Lähdettiin ystäväni Riitan kanssa joululahjojen ja muiden
avustustavaroiden kera kohti Viroa. Varsinainen matka yhteisellä bussilla alkoi
viime perjantaina kello yksi (1) yöllä. Onneksi Riitta keksi, että voisimme
yöpyä hänen esikoisensa luona Keravalla sekä mennessä että tullessa. Matkan
loppuessa totesin tämän päätöksen hyvin viisaaksi.
Mehän olemme – tai oikeammin Riitta – koko vuoden
varustautuneet tekemään noin 140 joululahjapakettia Viroon. Riitta on tuonut
niihin tavaroita Amerikoista saakka. Syksyllä saimme kahden lastenkodin lasten
nimet, sukupuolen (se ei nimittäin ole nimen perusteella ihan selvää
pohjalaiselle) ja iän. Niiden mukaan sitten rakensimme lahjapaketit. Minulla
oli kunnia tehdä suurin osa lastenkotien paketeista. Laihian naiset yli
seurakuntarajojen ovat kutoneet sukkia ja lapasia, onpa Vaasastakin tullut
parit lapaset. Ja minäkin innostuin kutomaan kahdet lapaset ensi kerran sitten
kouluvuosien. Ihan hyvät niistä tuli, vaikka ohjeita ei ollut ja mitat olivat
vain silmämääräisiä.
No niin, torstaina puolenpäivän aikoihin alettiin pakata
tavaroita rukoushuoneella Riitan peräkärryyn ja autoon. Molemmat tulivat aivan
täyteen. Tarkoitus oli ajaa Pomarkkuun, joka sijaitsee Porin lähellä, ja jättää
tavarat sinne sekä jatkaa matkaa Keravalle yöksi. Matka sujui mukavasti, paitsi
että joku oli käynyt ottamassa Pomarkun kyltin pois niin, ettemme ensi ajamalla
osuneet oikeaan. Piti käydä kysäisemässä paikallisessa kaupassa. Piti palata
pikkuisen takaisin ja olimme aivan varmoja, ettei kylttiä ollut siinä, kun
ajelimme siitä hetki sitten ohi.
Pienessä lumisateessa kannoimme tavarat Lähetysavun tiloihin
ja veimme peräkärryn ”hoitoon” eräälle yksityistalon pihalle. Siitä matka
jatkui kohti Keravaa. Tarkoituksena oli mennä suorinta tietä Tampereelle ja
koska tienviitta osoitti tien vievän Tampereelle ja Helsinkiin, siitähän sitten
lähdimme ajelemaan. Tai siis Riitta ajeli koko matkan. Kun oli ajettu tovi,
ihmettelimme, missä oikein olemme, kun ei näy mitään Tampereen kylttiä. Minä
toimin sitten kartanlukijana ja totesin, että ollaan tiellä, joka vie Forssan
kautta. Eipä mitään, käyhän se niinkin. Kun taas oli ajeltu jonkin aikaa,
ihmettelimme missä olemme. Eipä sitä kauaa tarvinnut ihmetellä, kun löysimme
itsemme Hämeenlinnasta. Ja kolmostieltä, joka vei suoraan Keravalle. Tai
ainakin sinne päin. Edelleen olemme sitä mieltä, että joku on käynyt
siirtelemässä tiekylttejä.
Yö nukuttiin hyvin ja aamulla aikaisin suunnistimme
paikallisjunalla kohti Helsingin asemaa ja siellä ratikalla Länsiterminaaliin.
Hienosti mummot osasivat. Löysimme myös muita seurueemme jäseniä. Matkalaukut
olimme jättäneet jo sinne Pomarkkuun, jotta ne sieltä kulkeutuisivat bussissa
luoksemme. Ja niin kävikin.
Kun lähestyimme Tallinnaa, oli komento, että kaikkien on
mentävä maihin ensimmäisten joukossa, että pääsemme välittömästi jatkamaan
matkaa. Edessä oli pitkä tie Itä-Viroon. No eipä mitään. Istuimme kaiken
kaikkiaan kolme (3) tuntia satamaterminaalissa, kun bussin jarrut olivat
menneet lukkoon ja kesti aikansa ennen kuin saivat huoltomiehen kiinni. Meille
sanottiin, että yhdestä pyörästä oli jarru otettu kokonaan pois. Oliko totta
vai ei, en tiedä.
Mahtaakohan kukaan jaksaa lukea tänne saakka? Ja vielä on
paljon kertomatta!
Päästiin siis matkaan. Ajettiin Suomenlahden rannan
mukaisesti kohti Venäjän rajaa ja ensimmäinen pysähtyminen oli Kohtla-Järven
lastenkoti. Oli jo pimeää, kun tulimme sinne. Talo oli iso ja ehkä
4-kerroksinen, en laskenut kerroksia. Eteisaulasta lähti leveä portaikko
ylempiin kerroksiin. Siinä meitä odotteli muutama lapsi, iältään kymmenen
vuoden molemmin puolin. Seinillä oli lasten isoja maalauksia ja talo näytti
hiljan remontoidulta ja siistiltä. Meidät vietiin kellariin, jossa oli iso sali.
Sen seiniä kiersivät kirkkaan keltaiset muovituolit. Sinne tuli kodin lapsia
parisenkymmentä. Isoimmat käväisivät silloin tällöin ovella. Pidettiin
tilaisuus, minkä jälkeen jaoimme lahjat jokaiselle lapselle.
Ensimmäisen kodin lapsia. Yritin tehdä kasvot tunnistamattomiksi.
Hotelli, jossa nukuimme kaksi seuraavaa yötä ei olisi
läpäissyt minkäänlaista testiä täällä meillä. Kyllä siellä oli remontoitu,
mutta kokolattiamatto ja vessan matto olivat älyttömän likaiset. Vuoteet olivat
kyllä puhtaat ja nukuimme ihan hyvin. Aamiainen oli tosi vaatimaton, mutta
riitti silti.
Hotellin parvekkeella olevat villiviinin oksat.
Talo hotellia vastapäätä.
Toisena päivänä kävimme Kohtla-Nõmmen lastenkodissa, jossa
jouduimme kokoontumaan pieneen keittiöön. Ahdasta oli. Ensimmäinen hoitaja
kielsi heti kättelyssä valokuvaamisen, minkä kyllä ymmärrän. Siellä emme
saaneet jakaa lahjoja, vaan ne jäivät isoihin, mustiin muovisäkkeihin, joissa
ne toimme. Juttelin 12-vuotiaan Nastja-tytön kanssa viroksi – onneksi olen
yhden talvikauden opiskellut tuota kieltä vuosia sitten - hän kysyi mm. mitä niissä säkeissä on.
Kerroin lahjoista ja että he saavat ne jouluna. Kodissa oli yksi erittäin
miellyttävä ja lapsia rakastava hoitaja. Hän oli koko ajan mukana ja yhtyi
kaikkiin lauluihin. Lopuksi hän leikitti lapsia ja meitä yhdessä eräänlaisessa
piirileikissä. Kun lähdimme pois, kurkistin yhteen huoneeseen, jonka ovi oli
puoliksi auki. Se oli iso ja siisti huone. Siellä oli kaksi vuodetta ja pöydän
ääressä istui teini-ikäinen poika kannettavan tietokoneen kanssa. Eli aika
hyvin näyttivät asiat olevan.
Hauska puu toisen lastenkodin pihalla.
Matka jatkui Tarttoon, jossa meille oli järjestetty
yleisötilaisuus. Lauloimme ja mukana ollut pastori julisti sanaa, myös Riitta
antoi oman, koskettavan todistuksensa. Kun tilaisuus oli ohi, ryhmäläiset
kantoivat bussista laatikoita, joissa oli vaatteita. Ihmiset hyökkäsivät
vaatteiden kimppuun saadakseen parhaat päältä. Ikäväksemme siellä
matkanjohtajan vaimon takki varastettiin. Siinä oli taskuissa matkapuhelin ja
kotiavaimet, joita omistaja eniten jäi kaipaamaan.
Jokaiseen kotiin vietiin myös vaate- ja ruoka-apua sekä
lastenkoteihin pehmoleluja.
Jossain välissä kävimme Toilassa sijaitsevalla saksalaisten sotilaitten hautausmaalla. Tässä muutama kuva sieltä.
Matkalaiset ihmettelevät Suomenlahtea.
Tartossa hotelli oli ihan hyvätasoinen, kuin retkeilymajan
ja hotellin välimuoto. Maanantaiaamuna lähdimme kohden Tallinnaa. Välillä
lauloimme Viljandin torilla. Pidimme näitä ulkoilmalaulutilaisuuksia jokaisessa
paikassa. Meillä oli mukana venäjänkielinen tulkki, sillä maan itäosissa on
enimmäkseen venäjää puhuvaa väestöä. He tosin eivät saa kansalaisuutta elleivät
osaa viron kieltä. Samoin taitaa olla kotoSuomessammekin. Kieli tosin on suomi.
Kerran vielä sekoilimme Riitan kanssa. Oikeammin se olin
minä, joka sekoilin. Kun tulimme Helsingissä satamaterminaalista ulos, meidän
piti mennä bussista hakemaan laukkumme ja muut sinne jättämämme tavarat, mutta
lähdimme minun ehdotuksestani ovesta oikealle. Riitta tosin muisteli, että
vasemmalle piti lähteä. Ja niinhän siinä kävi, ettemme sieltä oikealta
löytäneet ketään ryhmämme jäsenistä puhumattakaan bussista. Lopulta parin
puhelun jälkeen saimme heihin yhteyden ja bussi löytyi.
Seuraavan yön vietimme taas Keravalla ja aamulla matka
jatkui Tampereen ja Pomarkun kautta Laihialle. Riitta ajoi koko matkan.
Lähdimme vähän puoli kymmenen jälkeen ja olin kotona vähän ennen viittä.
Rankka, mutta opettavainen matka!
Jesaja 55:12 ”Sillä
iloiten te lähdette, ja rauhassa teitä saatetaan; vuoret ja kukkulat puhkeavat
riemuun teidän edessänne, ja kaikki kedon puut paukuttavat käsiänsä.”