Vietin aamupäivän kaupungilla - siis Vaasassa eli lähikaupungissa. Olin siellä jo ennen yhdeksää eikä vielä avoinna ollut kuin Citari ja siellä en käynyt. Pian kuitenkin aukeni kahvila Aschan, jonne suunnistin. Ostin chailatten (lämmin, maustettu maitotee) ja ihanan suklaakakun, jossa oli valkosuklaavälit ja kuorrutus.
Kohta sinne tuli kaksi nuorta miestä, ehkä vähän yli 30 vuotiaita, läppäreidensä kanssa. Ottivat sämpylät veden kera. Selvästikin oli aamupala jäänyt syömättä. Sitten alkoivat seurustella koneidensa kanssa. Missä välissä lapset kasvoivat kolmi- ja nelikymppisiksi. Kun en itsekään sen vanhemmaksi itseäni tunne. Tai ainakaan kaiken aikaa. Nyt nuo kakarat johtavat isoja yrityksiä ja tekevät valtakunnan politiikkaa. On se vaan hyväksyttävä asia, jolle ei voi mitään.
Kun olin lukenut päivän paikallisen sanomalehden ja tehnyt yhden ristisanatehtävän toisesta lehdestä, olin valmis lähtemään pois. Mutta missä ihmeessä kaikki vajaat 60 000 ihmistä olivat? Täällähän on yhtä hiljaista kuin meillä maalla Laihialla.
Tuntui ihan mukavalta kuljeskella tuttuja katuja. Mietin, mahtaisinko viihtyä täällä ihan asumassa. Onhan tässäkin omat hyvät puolensa. Mutta jotenkin tunsin itseni maalaiseksi. Niin oli paljon asioita katukuvassa muuttunut. Monet vanhat liikkeet olivat häipyneet ja uusia tullut tilalle. Ja mikä kummallisinta, ihmiset olivat edelleen hyvin nuoria, mutta pukeutuminen oli niin erilaista kuin nuorena ollessani. Tai meillä maalla. :) Jos täällä asuisin, olisi kiusaus ostella ihan uusia vaatteita eikä vaan kirpparivaatteita, joita nykyään käytän. Kävin toki yhdellä kirpullakin, joka hupsista vaan, oli ilmestynyt Pitkällekadulle. Mutta enhän sieltä mitään löytänyt. Tai en muka ehtinyt jäädä katselemaan, vaikka aikaa olisi ollutkin. Jotenkin ei vaan natsannut.
Olin jo käynyt KappAhlissa vaihtamassa yhden viikko sitten ostamani puseron numeroa isompaan. Oli liian vartalonmyötäinen mun muhkuroille se pienempi. H&M:stä löysin toisen puseron. Olen kovasti ihastunut tumman siniseen. Tosin olen ollut sitä aina, mutta aina ei ole ollut saatavilla sen värisiä vaatteita, vaikka se värinä onkin tosi ajaton. Niin ja raidoista tykkään - valkoinen-tummansininen. Wau! Mulla taitaa nyt olla kolme semmosta puseroa ja vielä yksi leninkikin. Onneksi tuli ostetuksi yksi oranssin värinenkin. Siis yksivärinen.
Lounasaikaan rupesi ihmisiäkin näkymään vähän enemmän. Taisivat kaikki olla töissä.
Syömään menin Pikku Quattroon. Siellä oli kolmisenkymmentä ihmistä - tai miestä. Ja vain kaksi naista mun lisäksi. Kaksi kävi ovella, mutta eivät jääneet syömään. Taisivat säikähtää miespaljoutta. Pitseriaa näkyi pitävän kolme ulkomaalaista miestä. Kovasti ahkerilta näyttivät. Kaksi oli keittiössä ja yksi tarjoili ja hoiti kassaa. Mahtavia annoksia kantoivat miesten pöytiin - kebabia ja isoja ranskalaisia. Ehkäpä siksi ruokala onkin miesten suosiossa. Minä söin vain pitsan. Ja vieläkin, kun siitä on kulunut jo nelisen tuntia, on täysi olo, vaikken kaikkia jaksanut syödäkään. Enkä oikein maistanutkaan mitään. On sen verran kova nuha ja flunssa pukannut päälle.
Tämmönen asetelma oli kukkakaupan edessä
Pikkusen monta tuulepesää
Tuolla se kotimies oli ylivahtimestarina kahdeksan vuotta - nostalgiaa.
Lopulta oli aika lähteä sairaalaan viemään kotimiestä dialyysistä hematologian polille. Ja sitten kotiin. Kävelyä tuli vähän vaille kuusi kilometriä. Ei paha!
Jeremia 29:7 "Ja harrastakaa sen kaupungin (ja varmaan maaseudunkin) menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti