Alla oleva kirjoitus oli paikallisessa Ylöjärven Uutisissa mielipiteenä:

Pohojalainen Pirkanmaalla

Oon vähä miettiny tätä elämää ja sitä, mitä sen ympärillä on. Tulin puolitoista vuotta sitten tänne Pirkanmaalle Pohojammaalta. On olemassa semmonen sanonta, että ”Ihiminen voi lähteä Pohojammaalta, mutta Pohojammaa ei lähäre ihimisestä.” Varmaan sitä voi soveltaa mihin tahansa osaan maata.

Kun ajeltiin Vilppulasta kotiin Ylöjärvelle, kattelin kuusipuita. Ne oli niin alakulosen näkösiä. Oksista riippui tosi pitkät pikkuoksat (ovatkohan näreitä vai mitä) ja tuli mieleen, etten ole Pohojammaalla semmosia nähny. Kun pyhänä ajeltiin päiväseltään Pohojammaalle synttäreille, niin kattelin autosta noita kuusia. Ikaalisten ja Parkanon jälkeen kolmostien varrella näkyi yhä vähemmän noita alakuloisia kuusia. Pohojammaalla ne on kyllä palio terhakkaampia. Tuli ihan mieleen, että siellä ne on niinku teinitytön rinnat pystyssä ja täällä Pirkanmaalla niinku vanahan akan tissit, jotka roikkuu alakuloisina.

Noh on täällä näkyny pari muutakin asiaa, joihin oon kiinnittänyt huomiota. Elikkä toisena sanosin semmosen kun katujen nimikilivet. Tämä koskee eritoten Tamperetta. Meillä siellä Pohojammaalla kilipi on jokasessa kadunkulumassa, täällä niitei näy palio missään. Pitää kävellä koko katu, että tietää, missä on. Elikkä ollaankohan täällä säästävämpiä kun esimerkiksi Vaasassa?

Ja sitte vielä kolomas asia, muttei suinkaan se vähäisin. Täällä tuntuu kaikki tapahtuvan niin hitaasti. Mahtaako hämäläisyys olla syynä? Tulee mieleen esimerkiksi yksi risteys – en ny viitti sanoa mikä – mutta siinä on jo ainakin puolitoista vuotta ollu samat tietyön merkit ja esteet. Vaasassa tuo olis saatu jo ajat sitte valamiiksi asti. Olipas Aamulehdessäkin vai olikohan se Ylöjärven Uutisissa joku juttukin siitä, miten jokin asia oli ollu samalla tavalla jo parisen vuotta, vaikka olis pitäny hoitaa pois aikaa sitten. Että semmosia aatoksia mulla on ollu.

Hellevi Pellinen-Jyrhä

 

Pikku-Ahvenistolla

Olipas kiva aamupäivä. Käytiin Pikku-Ahvenistolla. Se on sellainen retkipaikka ja tosi hieno. Siellä on pieni järvi ja pitkä harju. Ei oo Pohjanmaalla semmosia. Otin kyllä valokuviakin, muttei onnistu niitä tuomaan puhelimesta tänne. Jos onnistuu, niin vien niitä tänne suoraan puhelimesta.

Sen oon kyllä jo aikaisemmin huomannut, että sellainen joustavuus kehossa on loppunut iän myötä. Ei enää esimerkiksi hyppiessä vaikka ojan yli, löydy joustavuutta jaloissa tai kehossa. Ja kaatuilenkin silloin tällöin. Olen onneksi oppinut ennakoimaan sitä ja toimin paremmin - sitä ajatellen. Viikko sitten kaaduin komerossa (Hessulle se on vaatehuone), kun laitoin housuja jalkaan. Tasapaino ei pitänyt. Olenkin vienyt sinne tuolin. Tää on niin kurjaa, kun kunto on roskaa eikä oikein osaa sitä kohentaakaan. Ei voi kunnolla kävelläkään. Lihasvoimaa pitäisi kasvattaa.

En onnistunut lisäämään kuvia puhelimesta, kun en pääse sillä kirjautumaan. Kääk.

Näin Ylöjärvellä tehdään tonttia

Käytiin kaupassa ja kuljettiin metsätietä, jossa on latu, kun on lunta. Nyt tuosta kallion edestä on purettu talo ja ilmeisesti rakennetaan uutta. Näin sitä tonttia tehdään täälläpäin. Räjäytetään kalliota pois tieltä. Yläkuvassa tuo punainen vehje on semmonen kaukosäätimellä ohjattava. Mies sitä ohjaili siinä. Että silleen.

Oli kyllä kiva kävellä, kun aurinko paistoi ja oli kuivaa. Pakkastakin oli muutama aste. Niin ja mikä mukavinta, linnut lauloi. Tiaiset ja varpuset. Mä tunnen vaan tiaisen titityyn - tai nykyäänhän ne laulaa tityy. Lienevät hieman ressantuneita. Hih. En mä mitään varpusen tsiuta tunne, mutta Hessu tuntee. Mä tunnen vaan tiaisen, käen ja variksen. Siinä ne on, linnunlaunut mulla.

Saarnaaja 12:1-4 "Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova "Nämä eivät minua miellytä"; ennen kuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palajavat sateen jälkeenkin - ovat menneet vähiin, ja akkunoista-kurkistelijat jäävät pimeään,
ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät;"

Kaksi meiliosoitetta

Kyllä kesti ennen kuin pääsin tänne kirjoittamaan. Mulla on nimittäin nykyään kaksi sähköpostiosoitetta ja tämä blogi on vanhalla osoitteella enk ämillään muistanut salasanaa eikä se oikein tuntunut auttavan, että ilmaisin asian. No nyt kuitenkin pääsin tänne ja tuossa on kaatunut puu. Käveltiin nimittäin metsässä, kun siellä ei ole lunta ollenkaan, mutta myrsky oli kaatanut monta puuta.

Tuo yksi meni polun yli. Hessu kysyi kierretäänkö ja minä itsepäisenä tyttönä halusin vain mennä siitä yli. Mutta joutuihan Hessu mua auttamaan siinä. Meni ensin itse yli ja tuki mua sitten, kun minä punnersin yli.

Niin mun piti kirjoittaa siitä, etten millään osaa siirtää kuvia puhelimesta enää tänne läppäriin, kun tähän laitettiin Windows 10 seiskan tilalle. Kääk. Välillä se onnistuu, sitten taas ei. Kummallista. Mutta tekniikkahan on ihmeellistä. Pitänee pyytää apua osaavilta.

Ai niin, taitaa olla kulunut jo puoli vuotta, kun tänne viimeksi kirjoittelin. Olen asunut Ylöjärvellä ja ollut naimisissa Hessun kanssa jo vuoden. Matin kuolemasta tuli eilen kolme vuotta. Mehän mentiin Hessun kanssa yhteen nopeasti, seurusteltiin kokonainen viikko. Hän on todella ihana mies. Just sellainen, jonka mä tarvin ja Hessu sanoo minusta samaa. Olen kuulemma vielä ihanakin. Hupsista. Minäkö? Mutta hänen mielestään olen ja se mulle riittää. Mutta en halua enempää repostella suhdettamme täällä. Sen kuitenkin haluan sanoa, että on ihanaa saada "uusi" elämä näin vanhana. Kun tietää elämästä ja rakkaudesta jo jotain - ehkä vähän enemmänkin.

2.Kor. 6:2 "Sillä hän sanoo: "Otollisella ajalla minä olen sinua kuullut ja pelastuksen päivänä sinua auttanut." Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä."

Minkähän kuvan laittais?

Esikoisen tytär Cajsa kesäteatterissa

Tässä olin Vaasan hellunteiseurakunnan naisten iltapäivässä Maaritin haastateltavana miehen poismenon jälkeen

Ihan vaan kevään keltaista näin elokuun iloksi

Onpahan taas aikaa kulunut viime kirjoituksesta. Ollaan välillä kävelty Hessun kanssa. Tänäänkin tehtiin 3,7 km lenkki ja mä väsyin ja hikosin niin, ettei oo tosikaan. Lenkin varrella meni kiviä kenkiin ja istahdin kivelle niitä pois ottamaan niin eiköhän tämä mies tuu ja ota multa kengät vuorotellen jaloista, karista kiven menemään ja laita uudelleen jalkaan. Solmi tietenkin nauhatkin. Ja myöhemmin, kun syötiin vattuja ja mä vähän menin liika syvälle, niin nosti mut sieltä pois. Eikä. Tämmöstä mä en oo ansainnu. Mutta sehän taitaakin olla armosta eikä ansiosta.

Tämän viikon perjantaina lähdetään Lappiin. Oon kyllä ihmetelly, miten jaksan siellä vaeltaa. Ei kuulemma oo kiirettä. Saa nähdä. Luulen kyllä, että osa tätä huonoa kuntoa ja lihomista on lääkkeillä. Sisko tuumas niitten täällä TAYSissä tekevän musta terveen, mutta ovat tainneet vaan tehdä musta saitramman. Kääk.

Mun on niin vaikea hyväksyä tätä uutta, isompaa olemusta ja huonoa kuntoa. Todella vaikeaa. Ovat multa lopettaneet kortisonin, joka aiheutti osteoporoosin ja ilmeisesti kakkostyypin diabeteksenkin, siihen ei tosin oo vielä ainakaan lääkitystä. Mutta luukatoon on. Oon nyt ottanu sitä kolme kertaa. On kuulemma ainut lääke, joka oikeesti muodostaa uutta luuta ja korjaa ne viat siis. Pitää pistää itteä joka ilta kaksi vuotta. Huhhuh. Muttei se mitään, jos siitä on hyötyä, nimittäin on aika kipee toi oikea lonkka ja alaselkäkin. Ja oikea polvi petti eilen, onneksi Hessu piti mua kädestä, muuten olisin langennut alas.

Eilisestä on ollut kova huoli ystävän läheisestä, joka oli kadoksissa pari päivää. Nyt löytynyt ja lienee sairaalassa. Oli kaatunut ennen katoamistaan ja naama mustelmilla eli oli loukannut päänsä. Ilmeisesti jotain aivoissa tapahtunut. Olo on kyllä helpottunut, kun vanhus (88 vee) on löytynyt hengissä.

Että semmosta tänään.

Hesekiel 34:16 "Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa...."

Täällä taas...

Onkin pitkä aika siitä, kun kirjoitin viimeksi.

Laitetaan nyt edes yksi kuva, kun niitä ei oo pitkään aikaan ollut. Johtuu siitä, että mun läppäri ei tunnistanut mun uutta puhelinta ja kameralla en ole pitkään aikaan kuvannut. Puhelimessa olis kuvia mielin määrin, mutta antaa nyt olla. Pitäisi kyllä nyt siirronkin onnistua, kun käytiin Gigantissa ja siellä yksi kaveri know howssa teki puhelimelle jotain - en nyt muista mitä, mutta väliäkö sillä.

Oon viime aikoina miettinyt sitä, miten hyvää tämä suhde on mulle tehnyt - tai sanotaanko suoraan, että se hyväntekijä on ollut tuo Heikki. Minähän oon ollut semmonen tavallinen pohojalaanen, joka on ittellinen ja teheny kaiken ite palio muilta kyselemättä. Nyt mulla on semmonen mies, joka haluaa osallistua kaikkeen ja mä oon antanu periksi. Eihän mun tarvi kaikkea tehdä ite ja osata kaikkea. Tänään haettiin Fidan kirpulta mulle takki syksyn ruskareissua varten ja mä kysyin - ajatelkaa ny, mä kysyin - että otetaanko tämä? Minä, joka ennen oon ostanu miehellenikin vaatteet sen kummemmin kyselemättä. Mutta eihän tuo vastaankaan pannut.  Että semmosta muutosta on tapahtunu. Ainakin. Voi olla ja onkin muutakin, mutta olkoon nyt. Eiköhän tässä jo oo tarpeeksi, vai mitä sanoo sisarukset ja lapset? Ne mut kaikkein parhaiten tuntee.

Voi, miten on tullu mieleen noita vanhoja murresanoja, mutten ny viitti niitä kaikkia käyttää. Olokoon tän kerran.

Tuli muuten kans mieleen, että tuo Heikki on kun tehty mulle tähän vaiheeseen ja samaa sanoo hän, tietenkin toisinpäin, että minä oon hälle tarpeeseen. Ollaankin sitä mieltä, että Jumala, joka kaiken tietää, on meidät yhdistänyt. Oon ruukannu sanoa, että oon jo tullu riippuvaiseksi hänestä. Hih. Revi sitten siitä!

Kun kirjoitin tuota Saarnaajan kohtaa, tuli mieleen, että neljän kuukauden aikana Heikki on nostanut mua jo kolme kertaa ylös maasta. Kerran pääsin ite. Että semmonen juttu!

Saarnaaja 4:9-12 "Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka. Jos he lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi yksinäistä, jos hän lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös.
Myös, jos kaksi makaa yhdessä, on heillä lämmin; mutta kuina voisi yksinäisellä olla lämmin? Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa. Eikä kolmisäinen lanka pian katkea."

Hyväksymistäkö?

Mun on niin vaikea sisäistää tai hyväksyä itteäni, kun oon mielestäni niin muuttunut. Ehkä se on vain ikääntymistä, ehkä ei. On paljon mukavampi ajatella, että kortisonin syönti on sen aiheuttanut. Mutta, mutta, ei se taida ainakaan koko totuus olla....

Runoa lausumassa Laihialla.

Tämmösenä tahdon edelleen nähdä itseni, ja tämmönen mä oon

Hupsista. Ei ole nykyistä koko kuvaa, olen nimittäin lihonut 5-6 kiloa. Matti siitä jo mainitsi ennen kuolemaansa ja ite oli lihonut yli 30 kiloa. Hih. Että semmosta.

On ilmeisestikin aika vaikeaa hyväksyä muodonmuutosta, vaikka se lienee väistämätöntä - siis se muutos ikääntyessä. Olenkin rukoillut, että voisin hyväksyä itseni tällaisena. Se olisi ideaali tila. Kaiketikin. Mistäs sen etukäteen tietää?

Nyt on sitten etunimikin muutettu. En oo enää Pirjo Hellevi, ainoastaan Hellevi. Kun kaikissa virallisissa papereissa, joihin tiedot otetaan väestörekisteristä, olin Pirjo enkä tunnista sitä nimeä. Ei ole auttanut, että olen ilmoittanut kutsumanimekseni toisen nimeni. Eli nyt sitten ei ole sitä vaikeutta, mutta äidin ja isän antama nimi on muuttunut. Se ei tunnu hyvältä, mutta parempi silti näin. Onhan sukunimenikin muuttunut ties monennenko kerran. Viittiskö edes kirjoittaa kaikkia nimiä, joita mulla on ollut: Pellinen, Torkko, Salo, Pesonen, Pellinen ja nyt sitten Pellinen-Jyrhä. Toivottavasti ei enää tule muutoksia. Olin Pesonen 25 vuotta, vaikka Munnin tytär kirjoitti, ettenhän ole Pesonen ollutkaan, oli iloinen, että olin ottanut tyttönimeni takaisin. Noh jokaisen saa mielipiteensä pitää.

Pakko vielä laitta yksi ihana kuva. Hessu-mieheni käväs kaupassa kävellen ja toi mulle valkovuokkoja.

Korkeaveisu/Laulujen laulu 4:13 "Sinä versot kuin paratiisi, jossa on granaattiomenia ynnä kalliita hedelmiä, koofer-kukkia ja narduksia."