Pitäkää toisistanne huolta!

Tällainen ajatus on ollut mielessäni jonkin aikaa. Pidetään huolta toisistamme parisuhteessa niin kauan kuin meillä on toisemme. Tulee aika, jolloin toinen lähtee. Harva pääsee lähtemään yhtäaikaa. Tämä yksinäisyys on koettelevaa aikaa.

Emme voi ajatella, että tuon toisen täytyy tehdä minusta onnellinen. Onnellisuus lähtee jokaisesta itsestä ja siitä, miten hän elämän kokee. Ajattelen myös, että jos yrittää palvella toista, silloin saa myös itse, sillä: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa! Tuo vanha sanonta vaan pitää paikkansa.

Tänä päivän annetaan periksi niin helposti. En sano, etteikö olisi tilanteita, joissa ero on ainut mahdollisuus. Sellaisiakin valitettavasti on. Sellainenkin ajatus on ollut, että olisi tärkeää ymmärtää, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja on monia tapoja elää. Jokaisella omansa. Eikä se minun tapani tehdä asioita ole ainoa oikea. Melko moni ero vältettäisiin, jos ajateltaisiin toista enemmän kuin itseä. En väitä sitäkään, että itse olisin osannut niin tehdä, mutta jotenkin vaan nyt tuntuu tärkeältä sanoa tämä.

Kun kaiken tämän surun keskellä vielä toinen jalka joutuu pelistä pois, on elämässä haastetta kerrakseen! Kyllä tuntuisi mukavalta, jos olisi kaveri tässä vierellä. Mutta kun ei ole. Sairaus tuli ja vei toisen. Edellisen nilkkamurtuman aikana vielä oli ja siksi varmaan en muista aikaa ollenkaan vaikeana.  Edelleen yksi vanha sanonta on tullut tutuksi: vasta menetettyään jotain, sen arvon todella huomaa. Tämäkin on niin valitettavan totta. Ainakin mun kohdalla. Ja varmaan monen muunkin.

Matti oli hyvä aviomies. Ei yleensä koskaan valittanut, ei edes sairautensa pahimmissa vaiheissa. Aina jaksoi kehua mua ja kannustaa. Kyllä minä yritin häntä parhaani mukaan palvella sairausaikana. Mutta ikävä on. Pakko nyt vaan on opetella elämään tätä yksinäistä elämää ja etsiä siitä parhaat puolet.

Olin suunnitellut, mitä syksyn tullen teen, mutta syksy taitaa mulla mennä vain nilkan kuntouttamiseen. En voi mennä jumppaan enkä muuallekaan, jonne pitää kävellä. Vasta sitten, kun voin ajaa autoa. Sekin ehkä vielä joskus onnistuu. Toivon mukaan. Vähän pelottaa, kun tuo murtuma oli kuulemma niin paha ja hurja lääkärien mukaan. Itehän sitä ei ymmärrä. Toki heti kaaduttuani tiesin, että hyvin ei käynyt, mutta miten pahoin, sitä en tiennyt.

Mutta onneksi minulla on turva.

Psalmit 28:7 "Herra on minun voimani ja kilpeni; Häneen minun sydämeni turvasi, ja minä sain avun. Siitä minun sydämeni riemuitsee, ja veisuullani minä Häntä ylistän."
Psalmit 73:28 "Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia Sinun tekojasi."