Tässä on kuva äidistä ja tyttärestä kesällä 1981. Ystävä on sitä vähän käsitellyt. Tytär on tuossa kuvassa mielestäni vanhimman lapsenlapseni Cajsan näköinen.
Mutta eihän mun tästä pitänyt puhua vaan tuosta otsikon aiheesta. Tai no, laitan ensin muutaman vanhan kuvan, kun nyt niin "vanhattaa".
Tässä ovat lapseni ja heidän isänsä ja minä itse
Siinä on Pellisen Helvi tyttäriensä kanssa. Kolme keskimmäistä on enää elävien kirjoissa.
Sitten vielä viimeisin hääkuva 31.12.1991. Eli 24 vuotta sitten.
Nyt sitten asiaan. Kotimies on nyt ollut sairaalassa kymmenen (10) viikkoa. Olen asunut elämäni ensimmäisen kerran yksin. 69-vuotiaana! Vaikka käyn joka päivä sairaalassa - matkaa on 27 km - ehkä yhden käden sormilla voi laskea päivät, joina en ole siellä käynyt, silti on ollut paljon yksinäistä aikaa. Aikaa miettiä! Laittaa asioita tärkeysjärjestykseen!
Toki olen paljon miettinyt asioita, jotka kotimiehessä ovat ärsyttäneet ja olen huomannut, miten mitättömiä asioita ne ovat olleet - ja turhia. Todeksi on tullut elämässäni vanha sanonta: asian arvon huomaa vasta, kun sen menettää.
Olen huomannut myös itsessäni asioita, joita en aikaisemmin ole nähnyt enkä olisi uskonut, jos joku olisi niistä huomauttanut. En oikein osaa olla hetkessä. Mulla on liian kiire seuraavaan hetkeen. Kirjatkin luen hurjan nopeasti ehtimättä ajattelemaan tekstiä kunnolla. On niin kiire päästä seuraavaan asiaan ja saada tietää, mitä kirjassa tapahtuu. Olen viime aikoina joutunut oikein opettelemaan tätä asiaa. Että olenko oppinut? No, en vielä, mutta matkalla olen. Ajattelen, että kun tajuaa itsessään jonkin asian, jota olisi hyvä tutkailla hieman lähemmin ja lähteä oppimaan uutta suhtautumista eli kasvamaan, on jo tehnyt ison osan asiasta. On lähtenyt matkalle muutokseen.
Ja kun olen esimerkiksi uimahallissa uimassa, en osaa nauttia vain vedessä olemisesta, vaan pitää uida se kilometri vaikka hampaat irvessä. Pitää ja pitää! Kuka käskee? Kai se on se yliminä, joka vaatii. Juuri nyt haluaisin olla jossain lämpimässä maassa ja vain lojua sinisessä altaassa. Tulee mieleen hetki Israelissa kesällä 2008, jolloin oltiin kotimiehen kanssa siellä 10 viikkoa vapaaehtoistyössä.
Masadan juurella olevassa motellissa oli allas ulkona. Vain vuoret ympärillä. Siinä osasin nauttia.
Usein, kun kotimiehen kanssa istuskelimme olkkarissa, mun piti nousta noin sata kertaa ja oikaista jokin liina tai siirtää jotain esinettä toiseen paikkaan. Kyllä hän siitä huomautti monta kertaa. Hänen mielestään en osaa montaakaan sekuntia olla paikoillani. Tuo on kyllä totta ja olenkin sitä pohtinut täällä itsekseni. Miksi on niin tärkeää, että liina on ihan keskellä pöytää ja suorassa? Miksi tosiaankin? Oikeastihan se ei ole ollenkaan tärkeää. Se vain sattuu ärsyttämään mua. Olenko siis perfektionisti? Sitä en usko, mutta piirteitä siitä on tai on ollut. Näin vanhemmiten sitä on edes jonkin verran oppinut olemaan itselleen armollinen.
Mutta mitä sitten olen sillä suorittamisella yrittänyt saada aikaan? Hyväksyntääkö? Ehkä niin. Mutta nyt siihen on pakko tulla muutos. Tää tyttö ei enää siihen sorru - ainakaan kovin usein - tai ei ainakaan enää tänään. :)
Matteus 5:48 "Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on."
Jaakob 3:2 "Sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme. Jos joku ei hairahdu puheessa, niin hän on täydellinen mies (nainen) ja kykenee hillitsemään myös koko ruumiinsa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti