torstai 30. maaliskuuta 2017

Vanha sanonta on totta!

Vähän yli kuukausi leskeksi jäämisestä. Leski - se on nyt mun virallinen tunniste. En koskaan ole edes ajatellut, että jäisin leskeksi. Mutta harvahan sitä saa yhtä aikaa puolisonsa kanssa täältä lähteä.

Ja mikä se vanha sanonta onkaan? Vasta, kun jotain menettää, sen arvon huomaa ja ymmärtää.

Olen viime aikoina ajatellut paljon erään naisen lausahdusta. En edes muista, missä tapasimme, mutta hän sanoi tähän tapaan: Jos saisin mieheni takaisin (mies oli kuollut), en koskaan enää marmattaisi hänen hammasmukinsa käytöstä. Niinhän minäkin sanoisin monesta asiasta. Mutta sehän ei tuo häntä takaisin ja toisaalta, luulenpa, ettei sitä osaisi olla  yhtään sen kummemmin kuin on ollut. Monta kertaa keskustelimme Matin kanssa siitä, miten edellisessä liitossamme olimme toimineet mielestämme huonosti ja nyt toimisimme paremmin. Ehkä se joissain asioissa toimikin, muttei kyllä kaikissa. Onhan jokainen ihmissuhde erilainen. Kaksi erilaista ihmistä rupeaa asumaan ja elämään yhdessä. Siinä sitä on tekemistä!

Olen myös huomannut, että tosi monesta asiasta turhaan häntä syytin. Nyt, kun olen  yksin, monet niistä asioista näyttävät olevan myös minun aikaansaannoksiani. Ja sehän laittaa nöyrtymään. Miksihän siitäkin asiasta häntä syytin? Sellaista se on - avioelämä. Varmaan aika monenkin kohdalla.

Psalmit 4:9 "Rauhassa minä käyn levolle ja nukun, sillä sinä, Herra, yksin annat minun turvassa asua."

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Sunnuntaiaamuna klo 8


Sinä lähdit,
minä jäin.
Näin sen kai pitikin mennä.
Vaikka ikävä vaivaa sisintäni.
Lähdit nukkuessasi.
Minä nukuin sänkysi takana
omassa sängyssäni.
Olimme yhdessä,
kuitenkin erikseen.
En nähnyt lähtöäsi.
Ehkä hyvä niin.
Jälleennäkemisen toivossa odotan.

Eilen ne sitten oli - hautajaiset. Kirkossa oli tosi raskasta olla, vaikka niin monet (111 henkeä) saattajat olivat tulleet kunnioittamaan Matin elämää. Muistotilaisuus oli ihan Matin näköinen. Jotkut vieraat sanoivat myös siunaustilaisuuden kirkossa olleen Matin näköinen. Siitä olen iloinen. En halunnut mitään nyyhkyjuhlia tai pönötystä, vaan avointa yhdessäoloa ja samalla kunnioitusta. Ja sen sain. Kiitos jokaiselle mukanaolleelle!

Mattihan oli itse pyytänyt Niemistön Juhania, joka on jo eläkkeellä oleva pappi, suorittamaan siunauksen. Ja minä selvitin voisiko sen tehdä kirkossa, jossa Matti työskenteli 8 vuotta. Se onnistui hienosti ja olen siitä tosi kiitollinen. Muistotilaisuus pidettiin sitten Vaasan helluntaiseurakunnan tiloissa juontajana oma pastorimme Laihian helluntaiseurakunnasta.

Tyttäreni Catariina kantoi ison vastuun muistotilaisuuden järjestelyistä apunaan Mira. Olen tavattoman kiitollinen heille. Kiitollinen olen ihan jokaiselle, joka halusi muistaa Mattia.

Elämäni jatkuu nyt yksin täällä kotona - sitten siellä uudessa kodissa, jonne tästä liian isosta ja kalliista asunnosta muutan. Paljonhan olin yksin Matin sairauden aikanakin, mutta nyt hän ei enää tule kotiin - tänne maalliseen kotiin. Luotan ja uskon hänen olevan Jeesuksen seurassa ja terveenä oikeassa kodissa. Pakko on tässä mainita Matin veljentyttärentyttären, joka on 5-vuotias, kertoneen Matin kuolinpäivänä, että hän kävi salaa taivaassa ja Matti oli juuri päässyt sinne. Olivat halanneet ja pussanneet ja Matti oli lukenut kirjan. Matti oli myös näyttänyt hyvältä ja siellä oli ollut pilvistä, koska Jeesus asuu pilvissä. Ja tämä tytär on tavannut Matin kaksi kertaa vain. Ovat rukouksissa muistaneet perheenä sairasta Matti-setää.

Siihen luottaen kiitän vielä jokaista mukana ollutta!

Jesaja 35:10 "Niin Herran vapahdetut palajavat ja tulevat Siioniin riemuiten, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat."

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Hautajaisia ootellessa

Haluan tässäkin jakaa tämän ystäväni tekemän kuvakollaasin Matin vuosista Vaasassa ja osin myös Mustasaaressa eli Lepikossa.

Vaikkeihän hautajaisia oikeasti odotella. Ne vaan tulee, kun on pakko. Viisi päivää niihin on jäljellä. Vähän sielua käpristää ajatella niitä. Tullee olemaan yksi vaikeimmista päivistäni. Mutta Isän avulla siitäkin selvitään.

Sitten mulla alkaa aivan uusi elämänvaihe - tai on se kai jo alkanut. Yksinäisyys. Kaikki tehdään yksin. Ennen taidettiin tehdä tosi paljon asioita yhdessä. Tässä yksi päivä ajattelin Mattia ja huomasin - todellakin huomasin - luonteenpiirteitä, joita en ennen ollut ajatellut. Matti ei KOSKAAN vaatinut mitään. Hän oli vaatimaton mies. Ja hän oli aina tyytyväinen. En muista näinkö häntä koskaan tyytymättömänä. Mitä itse niin usein olen ollut. Toivottavasti tämä herättää jotain omassakin mielessä.

Pakko tässä on myös kiitellä - vaikkeivät tätä luekaan - sairaalan henkilökuntaa. Hoitivat Mattia isolla sydämellä. Toisaalta häntähän oli helppo hoitaa. Ei ollut niin pientä asiaa, joka hänelle tehtiin, ettei hän muistanut kiittää. Se oli hänelle tosi luontevaa. Eikä hän koskaan valittanut, vaikka oli välillä tosi kipeä. Toki hoitajissa oli eroja, mutta niinhän meissä ihmisissä on. Ja oli niitä lääkäreissäkin. Aivan erityisesti kunnioitan ja muistan dialyysin lääkäriä Katariina Kiiliä - mainitsen hänen nimensä, sillä hän oli ainakin meille ihan vertaansa vailla. Hänellä oli aina aikaa potilaalle, ei koskaan kiireen tuntua, vaikka sitä hänellä varmasti oli. Ja hän on hyvä Lääkäri isolla ällällä. Kun he Matin kanssa päättivät dialyysin lopettamisesta Matin voinnin koko ajan heikentyessä - syöpälääkitys oli lopetettu jo pari viikkoa ennen tehottomana - lääkäri kävi vielä seuraavana päivänä kysymässä Matilta onko hän vielä samaa mieltä. Dialyysin lopettaminenhan on kuolemantuomio. Toisaalta, ellei sitä olisi tehty, ehkä Matti olisi saanut hieman lisäaikaa, mutta minkälaista. Ja kuolema olisi sitten johtunut myeloomasta ja olisi tietojeni mukaan ollut paljon pahempi. Viikko dialyysin lopettamisesta Matti nukkui pois.

Lääkäri kävi myös palliatiivisen hoidon aikana katsomassa Mattia joka päivä. Viimeisenä päivänä, kun miehen hengitys oli todella pahan kuuloista - Matti ei ollut syönyt kolmeen päivään silloin - lääkäri määräsi morfiinin. Sen saatuaan Matti nukkui lopun ajan, hengitys oli helpompaa ja hän lähti nukkuessaan. Minäkin nukuin hänen sänkynsä takana vierassängyssä. Sain olla hänen vierellään kolme viimeistä vuorokautta.

Ja aivan ihanaa oli se, että niin monet ystävät kävivät Matin luona vierailemassa. Viimeisenä tai sitä edellisenä - en enää muista kumpana - kävi entinen esimies, entisistä työkavereista kaksi, entisen esimiehen vaimo, ihan vaan muutamia luetellakseni. Matti oli jättänyt työpaikallaan ISON jäljen, jota ei ollut helppo täyttää. Näin uskon.

Aika hassua on, ettei mulla ollut ollenkaan ajatus tällaista kirjoitella. Olen monta kertaa sanonut, että kun rupean kirjoittamaan, ei minulla useinkaan ole hajuakaan siitä, mitä kirjoitan. Kun laitan sormet näppäimistölle, niistä vaan alkaa tulla tekstiä. Mahtaako se teksti ollakin mulla sormissa, ei päässä? Hih!

Mutta elämän on vaan mentävä eteenpäin niin kauan kuin sitä on mulle suotu. Siis eteenpäin, sanoi mummo lumessa! Vaikkei suunta vielä olekaan tiedossa minulla, mutta Isällä on - onneksi!

Johanneksen evankeliumi 3:16-17 "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma Hänen kauttansa pelastuisi."

 Alla oleva kirjoitus oli paikallisessa Ylöjärven Uutisissa mielipiteenä: Pohojalainen Pirkanmaalla Oon vähä miettiny tätä elämää ja sitä,...