Viimeinen ilta Laihian kodissa

Itkua tässä tulee, ei auta mikään. Kiitän Jumalaa näistä runsaasta viidestä vuodesta täällä Laihialla. Hän meidät tänne toi, antoi Matille sen, mitä hän nuorukaisesta saakka oli halunnut. Politiikka ja yhteiskunnalliset asiat olivat häntä lähellä - hän sai olla yhden kauden valtuustossa. Matin kuoleman jälkeisessä valtuuston kokouksessa hänen paikallaan oli kynttilä, lilja ja kuva. Pitivät myös minuutin hiljaisuuden Matin muistoksi.

Tuntuu jotenkin tosi pahalta lähteä täältä - enkä kuitenkaan jäädäkään halua. Elämässäni kääntyy nyt ihan totaalisesti uusi sivu - jälleen kerran. Mua on lohduttanut tosi paljon ystävältä vuosia sitten saamani Raamatun paikka. "Minä käyn sinun edelläsi ja tasoitan kukkulat, minä murran vaskiovet ja rikon rautasalvat.  Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä, Israelin Jumala." Jes. 45:2-3. Olen aina tuntenut, että minut on kutsuttu ihan nimeltä - olen sen sanonutkin monta kertaa. 
Ystävä oli kirjoittanut tämän paikan pieneen punaiseen puusydämeen, jonka löysin pakatessani. Kiitos siitä! Tiedät, kuka olet.

Viimeinen ilta täällä. Tässä ihanassa ja rakkaassa kodissa, jota Mattikin rakasti. Mutta, elämän on jatkuttava. Monta kertaa viime aikoina olen toistanut vanhaa sanontaa: "Ei saa jäädä tuleen makaamaan!" Niin on nytkin. On vain jatkettava eteenpäin, vaikka välillä itkienkin.

Olen kuitenkin valtavan kiitollinen elämästä. Vaikka välillä tuntuu, että tämä riittäisi jo mun osalta. Mutta sitten elämä taas nostaa päätään. Kuitenkin tuntuu siltä, että tämä on jotenkin pakkoa - ei omaa halua. Kaikesta huolimatta haluan ottaa jokaisen päiväni Isän kädestä.

Psalmit 118:24 "Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä."

Uuden elämän alku

Tänään on sellainen tunne, että on pakko alkaa elää. Kuten sanotaan: Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, mutta tänään auttaa Herra! Sen on vaan pakko olla niin! Ja niin se on. Ihan aikuisten oikeasti eiliseen ei voi enää mennä. Se oli ja meni. Se eilinen. Ja kaikki muu sen mukana. Nyt on nyt. Nyt on tänään. Ja tänään on aloitettava uusi elämä. Missä se alkaa? Sitä en vielä tiedä, mutta sekin selviää.

Olen tainnut tänään siirtää jalkaa yhden askeleen verran, kuten tuossa runossa sanotaan. En tiedä vaikuttiko tuo runo minuun. Jos vaikutti, se teki sen tietämättäni. Sisimmässäni, niin etten ymmärtänyt, mitä se teki. Tunne vain tuli. Se, että elämän on jatkuttava. Eikä auta katkeroitua tai jäädä tuleen makaamaan. Kaikella on tarkoituksensa. Vaikken sitä vielä ymmärräkään. Ja voi olla, etten ymmärrä koskaan. Silti haluan luottaa. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Jumala kantaa. Hänen syliinsä saan luottavaisesti jäädä juuri niin kauaksi aikaa, kun tarvin. Hän on minun turvakallioni. Ja samoin oli Matinkin. Saan Hänen sylissään itkeä ikävääni. Ei mitään hätää! Kaikki on hyvin! Matin on hyvä olla ja hän on terve.

Minun elämäni on tässä ja nyt. Matti on mennyt edeltä kotiin Isän luo ja minä seuraan perässä. Mutta en tiedä milloin. Ja tällä välillä minun täytyy elää. En voi vain surra. Joku voi nyt sanoa, etteihän se noin pian voi tapahtua. Ei voikaan, mutta alkaa voi jo nyt. Kyllä suru pitää itsestään huolen. Ei se jätä ennen kuin on jättämisen aika. Kun koko surutyö on tehty. Sitten on vielä jäljellä muistot. Ne eivät häviä mihinkään. Ei eletty elämä katoa. Se on ja pysyy. Muistoissa! Minussa!

Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä!

Room. 8:28 "Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka Hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut."