin. En edes tiedä keskusteliko hematologi, joka häntä hoiti, hänen kanssaan asiasta. Ei ainakaan minun kanssani. Saatiin tieto aivan ihanalta munuaislääkäriltä, joka minun läsnäollessani kysyi dialyysin lopettamisesta. Minä en halunnut ottaa kantaa asiaan ja Matti ja lääkäri päättivät yhdessä sen lopettamisesta. Sen jatkaminen olisi ehkä antanut hieman lisää aikaa, mutta minkälaista!! Ei ainakaan hyvää aikaa. Miehellähän oli molemmat käsivarret poikki, reisiluussa niin iso pesäke, ettei saanut kävellä, vasen silmä pullotti ja sarveiskalvo yritti tulla ulos. Nämä nyt näin pahimpina mun mielestä.

Matti oli syömättä sunnuntaista lähtien - kuoli keskiviikkoa vasten yöllä. Puoli litraa laitettiin nestettä yhtenä päivänä suoneen. Hoitajat olivat hyviä. Ei ole mitään valittamista. Mattihan oli kaikkien suosiossa. Hän osasi sen taidon. Kun hän tuli viimeisestä dialyysistä, kaksi hoitajaa kysyi hänen lempiruokaansa. Ja sitä hän sai sinä päivänä päivällisellä. Ja sehän oli hernekeitto. Matti usein kertoi, miten hän oli eräänä päivänä sairaana kotona, mutta kun tiesi koulussa olevan hernekeittoa, oli pakko päästä sinne syömään sitä. Ja sen jälkeen tuli oksennut. Silti tämä ruoka pysyi hänen herkkunaan. Mun äiti tapasi keittää sitä ison kattilallisen ja kutsua meitä ja muita syömään. Siitä Matti nautti. Minäkin silloin tällöin sitä hänelle keitin.

Kaipaus ei kai lähde koskaan, mutta suru laimenee. Niin se ilmeisesti on. Mattihan on läheisin ihminen, jonka olen menettänyt kuoleman kautta. Nyt sitten vaan odotellaan omaa kuolemaa. Edessäpäin on parempaa! Ei mulla ole mitään elämänhalua enää. Ei toki ole itsetuhoajatuksiakaan. Onneksi! Mutta mitä täällä enää teen? Onneksi olen saanut olla vähän apuna lastenlapsien kuskauksissa ja hoidossa. Siinä se elämä menee. Tämä loppuelämä.

Nyt taidan mennä kurkistamaan uuniin lounastani. :)

Matteuksen evankeliumi 6:25 "Sen tähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?"

Vanhalla meiliosoitteella

Huhhuh onpas kulunut aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Kun otin takaisin tyttönimeni, tein myös uuden sähköpostiosoitteen, mutta tämä blogi menee vanhalla ja niin ollen kaikki kommentit menee ensin sinne. Siksi on jäänyt tarkistamatta, että eräs lukija on jättänyt kommentin ja pyytänyt vastausta. Voipihan olla, että voisin muuttaa tähän blogiin tulevien kommenttien osoitteen. En vain ole ajatellut sitä enkä taida nyt jaksaa sitä miettiä.

Kommentoija kysyi, miten jalkani nyt voi. On sanottava, että nilkka on stabiili ja olen vienyt pois kyynärsauvat sekä rollaattorin. Elikkä kävelen ilman apuvälineitä. Silti nilkka ei ole vielä ollenkaan kunnossa. Jalkapöytä on edelleen osittain tunnoton ja siinä on semmosta kummallista hermo"särkyä", varsinkin, kun siihen koskee, mutta muutenkin. Se ei ole varsinaista särkyä, vaan sellaista kummallista karvastelua ja kirvelyä. Mulle on sanottu, että se voi kestää kuukausia tai vuosia tai jopa loppuelämän. Nilkka ei kuitenkaan kestä pitkää kävelyä. Jo kilometrin matkalla se kipeytyy niin, että juuri ja juuri pääsen kotiin.

Kummityttäreni - 51-vuotis Jaana - oli luonani neljä yötä. Kiitos siitä Jaana! Käytiin kävelyllä, noin 2,5 km ja oli työtä, että pääsin kotiin saakka. Sen jälkeen jalka oli tosi kipeä pari päivää. En silloin yrittänytkään kävelylle. Nyt olen tehnyt vain pieniä, alle kilometrin lenkkejä. Ja sauvojen kanssa tietenkin. Vähän olen ulkona kävellyt ilman sauvoja. Ja hyvin varovaiseksi olen tullut. Hitaasti etenen. Kömpelyyttä oli havaittavissa jo ennen tätä tapaturmaakin, nyt se on vain lisääntynyt.

Koin saaneeni sanan Jumalalta Pirkko Vesavaaran Herätys-ohjelman kautta. Hän sanoi yhtäkkiä kesken rukouksen tähän tapaan: "Olet kokenyt äkkipysähdyksen. Mutta se ei ole tullut Jumalan selän takaa....." Loppua en muista. Mut kertakaikkiaan pysäytettiin äkisti. Vietin pari kuukautta melkein yksinomaan neljän seinän sisällä, kun en päässyt ulos. Meidän uloskäynnissä kun on muutama rappu enkä saanut kipsillä varata pariin viikkoon ollenkaan ja neljä viikkoa vain pienellä varauksella. Mutta siitä on selvitty. Toki yksinäisyys tuntuu pahalta. Taidan olla masentunutkin. Ihan oikeasti.

Aloitin torstaina syöpäyhdistyksessä alkaneen leskien ryhmän. Toinen tapaaminen on parin viikon päästä. Kokoonnumme viisi kertaa psykoterapeutin johdolla. Meitä oli siellä neljä. Ihan hyvältä tuntuu. Ehkä en ole vielä edes kunnolla aloittanut surutyötä. On ollut kaikenlaista kummallista tässä elämässä tämän tapaturman lisäksi. Ne ovat vieneet ajatukset muualle. Ja lisäksi Matin nuorin veli kuoli pari päivää sitten samaan tautiin kuin Matti. Hän sairasti vain ehkä 3 kk ja Matti yli vuoden. Sekin on aika kummallista ja kurjaa.

Mutta tässä nyt olivat viimeaikaiset kuulumiseni, jos jotakuta kiinnostaa.

Saarnaaja 3:1-8 "Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. 
Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus.
Aika on surmata ja aika parantaa. Aika on purkaa ja aika rakentaa.
Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä.
Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä.
Aika on etsiä ja aika kadottaa. Aika on säilyttää ja aika viskata pois.
Aika on reväistä rikki ja aika ommella yhteen. Aika on olla vaiti ja aika puhua.
Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla."

Kipsi on pois ja elämä jatkuu...

Kipsini poistettiin 19.9. eli viikko sitten. Jumppaohjeiden kanssa lähdin kotiin saatteena myös kokovaraus ja silleen. Eilen vietin päivystyksessä kuusi (6) tuntia, sillä jalka oli niin valtavan kipeä. Olin varma, että jalan käyttö oli vahingoittanut luita. Sääri ultrattiin tukosvaaran takia ja nilkka röntgattiin. Kaikki oli normaalia. Eli olin ilmeisesti "vain" rasittanut jalkaa liikaa. Sehän vahingoittui kunnolla. Yhden kirurgin kommentti oli, että murtuma oli hurja. Noh, mitä tuohon rasittamiseen tulee, niin minähän ajelin autolla parina päivänä Vaasaan ja takaisin. Kytkimen käyttö oli kivuliasta ja hankalaa. Piti siirtää penkki hyvin lähelle, että pystyin käyttämään koko jalkapohjaa.

Kun mietin päivystykseen pääsemistäni, oli vaikeuksia. En enää uskaltanut ajaa autoa, jalka oli niin vietävän kipeä. Pojat ja miniät olivat töissä eikä oikein ollut varaa kela-taksiinkaan. Yksi pkl-käynti kela-taksilla tulee maksamaan 91,70 e eli aivan liian paljon mun rahoihin, joita ei juurikaan ole. (Onneksi on eläkepäivä pian!) Noh tähän tuli avuksi naapurin nuorimies (46 v), joka lupautui kuskikseni. Hän oli aikaisemmin kysellyt tarvinko apua. Kehotin häntä lähtemään välillä kotiin sairaalasta, kun tiesin, että päivystyksessä kuluu tunteja. Hän oli mulle valtava apu.

Sairaalasta lähtiessäni sain tulehduskipulääkekuurin tai siis Burana-reseptin. Lääkäri kehotti syömään lääkettä pari viikkoa. Apteekissa tosin sanottiin, että kymmenenkin päivää riittää. Saa nyt nähdä miten mun käy. On kyllä hyvä lääke tuo Burana 600 mg. Olen ottanut näinä kipupäivinä 1g Panadolia kaksi kertaa päivässä, mutta tuo yksi Burana on auttanut paremmin kuin nuo kaksi. Mutta täytynee yrittää syödä niitä kolme kertaa päivässä nyt jatkossa. Ehkäpä se siitä laantuu - tuo kipukin, kun mahdollinen tulehdus saadaan hoidetuksi ja turvotus laskee.

Näinä sairaalassa viettäminäni päivinä - sekä edesmenneen mieheni vuoteen vierellä että omien sairauksien kanssa - olen kiinnittänyt huomiota vanhusten määrään sairaalassa. Suuri osa näkemistäni potilaista on ollut vanhoja ihmisiä. Olenkin miettinyt siihen syytä. Yksi lienee parantunut lääkitys eli tiedon lisääntyminen sairauksista. Sitäkin olen miettinyt, että jos sairastuisin syöpään tai muuhun kuolemaan johtavaan tautiin, ottaisinko hoitoja siihen vai ei. Varmaan riippuu taudista ja sen ennusteesta. Ei varmaankaan ole kovin helppoa elämää sekään, jos koko ajan pitää pelätä sairauden uusimista ja vielä lisäksi käydä läpi kaikki vaikeat hoidot. Eivät nekään ihan ilman oireita tapahdu. Tässä tietenkin on muistettava se, että ajatukset varmasti muuttuvat, kun on oikeasti sairauden edessä. Tässä vaiheessa on helppo sanoa toimivansa tietyllä tavalla, mutta sairaudesta kuuleminen muuttaa varmasti tilanteen toisenlaiseksi.

Nyt siis jatkan Burana-kuuria ja toivon jalan kipujen vähentyvän ja jalan tervehtyvän.

Saarn. 12:6-7 "...ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy ja vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon. Ja tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin..."

Hei mä imuroin!

Kyllä, luit oikein. Oon imuroinu tänään. Arvaapas oliko haastavaa rollan kera?? Hiki virtasi pitkin naamaa - tosin se olisi virrannut ilman rollaakin. Tässä vähän tulosta

Kuten arvoisa lukija huomaa, matot on poistettu ja viettävät aikaa ravisteltuina ja rullalla varastossa - sisäsellaisessa. Täällä mulla kun on sekä sisä- että ulkovarasto. Pakko vaan nyt olla ilman mattoja, semmosia, jotka menee ruttuun rollan edessä. Kun en halua enää kaatua.

Niin ja imuroinnin jälkeen kävin ihan yksin suihkussa. Ja sekin meni hyvin. Tosin olen jo kauan selvinnyt suihkusta ihan ite, mutta se vessan kuivaaminen on ollut hankalaa. Nyt sekin sujui, kun harjoittelin viime lauantaina. Helinä kun oli meillä taustatukena.

Näin tässä nyt sitten kirjoitellaan. Yritän pitää tuota kipsijalkaa ylhäällä aina, kun istun. Se auttaa hermosärkyyn. Tosin ei nyt paljon ole särkyä enää ollut. Viikon jo olen ollut ilman särkylääkkeitä. Tai otinhan toissayönä, kun särki niin eikä tullut uni - ei sitten millään. Huonosti meni koko yö. Mutta onneksi sillä ei ole niin suurta väliä, miten yö menee, kun ei ole päivisin ohjelmaakaan.

Saarnaaja 12:1-2 "Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: 'Nämä eivät minua miellytä.'"

Hyvä päivä - huono päivä!

Illalla nukahdin tyytyväisenä ja väsyneenä - pitkästä aikaa väsyneenä - oli ollut tosi hyvä päivä. 

Kun matkasin Kela-taksilla sairaalaan suunnitellulle polikäynnille, niin puhelin soi. Helinä-sisko soitti ja sanoi ajatelleensa tulla meille kylään. Juuri olin ajatellut, että kunpa kehtaisi soittaa jollekulle ja pyytää viemään kotiin. Toivotin siskon tervetulleeksi hakemaan mut polilta kotiin. Muuten: ei kannattais sairastella. Yksi poliklinikkakäynti tulee maksamaan - kun ei pysty autoa ajamaan - 2 x 25 e eli Kela-taksin omavastuut + pkl-käynti 41,70 e. Eli muutamaa euroa vaille satanen. Hirveää pienituloiselle eläkeläiselle. Ja kukas se sairasteleekaan kuin eläkeläinen, jolla tämä vuokra-asunto pakkaa ruveta reistailemaan.

Noh, kun tulin gastroenterologin luota, sisko ootteli aulassa. Niin sitten mentiin ensin kanttiiniin kahville. Se oli mulle jo luksusta. 

En tiennyt siskon ottavan musta kuvaa.

Sitten sisko vei mut kauppaan. Ruokakauppaan. Ja sekin oli luksusta. Eka kertaa kuukauteen. Olihan mukavaa.

Kotona sitten sisko otti mukanaan tuomansa possunlihat ja laittoi ne uuniin juuresten kera. Ruoka maistui pitkästä aikaa hyvältä. Sitten istuskeltiin parvekkeella, sinne pääsin jo hyvin keppien avulla. Kolmas kerta jalan telomisen jälkeen. Mukavaa oli istuskella auringossa ja välillä nyppiä petunioita.

Ja kaiken kukkuraksi mentiin iltasella Nellyn 11-vuotissynttäreille. Ei meitä oltu kutsuttu, mutta Nelly halusi isun tulevan käymään. Nelly teki mutakakkua, Maria haki pihalta mustia viinimarjoja ja Hannes vatkasi kermaa. Olihan hyvää. 

Sitten sisko vei mut kotiin. Oli tosi hyvä päivä! Kiitos kaikille!

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tänään sitten oli kova väsymys aamulla ja selkääkin särki. Sekin eka kertaa tapaturman jälkeen. Kävelin aika paljon eilen ja kepeilläkin. Ehkä se johtuu siitä. Mutta tämä on vain elämää ja tästäkin selvitään niin kuin niin monesta muusta.

Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, mutta tänään auttaa Herra!

Tiistaiaamun ajatuksia

Huomenta kaikille - mahdollisille - lukijoilleni. Jälleen sängyssä kirjoittelen. Kun tuo kipsijalka ei edelleenkään anna mahdollisuutta ns. normaaliin elämään. Mutta kaikki aikanaan. Kuten tyttäreni asian ilmaisi: ehkä sun on nyt aika vaan levätä. Ehkä niin.

Tunnen valtavaa iloa sisimmässäni. Väliin se tuntuu ihan kummalliselta. Iloa, kaiken tämän tuskan, surun ja onnettomuuden keskellä. Niin iloa vaan tunnen!

Iloitsen suunnattomasti ystävistä, jotka eivät ole minua yksin jättäneet. Monet soittelevat tai ovat muuten yhteydessä. Ystävät muistavat rukouksin. Ne, jotka voivat, ovat jopa käyneet ihan täällä kotona mua tapaamassa ja auttamassa asioissa, joita en itse tämän ohimenevät vammani vuoksi kykene tekemään. Ja muutamat ovat jopa taloudellisesti auttaneet. Tämä on suurta ihmettä mulle!

Eniten kuitenkin iloitsen siitä, ettei Jumala ole minua jättänyt yksin murehtimaan. Hän on antanut tämän ihmeellisen ilon sisimpääni. Välillä jo luulin, ettei tästä edes selviä hengissä. Masennuin ja tuntui, että kaikki asiat ovat minua vastaan. Sitten se tuli. Se ILO! Ja se on pysynyt. Välillä enemmän tuntuen, välillä vähän vähemmän, mutta kaiken kaikkiaan pysynyt kuitenkin.

 Fil. 4:4, 6-7 "Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!
Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa..."

Ajatuksia sängyssä

Nyt on perjantai 18.8. eli pikkusiskon syntymäpäivä. Hän kävi mua auttelemassa tiistaina ja piti tulla keskiviikkona ja torstainakin, mutta sattumus ei antanut sen tapahtua. Sisko sairastui. Siispä täällä yksinäni makailen. Tai nyt toki istun sängyssä, että voin kirjoittaa. Tuo kuva on ihan alkutaipaleelta tässä nilkkamurtumassa. Olin silloin Jussi-pojan luona. Nyt jo viikon omassa kodissa. Yksin. Ja pärjäilen. Rollaattorin kanssa. Yhdellä jalalla hyppien.

Maanantaina oli pakko käväistä sairaalassa. Otettiin kipsi pois ja laitettiin uusi, joka sekin leikattiin edestä auki. Kyllä se vähän helpotti.

Tässä sitä laitetaan. Haava oli hieman punainen, muttei kuitenkaan tulehtuneen näköinen, sanoi kipsimestari. Ja häntä uskon. On hän sen verran näitä nähnyt.

Pahaltahan se näyttää, mutta on kuitenkin ihan normaali tällaisessa tapauksessa.

Kummallista särkyä vaan on ollut koko ajan. Ihoa viiltelee kummallisesti ja aaltomaisesti. Pistelee ja viiltelee. Toki nilkka sisältäkin päin on välillä kipeä, mutta siihen auttaa kipulääke, tuohon viiltelyyn ei niinkään. Mutta kaipa sekin on normaalia. Ensi maanantaina vaihdetaan kipsi ja otetaan ompeleet pois. Sitten saan varata ihan vähän, ei kuitenkaan edes puolella painolla, vaan 10 kilolla. Mitenkähän senkin sitten arvioi?

On tämä yksinoleminen pannut ajattelemaan asioita monelta kantilta. Ystävät ja lapset ovat olleet aivan ihania. Mutta jokaisella kun on oma elämänsä, ei voi olettaa, että he ehtisivät/voisivat joka käänteessä olla auttamassa. On vain tultava toimeen.

Tänä aamuna on meinannut pieni epätoivo vallata mieltä, mutta olen halunnut sen ajaa pois. Eihän se auta. Tämä on nyt vaan tätä ja tästäkin selvitään. Niin kuin niin monesta muustakin asiasta. On vaan pakko. Kun muunlaista ei ole tarjolla.

Eräs ystävä tulee tänään hoitelemaan parvekkeen kukkia. Ehkä voin käydä suihkussakin. Pärjään siellä yksin, mutta se jälkihoito ei oikein onnistu - eli vessan siivoaminen. Ja kyllä mua pelottaakin yksin se tehdä - siksi en siihen yksin rupeakaan. Toinen ystävä tulee käymään tiistaina. Ja Laihiankin ystävät ovat ehkä tulossa ennen kuun loppua käymään. Että kyllä ihanat ystävät pitävät huolta.

Pidetään edelleenkin toisistamme huolta!

Saarnaaja 4:9 "Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka."

Pitäkää toisistanne huolta!

Tällainen ajatus on ollut mielessäni jonkin aikaa. Pidetään huolta toisistamme parisuhteessa niin kauan kuin meillä on toisemme. Tulee aika, jolloin toinen lähtee. Harva pääsee lähtemään yhtäaikaa. Tämä yksinäisyys on koettelevaa aikaa.

Emme voi ajatella, että tuon toisen täytyy tehdä minusta onnellinen. Onnellisuus lähtee jokaisesta itsestä ja siitä, miten hän elämän kokee. Ajattelen myös, että jos yrittää palvella toista, silloin saa myös itse, sillä: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa! Tuo vanha sanonta vaan pitää paikkansa.

Tänä päivän annetaan periksi niin helposti. En sano, etteikö olisi tilanteita, joissa ero on ainut mahdollisuus. Sellaisiakin valitettavasti on. Sellainenkin ajatus on ollut, että olisi tärkeää ymmärtää, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja on monia tapoja elää. Jokaisella omansa. Eikä se minun tapani tehdä asioita ole ainoa oikea. Melko moni ero vältettäisiin, jos ajateltaisiin toista enemmän kuin itseä. En väitä sitäkään, että itse olisin osannut niin tehdä, mutta jotenkin vaan nyt tuntuu tärkeältä sanoa tämä.

Kun kaiken tämän surun keskellä vielä toinen jalka joutuu pelistä pois, on elämässä haastetta kerrakseen! Kyllä tuntuisi mukavalta, jos olisi kaveri tässä vierellä. Mutta kun ei ole. Sairaus tuli ja vei toisen. Edellisen nilkkamurtuman aikana vielä oli ja siksi varmaan en muista aikaa ollenkaan vaikeana.  Edelleen yksi vanha sanonta on tullut tutuksi: vasta menetettyään jotain, sen arvon todella huomaa. Tämäkin on niin valitettavan totta. Ainakin mun kohdalla. Ja varmaan monen muunkin.

Matti oli hyvä aviomies. Ei yleensä koskaan valittanut, ei edes sairautensa pahimmissa vaiheissa. Aina jaksoi kehua mua ja kannustaa. Kyllä minä yritin häntä parhaani mukaan palvella sairausaikana. Mutta ikävä on. Pakko nyt vaan on opetella elämään tätä yksinäistä elämää ja etsiä siitä parhaat puolet.

Olin suunnitellut, mitä syksyn tullen teen, mutta syksy taitaa mulla mennä vain nilkan kuntouttamiseen. En voi mennä jumppaan enkä muuallekaan, jonne pitää kävellä. Vasta sitten, kun voin ajaa autoa. Sekin ehkä vielä joskus onnistuu. Toivon mukaan. Vähän pelottaa, kun tuo murtuma oli kuulemma niin paha ja hurja lääkärien mukaan. Itehän sitä ei ymmärrä. Toki heti kaaduttuani tiesin, että hyvin ei käynyt, mutta miten pahoin, sitä en tiennyt.

Mutta onneksi minulla on turva.

Psalmit 28:7 "Herra on minun voimani ja kilpeni; Häneen minun sydämeni turvasi, ja minä sain avun. Siitä minun sydämeni riemuitsee, ja veisuullani minä Häntä ylistän."
Psalmit 73:28 "Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia Sinun tekojasi."

Ajatuksia

Olen tässä potiessani miettinyt sitä, miten tarpeellisia jokainen jäsen meissä on. Myös sitä, miten ennen vanhalla äidillä ja/tai isällä oli oma kamari, jossa asuivat nuorempien hallitessa tilaa.

Munkin äitiniäiti eli tummu asui niin kauan kuin muistan enoni eli poikansa porstuakamarissa. Siellä hän makasi sängyssä päivät pitkät. Mahtoiko aika tulla pitkäksi. Ei hän mielestäni sairas ollut. Ehkä vaan väsynyt. Elämään. Kaikkeen. En tiedä, kun eihän sitä lapsena semmosia ajattele. Hän kuoli 70-luvun alussa.

Minä nyt yritän selviytyä elämästä yksijalkaisena ainakin kuusi viikkoa. En siis saa toisella jalalla varata ollenkaan. Eihän sitä pysty oikein mitään tekemään. Nyt voi joku ajatella, etteihän sitä hommia jalalla tehdä. Ei kait - ainakaan monia - mutta tarpeellinen se on kuitenkin pystyssä pysymiseksi ja pystyssä niitä asioita usein tehdään. Ja jos jotain tarvitset eikä ole ketään, ketä pyytää auttamaan, on pakko itse lähteä rollan kanssa kompuroimaan. Sekin on niin vietävän raskasta. Lykkäät rollaa vähän matkaa, sitten nappaat jarrut päälle ja hyppäät terveellä jalalla eteenpäin, ja sitten sitä rataa mennään. Sauvoista en tykkää. Eivät anna samanlaista turvaa kuin nelipyöräinen rolla.

Nytkin täällä yksinäni sängyssä istuskelen, välillä makailen. Ja ihmettelen, miten saada taas aika kulumaan iltaan. Sitten, kun pojan perhe palaa kotiin, on eloisampaa.

Ja jalka koholla pitää olla ja sitä särkee, vaikka syön särkylääkkeitä. Pojantytär Nelly, kohta 11 v, kysyi eilen, mitä asiaa kehossani olisin mieluiten ilman. Jaa-a se olikin vaikea kysymys. Enkä osannutkaan vastata. Kerroin vain tietäväni ainakin yhden ihmisen (netin kautta), jolla ei ole raajoja ollenkaan. Ei jalkoja eikä käsiä. Silti hän viettää hyvää elämää. On naimisissa ja on kaksi lasta. Eli olisko niin, että rajoitteet ovatkin omassa päässä. Toisaalta ei kauheasti innosta opetella elämään yhden jalan kanssa, kun tietää, ettei se ole lopullista - toivoakseni ainakaan! Jostain kumman syystä tila kirjoittamiseen loppui. Tulee vain rivi kerrallaan. Täytynee siis lopetella!

Heitä crocsisi roskikseen!

Mulle nuo ihmeelliset kengät on aiheuttaneet jo kaksi onnettomuutta. Edellisessä kodissa olin pesuhuoneessa ja lattia oli vähän märkä. Ja tietenkin crocsit jalassa. Ne kun on niin  mukava työntää jalkaan ja ovat pehmeäpohjaiset. Niistä mun jalat tykkää. Niin asiaan - pesuhuoneessa jalkani luiskahti ja retkahdin lavuaaria vasten siten, että vasen kylki osui kylkiluitten kohdalta lavuaarin reunaan. Siitä tuli viikkojen kipu. En kuitenkaan usko luiden menneen poikki, vaan jokin lihasrevähtymä.

No eipä mitään viime lauantaina olin perjantaiaamusta asti ollut hoitamassa esikoisen lapsia, kun vanhemmat olivat ansaitsemallaan "lomalla" Hesassa. Lähdin viemään roskapussia takaoven kautta. Ovelta oli matkaa vain muutama metri enkä jaksanut ruveta kenkiä muutaman metrin takia vaihtamaan, vaikka olikin sateista ja maa märkä. Kun yritin heittää pussia toisella kädellä auki pitämääni pönttöön, yhtäkkiä istuinkin siinä lutakossa ja nilkka rusahti pahasti ja meni vinoon. Heti tiesin, että nyt kävi huonosti. Konttasin - joo-o - konttasin takaovelle ja istahdin sisäpuolelle ja aloin huudella - välillä karjuinkin - vanhimpia lapsia. He eivät kuulleet. Piti soittaa. Onneksi puhelin oli takataskussa. Kalle, 9 v, tuli heti ja oli niin reipas. Soitettiin mammalle ja papalle ja kerrottiin mitä oli tapahtunut ja minä soitin lanssin. Cajsa, 11 v, hoiti Wilmaa 3 v. Ville, 7 v, pysytteli huoneessaan ilmeisen tietämättömänä koko kohinasta.

Kalle hoiti, että lanssi osasi tulla oikealle ovelle. Hän toi myös mun kaikki kassit sinne takaovelle ja hoiti hienosti kaikki hommat. Ensihoitajat totesivat, että murtunut on nilkka ja lähdetään sairaalaan. Onneksi mamma oli saanut hankituksi mulle sijaisen, joka tuli just autolla, kun lanssi oli lähdössä. Lanssin kuski kertoi sijaiselle, että ollaan menossa sairaalaan.

Siellä jouduin eristykseen, sillä pari päivää aikaisemmin mulla oli todettu tuo kuuluisa MRSA-bakteeri (Metisilliinille Resistentti (vastustuskykyinen) Staphylococcus Aureus on niin sanottu sairaalabakteeri, jota nimestään huolimatta esiintyy nykyisin myös elintarviketuotannossa). Höh. Oon siis sen kantaja. Se pitää kuulemma muistaa mainita terveyshenkilökunnalle, ei muille tarvi. Kun tuota stafylokokkia on kuulemma melkein jokaisen iholla, joillain se vain on tommosena, kun mulla.

Noh sitten jossain vaiheessa tuli nuori lääkäri ja kohta hänen puhelimensa soi. Hän kertoi takapäivystäjän soittaneen ja tulevan katsomaan. Takapäivystäjänä oli ortopedi Miguel Carcia Carme. Kokenut mies. Hän katsoi vaan jalkaa ja sanoi, ettei ole dislokaatiota eli ei tarvi vetää paikoilleen. Se nyt vielä olisi puuttunut! Särki niin vietävästi lääkkeistä huolimatta. Hän sanoi, että on niin paljon päivystysleikkauksia, että vasta illalla tai jopa vasta huomenna voidaan mun jalka leikata. Sit mut valmisteltiin osastolle. Jo viiden aikaan tuli hoitaja hakemaan leikkaukseen, joka alkoi kuudelta ja loppui ehkä varttia vaille kahdeksan. Kertoi ennen kuin lähti, että oli ollut iso ja vaikea murtuma sääriluun alaosassa, nivelpintakin oli vahingoittunut. Enhän mä siitä mitään ymmärtänyt, muuta kuin, ettei saa varata ollenkaan kahteen viikkoon.

Pari päivää makasin osastolla ennen kuin sain kipsin. (Nyt en saa kuvia mukaan, kun ne on puhelimella eikä oo sitä piuhaa, kun oon Jussin luona). Eli poika haki mut sitten maanantaina kotiinsa. Täällä sitten ollaan, mutta arvatkaapa miten helppoa on, kun joutuu hyppimään yhdellä jalalla - on apuna sitten sauvat tai rolla. Rollaa kyllä mieluiten käytän, kun siinä on neljä pyörää, niin tuntuu turvallisemmalta. Jostain syystä musta on tullut liikakin varovainen. Keppien kanssa tunnen olevani ihan heiluva. Mutta eiköhän tästäkin selvitä. Selvisinhän toisenkin nilkan murtumasta jokunen vuosi sitten.

Psalmit 118:24 "Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä."

Kukat kesällä 2017

Näin mulle kävi tänä kesänä. Miljoonakellot kuolivat. Kaikki. Jo monena kesänä olen niitä käyttänyt ja aina ovat kasvaneet ja kukoistaneet mainiosti. Nuo lobeliatkin ovat tänään jo aika lailla nuutuneita. En tiedä, missä on vika, kun samaan multaan ostin petunioita, jotka kukoistavat.

Ostin ensin nuo lohenpunaiset ja sitten ihan vaan hyvin vuoksi nuo muut. Värit nyt eivät ole kaikkein parhaiten yhteen sointuvat, mutta kukkivat hyvin. Ja tuolla nurkkatelineessä on aivan ihan iso petunia. Auringonvalo hieman sotkee kuvaa, mutta hieno se on. Alla on mun sisäkaktukset. Saas nähdä, mitä sanovat, kun syksyllä vien sisälle takaisin.

Ostin pikkupetuniankin ja sekin kukkii hyvin. Tosin ei ole niin näyttävä valkoista seinää vasten. Mutta nätti kuitenkin.

Ostin myös pari kerrottua annansilmää. Nekin näyttävät voivan hyvin. Kukkivat runsaasti ja ovat nättejä. Toinen on pöydällä, tässä toinen.

Lopuksi laitan puutarhurin runon teille ihailtavaksi.

 Puutarhurin rukous

Anna armossasi sadetta joka päivä
jos vain sopii, keskiyöstä kello kolmeen.
Ja kuten tiedät, hyvin hienoa ja lämmintä.

Mutta varjele sateelta Petunia, Lobelia, Phlox, 
Laventelia ja muut jotka, kuten äärettömässä 
viisaudessasi tiedät, pitävät kuivuudesta ja 
joiden nimet voin kirjoittaa paperille,

jos niin tahdot.

Ja anna auringon paistaa koko päivän, vaikka ei
tietenkään liikaa, Impatiensien, Fuchsioiden,
Suteran eikä Hederan päälle.

Ja anna aina paljon kastetta ja vähän tuulta,
runsaasti kastematoja, mutta ei kirvoja, punkkeja,
ansareita eikä härmätauteja.
Ja jos sopii, anna kerran viikossa lannoitevettä.

(Carel Kapek)

Ilta vai aamu?

Tämä yksinäisen elämä on sitten kummallista. Viime yönä - tai oikeammin illalla - tapahtui jotain, mitä en ikinä olisi uskonut.

Olin illalla tosi väsynyt ja menin jo kahdeksalta sänkyyn lukemaan muuten tosi hyvää kirjaa - toista kertaa - Taivaan rajalla. Se kertoo kuolemanrajakokemuksista, joita eräs amerikkalainen pastori on tutkinut 35 vuoden ajan. Kirja on antanut mulle tavattoman paljon. Eikä vähiten tietoa siitä, minkälainen Jeesus on.

Mutta mitä mun pitikään kirjoittaa?
Niin, luin noin puoli yhdeksään, sitten en jaksanut enää ja nukahdin. Heräsin ja katsoin, että kellohan on jo puoli kymmenen. Enhän näin pitkään ole yleensä nukkunut. Ihan 11 tuntia on tulllut nukuttua. Nousin ylös, kävin tarpeillani ja menin keittiöön ja laitoin aamupalan. Sen kanssa otin aamulääkkeet. Sitten pesin hampaat ja kasvot ja puin päälleni. Lopuksi vielä petasin petin. Kunnes hoksasin kattoa puhelimen kelloa, joka on digitaalinen. Kello oli 22:28!!!! Eli ei ollut mikään aamu, vaan vielä ilta. Olin nukkunut noin tunnin. Höh! Kolme kertaa aikaisemminkin on tapahtunut samanlaista - tosin silloin olen hoksannut ennen "aamutoimia" katsoa puhelimen kelloa.

Ihmettelinkin, että miten on niin kummallisen näköinen ilma ulkona. Valoisaahan oli, mutta erilaista kuin aamun valoisuus. Ei muuta kuin kaikki toimet purkuun ja takaisin sänkyyn. Pian nukahdin ja nukuin puoli kuuteen. Eli ihan hyvä yö siitä sittenkin tuli.

Yksinäisyys teettää kaikenlaista. Kuten nyt tuotakin. Jos olisi ollut vielä puoliso mukana, olisin valvonut myöhempään ja jos yöllä olisin ruvennut ylös nousemaan, siihen olisi kyllä puututtu nopeasti. Mutta tätähän tämä elämä nyt on.

Ulkona on tosi hieno ja aurinkoinen ilma. Tämä talojen ympäristö on tosi kaunista. Käveleskelin tuolla ulkona ja katselin joessa kivellä olevaa kahta lokinpoikasta, joitten emo lensi tiehensä jättäen poikaset syömään jotain. En tiedä, mitä se oli. Kohta toinen poikanen oli joessa kuin vesieläin. Mahtaako lokkikin olla vesieläin? Ainakin se osasi uida - lentämisestä en tiedä.

Kävin ennen yhdeksää puolen tunnin pikku kävelylläkin. Hiki tuli. Täällä on tosi kaunista. Tämä on maalaisempaa kuin Laihia. Kuten Iina-tytär eilen sanoi, Laihia on kuin lähiö. Se lienee totta. Siellä on enemmän palveluja tarjolla kuin täällä. Täällä taas on enemmän luontoa kuin Laihian keskustassa. Toki sitä maalaismaisemaa on Laihiallakin sivummalla.

Mutta pitemmittä puheittä. Terve taas!

Psalmit 96:11 "Iloitkoot taivaat, ja riemuitkoon maa; pauhatkoon meri ja kaikki, mitä siinä on. Ihastukoot kedot ja kaikki, mitä kedolla on, riemuitkoot silloin kaikki metsän puut..."

Elämää

Paljon olen viime päivinä miettinyt tätä elämän kulkua. Esimerkiksi semmoista, miten vanhempani tulivat heidän vanhemmistaan, minä omista vanhemmistani ja lapseni minusta ja heistä taas heidän lapsensa. Tämä sukupolvien ketju ulottuu kauas taakse ja me kannamme mukanamme monia asioita, jotka tulevat tästä ketjusta. Tietämättämme, ymmärtämättämme. Mutta kuitenkin.

Ensin ollaan lapsia

 Tässä olen teini-ikäinen.

Ei sitä tuossa vaiheessa tiennyt, minne elämä kuljettaa. Itehän niitä päätöksiä tein. Tässä seuraavassa muutama kuva seuraavista vuosikymmenistä:

Olen ehkä 15-16 ikäinen

Tässä taas siinä 18-19.

I

Tässä vähän yli 20 vuotta.

Tässä kuopuksen kanssa noin nelikymppisenä.

Viimeisin hääkuva. Siinä kuopus on mukana.

 Ja sitten kuvat, joiden väliä on nelisenkymmentä vuotta. Ekassa parikymppisenä ja tokassa yli kuusikumppisenä samalla rapulla.

Mitähän viisasta - tai vähemmän viisasta - sitä vielä kirjoittais. Nyt on ne kaikki hienot ajatukset kuin poispyyhkäistyt. Minne lienevät ajelehtineet?

Luopumistahan tämä elämä on. Sekä mulla että varmasti jokaisella. Tänne synnytään, eletään elämä, miten eletään ja sitten kuollaan. Siinähän se on tämä elämän kaari. Paljon tuohon elämäosioon kuitenkin yleensä mahtuu. Ainakin niillä, joilla kaari on pitkä. Jokaisessa vaiheessa on oma luopumisosionsa. Mulla tämä viimeisin - puolisosta luopuminen. Ja sen seuraukset. Joita ei ole ollenkaan vähän. Eikä vähäisempänä yksinäisyys. Välillä jo tuntui, että elämä voittaa, mutta ylä- ja alamäkeähän tämä kuitenkin on. Joskus tuntuu, ettei jaksaisi yhtään enää, sitten taas tulee parempi päivä ja yökin.

Ei yhtään innosta ajatella, että luopuminen jatkuu vääjäämättä ja lopulta, jos elämän päiviä riittää, on edessä terveyden menetys. Harvahan täältä terveenä lähtee! 

Ja se vanhuus ja yleensä kyvyttömyyskin. Kyvyttömyys moniin asioihin. Mihin kenelläkin. Muistan, kun rukoilin, ettei äidin tarvitsisi joutua sängyn omaksi. Neljä vuotta hän kuitenkin siinä makasi - sängyssä - kävelykyvyttömänä. Suuri toiveeni on, ettei mun tarttis, vaan saisin lähteä suhtkoht kykenevänä. Niin ja ettei lapsille jäisi isoa taakkaa selvittää mun jäämistöä - sekä materiaalista että taloudellista.

Saarnaaja 12:1-7 " Ja muista Luojaasi nuoruudessasi ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: 'Nämä eivät minua miellytä'; ennen kuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palajavat sateen jälkeenkin - jolloin huoneen vartijat vapisevat ja voiman miehet käyvät koukkuisiksi ja jauhajanaiset ovat joutilaina, kun ovat menneet vähiin, ja akkunoista kurkistelijat jäävät pimeään ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät; myös peljätään mäkiä, ja tiellä on kauhuja, ja mantelipuu kukkii, ja heinäsirkka kulkee kankeasti, ja kapriisinnuppu on tehoton; sillä ihminen menee iankaikkiseen majaansa, ja valittajat kiertelevät kaduilla - ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy, ja vesiastia rikkoutuu lähteellä, ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon.

Ja tomu palajaa maahan niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin."

Tutustuin naapureihin

Taas uutta tälle päivälle.
Olin parvekkeella ja kurkkasin seinän takana olevalle naapurin parvekkeelle. Siellä istui nuori nainen tupakka kädessä. Sanoin hei ja kysyin puhuuko hän ruotsia tai englantia. Pudisti päätään ja sanoi jollain kielellä - en muista/tiedä millä - hetkinen ja katosi sisälle. Tuli sitten miehensä kanssa takaisin. Mies puhui vähän englantia.

Siinä yritettiin hieman jutella. Sain selville, että ovat Ukrainasta ja asuneet tuossa naapuriasunnossa noin puoli vuotta. Ovat töissä sikafarmilla. Tosi hienoa, että ovat saaneet töitä. Mies on ollut täällä muistaakseni puolitoista vuotta. Vaimo ja lapset tulleet myöhemmin. Kaksi lasta seitsemän ja viiden vanhat. Tytär on seitsemän ja meidän välipojan luokalla. Muistan pojan kertoneen, että luokkaan tuli ulkomaalainen tyttö ja hänet ja tyttö pantiin vierekkäin istumaan. Hauskaa. Lapset oppivat nopeasti kielen ja nuoret ihmisetkin.

Olen viime päivinä monesti miettinyt, miten saisin lähempää kontaktia näihin maahanmuuttajanaisiin. Täällähän asuu paljon bosnialaisia ja vietnamilaisia. Hei tietenkin sanotaan aina, kun ulkona tavataan. Mutta naiset ovat usein kotona eivätkä opi niin nopeasti kieltä. Olisi tosi hienoa, jos täällä voisi olla jokin "kerho" meille naisille. Minäkin pääsisin sisään yhteisön elämään.

Oon tosi iloinen tänään/kin. Vuosien takaiset "tukilapset" kävivät aamupäivällä. Oli niin ISO ilo tavata heitä pitkästä aikaa. Ovat jo aikuisia ja hienoja ihmisiä. Pojalla on jo tytärkin ja kihlattukin oli mukana. Oli niin hienoa tavata. Pojalla on palveluyritys Vaasassa ja tyttö opiskelee sairaanhoitajaksi - molemmat ovat jo lähihoitajia.

Niin ja mulla on kiva parveke ja siellä on lämmin - ainakin, kun aurinko paistaa.

Elämä voittaa silti!!

Room. 8:28 "Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka Hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut."

Tunnelin päässä valoa

Kolme kuukautta olen ollut leskenä. Eilen se alkoi. Eli rupesi näkymään hivenen valoa tunnelin päässä. Samalla tuntui, että voimat alkaa palautua. Sama on jatkunut tänään. Jospa tämä tästä vielä!
Toivossa on hyvä elää, sano lapamatokin. ;)

Käväisin eilen Laihialla ja uskokaa tai älkää, mulle tuli ikävä sinne. Kuitenkin tiedän, että on parempi asua täällä nyt. Olen lähellä poikien perheitä. Niin, eikä tässä asunnossa ole muistoja Matista. Enhän olisi taloudellisesti selvinnytkään edellisessä asunnossa. Saa nähdä, miten täällä selviän. Mutta selvittävähän on - jotenkin. Ja mitäs sitä eläkeläinen mitään erityistä tarvitsisikaan. Ja kirpulta löytyy kaikkea. Eilen löysin Laihian kirpulta itelleni housut - semmoset caprit. Maksoivat kokonaista 2 euroa.

Oli ihanaa tavata ystäviä ja kuulla kuulumisia.

Psalmit 43:3 "Lähetä valkeutesi ja totuutesi. Ne minua johdattakoot, viekööt minut sinun pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi."

Liian vähän työntekijöitä?

Nyt mua harmittaa - ihan kovasti. Monessa yrityksessä olen saanut niin huonoa palvelua, ettei oo tosikaan. Sekä netissä että kasvotusten. Taikka ei palvelu sinänsä ole ollut huonoa, vaan odotus ja etsiminen. Eli vika ei varmaankaan ole työntekijöissä, vaan paljn korkeammalla.

Olen siis muuttanut ja tarvinnut melko paljon kaikenlaisia palveluja osoitteen muttumisen ja miehen kuoleman myötä.

Ilmoitin esimerkiksi vakuutusyhtiölle muutaman päivän kuluttua miehen kuolemasta, että vakuutukset voi muuttaa nimelleni. Sitten muutettuani lähetin netin kautta sähköpostia ja kerroin muuttaneeni ja että vakuutusta varmaan pitäisi muuttaa. Ei mitään vastausta. Siispä soitin yhtiöön. Vaasan konttorin linjat olivat varattuja, joten minut yhdistettiin alueen yhteispalveluun. Ihan ystävällinen naisihminen siellä vastasi. Kyseli uudesta asumismuodosta ja teki myös nimenmuutoksen (sitä ei siis ollut tehty aikaisemman ilmoitukseni perusteella). Mutta mua jäi kyllä ihmetyttämään, etteikö vakuutussummiin kajota. En tullut siinä puhelun aikana ajatelleeksi sitä. Kummallista!

Toinen juttu tapahtui eilen. Tässä talossa on eri yhtiön kaapelitv kuin edellisessä. Kun ei löydetty pojan kanssa kaikkia kanavia, niin otettiin yhteyttä kunnan isännöitsijään, joka ei tiennyt ktv-taajuuksia. Höh! No yritin tietenkin moneen eri kertaan etsiä niitä netistä. Ei löytynyt!! Ja muutenkin nettisivut olivat erittäin epäystävälliset asiakkaalle. Kyseessä siis Telia - tulkoon nyt mainituksi! Hienot sivut, mutta tieto niin vajavaista. Vaan, jos haluat tilata jotain, niin asiat löytyvät. Muuten ei mitään. Siispä kävelin eilen Vaasassa sijaitsevaan myymälään kysymään taajuuksia. Eivät tienneet ja neuvoivat soittamaan asiakaspalveluun. Nåh, tänä aamuna yritin, mutta siellä oli ruuhkaa. Siispä laitoin fb-sivujen kautta palautetta ja kyselyä - ja aika kärkevästi. Saa nähdä tuleeko sieltäkään kautta vastausta.

Kolmas tapaus oli myös kurja. Halusin palauttaa tv:n älykorttini, joka ei enää toimi nykyisessä liittymässä. Myymälässä oli vuoronumerolaite. Sain numeron 130 ja menossa oli asiakas nro 120. Eli odotteluksi meni. Asiakaspalvelijoita oli kyllä neljä, mutta asiathan ovat näissä liikkeissä pitkiä eli kauan piti odottaa. Kun vihdoin tuli vuoroni ja sain palautetuksi kortin, se poistettiin samantien järjestelmästä, mutten saanut minkäänlaista kuittia siitä, vaikka pyysin. Huomautinkin nauraen, ettei sitten kannata karhuta sitä enää multa.

Tämä kaikki on saanut minut oikein todenteolla miettimään sitä, että nykyisin irtisanotaan ihan tarpeellisia työntekijöitä. Ja pyritään saamaan asiakkaat hoitamaan kaikki asiansa netin kautta. Tähän on nyt tultu!

Mä olen oikeastaan aika vihainen!!!

Matt. 6:11 "...anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme,"

Viimeinen ilta Laihian kodissa

Itkua tässä tulee, ei auta mikään. Kiitän Jumalaa näistä runsaasta viidestä vuodesta täällä Laihialla. Hän meidät tänne toi, antoi Matille sen, mitä hän nuorukaisesta saakka oli halunnut. Politiikka ja yhteiskunnalliset asiat olivat häntä lähellä - hän sai olla yhden kauden valtuustossa. Matin kuoleman jälkeisessä valtuuston kokouksessa hänen paikallaan oli kynttilä, lilja ja kuva. Pitivät myös minuutin hiljaisuuden Matin muistoksi.

Tuntuu jotenkin tosi pahalta lähteä täältä - enkä kuitenkaan jäädäkään halua. Elämässäni kääntyy nyt ihan totaalisesti uusi sivu - jälleen kerran. Mua on lohduttanut tosi paljon ystävältä vuosia sitten saamani Raamatun paikka. "Minä käyn sinun edelläsi ja tasoitan kukkulat, minä murran vaskiovet ja rikon rautasalvat.  Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä, Israelin Jumala." Jes. 45:2-3. Olen aina tuntenut, että minut on kutsuttu ihan nimeltä - olen sen sanonutkin monta kertaa. 
Ystävä oli kirjoittanut tämän paikan pieneen punaiseen puusydämeen, jonka löysin pakatessani. Kiitos siitä! Tiedät, kuka olet.

Viimeinen ilta täällä. Tässä ihanassa ja rakkaassa kodissa, jota Mattikin rakasti. Mutta, elämän on jatkuttava. Monta kertaa viime aikoina olen toistanut vanhaa sanontaa: "Ei saa jäädä tuleen makaamaan!" Niin on nytkin. On vain jatkettava eteenpäin, vaikka välillä itkienkin.

Olen kuitenkin valtavan kiitollinen elämästä. Vaikka välillä tuntuu, että tämä riittäisi jo mun osalta. Mutta sitten elämä taas nostaa päätään. Kuitenkin tuntuu siltä, että tämä on jotenkin pakkoa - ei omaa halua. Kaikesta huolimatta haluan ottaa jokaisen päiväni Isän kädestä.

Psalmit 118:24 "Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä."

Uuden elämän alku

Tänään on sellainen tunne, että on pakko alkaa elää. Kuten sanotaan: Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, mutta tänään auttaa Herra! Sen on vaan pakko olla niin! Ja niin se on. Ihan aikuisten oikeasti eiliseen ei voi enää mennä. Se oli ja meni. Se eilinen. Ja kaikki muu sen mukana. Nyt on nyt. Nyt on tänään. Ja tänään on aloitettava uusi elämä. Missä se alkaa? Sitä en vielä tiedä, mutta sekin selviää.

Olen tainnut tänään siirtää jalkaa yhden askeleen verran, kuten tuossa runossa sanotaan. En tiedä vaikuttiko tuo runo minuun. Jos vaikutti, se teki sen tietämättäni. Sisimmässäni, niin etten ymmärtänyt, mitä se teki. Tunne vain tuli. Se, että elämän on jatkuttava. Eikä auta katkeroitua tai jäädä tuleen makaamaan. Kaikella on tarkoituksensa. Vaikken sitä vielä ymmärräkään. Ja voi olla, etten ymmärrä koskaan. Silti haluan luottaa. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Jumala kantaa. Hänen syliinsä saan luottavaisesti jäädä juuri niin kauaksi aikaa, kun tarvin. Hän on minun turvakallioni. Ja samoin oli Matinkin. Saan Hänen sylissään itkeä ikävääni. Ei mitään hätää! Kaikki on hyvin! Matin on hyvä olla ja hän on terve.

Minun elämäni on tässä ja nyt. Matti on mennyt edeltä kotiin Isän luo ja minä seuraan perässä. Mutta en tiedä milloin. Ja tällä välillä minun täytyy elää. En voi vain surra. Joku voi nyt sanoa, etteihän se noin pian voi tapahtua. Ei voikaan, mutta alkaa voi jo nyt. Kyllä suru pitää itsestään huolen. Ei se jätä ennen kuin on jättämisen aika. Kun koko surutyö on tehty. Sitten on vielä jäljellä muistot. Ne eivät häviä mihinkään. Ei eletty elämä katoa. Se on ja pysyy. Muistoissa! Minussa!

Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä!

Room. 8:28 "Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka Hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut."

Vanha sanonta on totta!

Vähän yli kuukausi leskeksi jäämisestä. Leski - se on nyt mun virallinen tunniste. En koskaan ole edes ajatellut, että jäisin leskeksi. Mutta harvahan sitä saa yhtä aikaa puolisonsa kanssa täältä lähteä.

Ja mikä se vanha sanonta onkaan? Vasta, kun jotain menettää, sen arvon huomaa ja ymmärtää.

Olen viime aikoina ajatellut paljon erään naisen lausahdusta. En edes muista, missä tapasimme, mutta hän sanoi tähän tapaan: Jos saisin mieheni takaisin (mies oli kuollut), en koskaan enää marmattaisi hänen hammasmukinsa käytöstä. Niinhän minäkin sanoisin monesta asiasta. Mutta sehän ei tuo häntä takaisin ja toisaalta, luulenpa, ettei sitä osaisi olla  yhtään sen kummemmin kuin on ollut. Monta kertaa keskustelimme Matin kanssa siitä, miten edellisessä liitossamme olimme toimineet mielestämme huonosti ja nyt toimisimme paremmin. Ehkä se joissain asioissa toimikin, muttei kyllä kaikissa. Onhan jokainen ihmissuhde erilainen. Kaksi erilaista ihmistä rupeaa asumaan ja elämään yhdessä. Siinä sitä on tekemistä!

Olen myös huomannut, että tosi monesta asiasta turhaan häntä syytin. Nyt, kun olen  yksin, monet niistä asioista näyttävät olevan myös minun aikaansaannoksiani. Ja sehän laittaa nöyrtymään. Miksihän siitäkin asiasta häntä syytin? Sellaista se on - avioelämä. Varmaan aika monenkin kohdalla.

Psalmit 4:9 "Rauhassa minä käyn levolle ja nukun, sillä sinä, Herra, yksin annat minun turvassa asua."

Sunnuntaiaamuna klo 8

Sinä lähdit,

minä jäin.

Näin sen kai pitikin mennä.

Vaikka ikävä vaivaa sisintäni.

Lähdit nukkuessasi.

Minä nukuin sänkysi takana

omassa sängyssäni.

Olimme yhdessä,

kuitenkin erikseen.

En nähnyt lähtöäsi.

Ehkä hyvä niin.

Jälleennäkemisen toivossa odotan.

Eilen ne sitten oli - hautajaiset. Kirkossa oli tosi raskasta olla, vaikka niin monet (111 henkeä) saattajat olivat tulleet kunnioittamaan Matin elämää. Muistotilaisuus oli ihan Matin näköinen. Jotkut vieraat sanoivat myös siunaustilaisuuden kirkossa olleen Matin näköinen. Siitä olen iloinen. En halunnut mitään nyyhkyjuhlia tai pönötystä, vaan avointa yhdessäoloa ja samalla kunnioitusta. Ja sen sain. Kiitos jokaiselle mukanaolleelle!

Mattihan oli itse pyytänyt Niemistön Juhania, joka on jo eläkkeellä oleva pappi, suorittamaan siunauksen. Ja minä selvitin voisiko sen tehdä kirkossa, jossa Matti työskenteli 8 vuotta. Se onnistui hienosti ja olen siitä tosi kiitollinen. Muistotilaisuus pidettiin sitten Vaasan helluntaiseurakunnan tiloissa juontajana oma pastorimme Laihian helluntaiseurakunnasta.

Tyttäreni Catariina kantoi ison vastuun muistotilaisuuden järjestelyistä apunaan Mira. Olen tavattoman kiitollinen heille. Kiitollinen olen ihan jokaiselle, joka halusi muistaa Mattia.

Elämäni jatkuu nyt yksin täällä kotona - sitten siellä uudessa kodissa, jonne tästä liian isosta ja kalliista asunnosta muutan. Paljonhan olin yksin Matin sairauden aikanakin, mutta nyt hän ei enää tule kotiin - tänne maalliseen kotiin. Luotan ja uskon hänen olevan Jeesuksen seurassa ja terveenä oikeassa kodissa. Pakko on tässä mainita Matin veljentyttärentyttären, joka on 5-vuotias, kertoneen Matin kuolinpäivänä, että hän kävi salaa taivaassa ja Matti oli juuri päässyt sinne. Olivat halanneet ja pussanneet ja Matti oli lukenut kirjan. Matti oli myös näyttänyt hyvältä ja siellä oli ollut pilvistä, koska Jeesus asuu pilvissä. Ja tämä tytär on tavannut Matin kaksi kertaa vain. Ovat rukouksissa muistaneet perheenä sairasta Matti-setää.

Siihen luottaen kiitän vielä jokaista mukana ollutta!

Jesaja 35:10 "Niin Herran vapahdetut palajavat ja tulevat Siioniin riemuiten, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat."

Hautajaisia ootellessa

Haluan tässäkin jakaa tämän ystäväni tekemän kuvakollaasin Matin vuosista Vaasassa ja osin myös Mustasaaressa eli Lepikossa.

Vaikkeihän hautajaisia oikeasti odotella. Ne vaan tulee, kun on pakko. Viisi päivää niihin on jäljellä. Vähän sielua käpristää ajatella niitä. Tullee olemaan yksi vaikeimmista päivistäni. Mutta Isän avulla siitäkin selvitään.

Sitten mulla alkaa aivan uusi elämänvaihe - tai on se kai jo alkanut. Yksinäisyys. Kaikki tehdään yksin. Ennen taidettiin tehdä tosi paljon asioita yhdessä. Tässä yksi päivä ajattelin Mattia ja huomasin - todellakin huomasin - luonteenpiirteitä, joita en ennen ollut ajatellut. Matti ei KOSKAAN vaatinut mitään. Hän oli vaatimaton mies. Ja hän oli aina tyytyväinen. En muista näinkö häntä koskaan tyytymättömänä. Mitä itse niin usein olen ollut. Toivottavasti tämä herättää jotain omassakin mielessä.

Pakko tässä on myös kiitellä - vaikkeivät tätä luekaan - sairaalan henkilökuntaa. Hoitivat Mattia isolla sydämellä. Toisaalta häntähän oli helppo hoitaa. Ei ollut niin pientä asiaa, joka hänelle tehtiin, ettei hän muistanut kiittää. Se oli hänelle tosi luontevaa. Eikä hän koskaan valittanut, vaikka oli välillä tosi kipeä. Toki hoitajissa oli eroja, mutta niinhän meissä ihmisissä on. Ja oli niitä lääkäreissäkin. Aivan erityisesti kunnioitan ja muistan dialyysin lääkäriä Katariina Kiiliä - mainitsen hänen nimensä, sillä hän oli ainakin meille ihan vertaansa vailla. Hänellä oli aina aikaa potilaalle, ei koskaan kiireen tuntua, vaikka sitä hänellä varmasti oli. Ja hän on hyvä Lääkäri isolla ällällä. Kun he Matin kanssa päättivät dialyysin lopettamisesta Matin voinnin koko ajan heikentyessä - syöpälääkitys oli lopetettu jo pari viikkoa ennen tehottomana - lääkäri kävi vielä seuraavana päivänä kysymässä Matilta onko hän vielä samaa mieltä. Dialyysin lopettaminenhan on kuolemantuomio. Toisaalta, ellei sitä olisi tehty, ehkä Matti olisi saanut hieman lisäaikaa, mutta minkälaista. Ja kuolema olisi sitten johtunut myeloomasta ja olisi tietojeni mukaan ollut paljon pahempi. Viikko dialyysin lopettamisesta Matti nukkui pois.

Lääkäri kävi myös palliatiivisen hoidon aikana katsomassa Mattia joka päivä. Viimeisenä päivänä, kun miehen hengitys oli todella pahan kuuloista - Matti ei ollut syönyt kolmeen päivään silloin - lääkäri määräsi morfiinin. Sen saatuaan Matti nukkui lopun ajan, hengitys oli helpompaa ja hän lähti nukkuessaan. Minäkin nukuin hänen sänkynsä takana vierassängyssä. Sain olla hänen vierellään kolme viimeistä vuorokautta.

Ja aivan ihanaa oli se, että niin monet ystävät kävivät Matin luona vierailemassa. Viimeisenä tai sitä edellisenä - en enää muista kumpana - kävi entinen esimies, entisistä työkavereista kaksi, entisen esimiehen vaimo, ihan vaan muutamia luetellakseni. Matti oli jättänyt työpaikallaan ISON jäljen, jota ei ollut helppo täyttää. Näin uskon.

Aika hassua on, ettei mulla ollut ollenkaan ajatus tällaista kirjoitella. Olen monta kertaa sanonut, että kun rupean kirjoittamaan, ei minulla useinkaan ole hajuakaan siitä, mitä kirjoitan. Kun laitan sormet näppäimistölle, niistä vaan alkaa tulla tekstiä. Mahtaako se teksti ollakin mulla sormissa, ei päässä? Hih!

Mutta elämän on vaan mentävä eteenpäin niin kauan kuin sitä on mulle suotu. Siis eteenpäin, sanoi mummo lumessa! Vaikkei suunta vielä olekaan tiedossa minulla, mutta Isällä on - onneksi!

Johanneksen evankeliumi 3:16-17 "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma Hänen kauttansa pelastuisi."

Hän on poissa - rakkaani

Hän lähti.

Ovenkahvaan ja kynnyspuulle

jäi kaipaus kukkimaan.

Se kuiskaa kysyvän suulle:

Ei erhettä milloinkaan tee,

elämän antaja meille,

vaikka tänään tuntuukin niin.

sydän kuitenkin Jumalan teille,

jää itkien kiitoksiin.

(Hilja Aaltonen)

Oli raskasta nähdä rakkaansa kärsivän. Dialyysi lopetettiin 15.2. ja hän lähti nukkuessaan morfiinin vaikutuksesta 22.2. klo 2 yöllä. Olin siellä huoneessa, mutta nukuin. Hoitaja herätti ja sanoi: Matti on lähtenyt. Nuo sanat soivat korvissani vähän väliä. Kuitenkin turvanani on ikiaikojen Jumala ja Hänen väkevät käsivartensa. Hän on antanut minulle välittävän perheen ja välittävät ystävät. Olen saanut kokea aivan ihmeellistä rakkautta heidän kauttaan.

Matti oli SUURI mies sanan henkisessä ja hengellisessä merkityksessä. Sen olen saanut kokea ystäviltä.

Vaikka olenkin harjotellut tätä yksin olemista viimeisten puolentoista vuoden aikana  yhteensä noin puoli vuotta, tämä lopullinen yksinäisyys tuntuu raskaalta. Olen todella iloinen, että Iina tuli luokseni juuri ennen mieheni poismenoa ja oli tähän aamuun saakka. Hän hoitaa ison osan asioita. Minä loput.

Elämä jatkuu juuri niin kauan kuin meille sitä on suunniteltu.

Fil. 1:21 "Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto."

Vielä vähän aikaa...

Kotimies on taas sairaalassa. Sai olla kotona 10 päivää tammikuussa, sitten oli taas pakko viedä. Nyt on syöpälääkitys lopetettu tehottomana. Myelooma ihan räjähti joulukuussa, niin että hematologikin ihmetteli. Sanoi hänellä olleen yksi samanlainen tapaus jokin aika sitten. Marraskuun eka päivänä hän vielä totesi myelooman olevan kotimiehellä kilttiä sorttia.

Nyt on luusto jo niin hauras, että luut naksahtelevat pienestäkin asiasta. Kun lähdettiin sairaalaan, ja kotimies otti kiinni oven rivasta, kuului naksahdus. Myöhemmin sama eli oikea käsivarsin murtui siitä kohti. On ollut lasikuitulastassa kolmisen viikkoa. Toissa-aamuna, kun hoitajat siirsivät häntä, vasenkin käsivarsi naksahti. Vielä ei rtg:ssä näy murtumaa, mutta haurastumiset näkyy. Eli myelooman plasmasytoomat (pesäkkeet) näkyvät kirkastumina luissa. Ja niitä on ympäri kehoa. Lisäksi pehmytpesäkkeitä. Mm. oikean silmän takana. Ja se aiheuttaa vasemman silmän "roikkumisen". Luomi on melkein kiinni, silmä on työntynyt ulospäin ja sarveiskalvo turvonnut ja näyttää siltä kuin valkuainen purskahtaisi ulos silmästä. Niin ja reisiluussa on niin iso pesäke, että kävely on kielletty. Nåh, tässähän näitä tuli.

Tänään menen lääkärin pyynnöstä dialyysiin mukaan ja hän tulee juttelemaan jatkosta. Oli viime viikolla puhetta kotiutuksesta. Saa nähdä, mihin tulokseen hän on tullut. Olen luvannut, etten itse ota kantaa dialyysin lopettamiseen, sen saavat tehdä lääkäri ja kotimies.

Huonoltahan tämä nyt näyttää kotimiehen elämän suhteen. Eikä tämä helppoa mullekaan ole. Hän on sairastanut tätä myeloomaa puolitoista vuotta (tai diagnoosista on sen verran, lienee tauti ollut jo kauan kehossa) ja  puolisen vuotta siitä viettänyt sairaalassa. Että olen saanut totutella yksinoloon jo ennakolta. Vain ihme hänet voi pelastaa.

Fil. 1:23 "...halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi..."

Sairastuneen vierellä

Tiedätkö, mitä on olla vakavasti sairastuneen vierellä? En minäkään tiennyt ennen kuin kotimies sairastui. En julkaise kuvia hänestä, kerron vain omia tuntemuksiani.

Mitä on, kun puoliso ei enää pysty oikein mihinkään ja kivut ovat niin kovat, että hän huutaa myrkkyä? Et voi auttaa muuta kuin olemalla vierellä ja rukoilemalla. Niin ja tietenkin se fyysinen auttaminen; pukeminen, syöttäminen jne. mukaan lukien auttaminen kehon luonnollisissa toiminnoissa.

Kun kipu tekee puolison tuntemattomaksi. Kun käsivarsi on niin kipeä, että hän huutaa. Tai kun poski päivän aikana turpoaa rajusti. Tai kun toinen silmä alkaa roikkua (tai luomihan siinä roikkuu) eikä sillä enää näe lukea. Tai kun hän ei pysty syömään itse eikä edes avaamaan turvotuksen takia suutaan kunnolla. Tai kun hän pystyy nukkumaan vain unilääkkeellä ja selällään suu auki. Enää et voi olla vaimo, vaan hoitaja. Hyvältä kuitenkin tuntuu kuulla, että hän silti rakastaa.

Sairauksia on monia enkä niitä tässä ala luettelemaan. Lääkäri kuitenkin soitti eilen ja lupasi kirjoittaa lähetteen kipua lievittävään hoitoon. Toivottavasti tapahtuu pian. Pakko oli illalla soittaa kotisairaanhoitoon, kun mies myrkkyä huusi. Tk-lääkäri sitten tutki miehen lääkelistaa ja totesi, että kipulaastari pitää poistaa, kun se ja toinen kovan kivun lääke vaikuttavat toisiaan vastaan eli toinen heikentää toisen tehoa. Sitten hän määräsi toisen kipulääkkeen. Ja niitä on jo aika monta. Minä tietenkin otin laastarit pois ja tein hänen määräystensä mukaan. Vähän jännittää, mitä hänen omat lääkärinsä sairaalassa asiasta sanovat.

Tänään mies lähti sitten taas dialyysiinsä. Ei voitu edes päällystakkia laittaa (hän menee Kelan invataksilla pyörätuolissa), sillä hän ei sitä saa pois päältään. Kiedoin viltin hänen ympärilleen ja pipo päähän. Sinne hänet sitten taas vietiin. Iltapäivällä haen hänet sieltä, kun on matka muutenkin kaupunkiin.

Eikä nuo monet kipulääkkeetkään ihan ilman sivuvaikutuksia ole. Mutta niitä on vaan pakko ottaa. Muuten ei pärjää.

Ilman uskoa tämä tuntuisi kai vielä pahemmalta.

5.Moos. 33:27 "Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret."

Englantia vai suomea?

Viime aikoina olen antanut itseni aatella semmosta asiaa, kuin varsinkin nuorten käyttämä enkun kieli. Olen nimittäin huomannut tosi monien nuorten ihmisten käyttävän englannin kieltä päivätyksissään esimerkiksi facaebookissa. Tämä tietenkin johtuu suurelta osalta siitä, että kyseisillä henkilöillä on useita englanninkielisiä kavereita ja he eivät luonnollisesti suomea osaa. Entä sitten ne suomenkieliset kaverit, jotka eivät osaa englantia? Itse olen lukenut tuota nykyään niin yleistä maailmankieltä aika monta vuotta ja silti en sitä hyvin ymmärrä. Se johtunee sanavarastoni kapeudesta ja sen iästä sekä kielen käyttämättömyydestä.

Kun olimme kesällä 2008 Israelissa vapaaehtoistyössä eräässä juutalaisessa vanhainkodissa, jouduin tulemaan toimeen vain englannin kielellä - ja myös tulkkaamaan miehelleni, joka ei tätä kieltä osaa kuin tämän verran: "this is my right hand into my pocket". Ja pärjättiinhän me - hyvin tai erittäin hyvin ja välillä huonosti. Mutta aina pärjättiin. Bongasin täältä netin syövereistä erään tutkimuksen, joka on tehty Jyväskylässä enkun kielen käytöstä Suomessa. Tuon kyselyn tulokset pähkinänkuoressa löytyvät täältä https://www.jyu.fi/hum/laitokset/kielet/tutkimus/hankkeet/paattyneet-hankkeet/varieng/fi/kysely/tutkimuksen%20tulokset/yhteenveto/yhteenveto

Tässä kuva

Osattomien, osallisten ja englannin täysin omakseen ottaneiden osuudet kohdeperusjoukossa.

Nykynuoret näyttävät osaavan tosi hyvin englantia. Ja olen täysin sitä mieltä, että kielten opiskelu ja osaaminen ovat tosi hienoja asioita. Omat kokemukseni kielten opiskelusta ovat seuraavanlaisia: aikanani koulussa painotettiin vieraan kielen kieliopin osaamisen tärkeyttä, puhumista ei pidetty niinkään tärkeänä. Tämän huomasin erittäin hyvin mm. silloin, kun asuin Ruotsissa pari vuotta. Mieheni, joka oli siellä asunut yli 20 vuotta, ymmärsi kieltä paljon paremmin kuin minä, joka taas puhuin sitä paremmin. Kävin siellä puoli vuotta kestävän toimistoasioihin perehdyttävän kurssin, jonka järjestämässä ruotsinkielen kokeessa taisin saada korkeimpia arvosanoja. Osasin siis kielen teoriassa, vaikken käytännössä hallinnutkaan. Toinen esimerkki on siitä, kun suoritin lukion englannin kielen kurssin siellä. Nämä ruotsalaiset opiskelutoverini puhuivat hyvin englantia, mutta minä päihitin heidät mennen tullen kirjallisissa kokeissa. 

Mitä tämä sitten kertoo? Ainakin sen, ettei meillä täällä ole aikaisemmin ainakaan - tämän päivän opetusta en tunne - välitetty vieraan kielen puhumaan oppimisesta, vaan ainoastaan siitä, että sanat tulevat oikeassa järjestyksessa ja oikein taivutettuina. Tämä luonnollisesti on saanut aikaan sen, että meidän on tosi rohkeaa ja uskaliasta yrittääkään puhua vierasta kieltä, kun eihän sitä tiedä, muistaako taivuttaa sanaa oikein ja ovatko ne oikeassa järjestyksessä. Suomen kielihän on siitä mukava, että sanajärjestys ei ole niinkään tärkeä - mutta ne sijamuodot, hui! Minulla on nykyään eräs ystävä, joka syyskuussa alkoi opiskella suomenkieltä. Hän muutti Suomeen kesällä avioiduttuaan täkäläisen kanssa. Olen yrittänyt sparrata häntä näissä suomenkielen lonkeroissa - mutta vaikeaahan se on, vaikka itse osaa puhua, on vaikeaa selittää (tai muistaa kieliopista) miksi sanat taipuvat jossain indikatiivin imperfektissä noin eikä näin, kuten on opetettu. Onneksi on netti. 😄  Aina on siis poikkeus ja siihen vielä poikkeus. Taitaa olla mullekin oppimista omasta kielestä! 

Psalmit 139:1-4 "Herra, Sinä tutkit minua ja tunnet minut. Istunpa minä tahi nousen, Sinä sen tieät; Sinä ymmärrät minun ajatukseni kaukaa. Käynpä tahi makaan, Sinä sen havaitset ja kaikki minun tieni ovat Sinulle tutut. Sillä katso, ei ole sanaa minun kielelläni, jota Sinä Herra et täysin tunne."