Maalla on mukavaa

Ratikylän pääsiäiskokko armon vuonna 2013

Olen viime aikoina pohtinut maalla asumisen etuja tai oikeammin ihanuuksia. Täällä ihminen on ihminen. Hänet huomataan. Häntä tervehditään. Hänelle jutellaan, vaikkei oltaisikaan ennestään tuttuja. Yksi hyvä esimerkki on täällä meilläpäin asusteleva vanha mies, jota kutsutaan ”norttimieheksi”. Hän kävelee joka päivä pitkiä lenkkejä ja aina on tupakka suussa. Hän on hyvin myrtsin näköinen eikä milloinkaan katso päälle. Toissapäivänä, kun palailin kävelylenkiltäni, ohitin hänet ja kohdalla katsoin häntä hymyillen ja sanoin iloisesti Hei! Ja mitä kummaa. Hän hymyili niin nätisti takaisin ja sanoi hei. Eli hän taitaa vain olla yksinäinen, vanha mies.

Mutta eihän mun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan maalla asumisen ihanuudesta. Kaupassa meidät jo tunnistetaan. Sitä oppii tuntemaan kaikkien kauppojen myyjät ja kaikki tervehtivät iloisesti. En tosiaan vielä ole täällä tavannut murjottavaa tai tiuskivaa myyjää, päinvastoin. Kaikki ovat aina auttaneet hyväntuulisen näköisesti, kun on apua tarvittu. Sitä, että kaikki tuntevat kaikki, voidaan kai pitää miinuksena, mutta vielä se ei sitä ole ollut minulle. Päinvastoin. Eilen istuimme taas ikäihmisten neuvostossa ja kävimme läpi vanhuksille lähetettävää palveluesitettä. Siinä oli iso hyöty siitä, että paikalliset tunsivat yleensä yrittäjät ja muut, joiden tietoja esitteessä on hyvä olla. Minä vain istuin ja ihmettelin. Koska olen aikoinani 60-luvulla asunut Laihian Rudolla, jotkut nimet ovat tuttuja. Niin ja olenhan jo tavannut sellaisiakin tuttuja, joita en vuosikymmeniin ole nähnyt. Eilen seniorijumpassa tapasin ystävän, jota en ole nähnyt ainakaan 30 vuoteen. Sovittiin jo kyläilystäkin. Ja kerran kaupassa törmäsin ensimmäisen mieheni sedän vaimoon, jonka heti tunnistin. Hän tosin ei minua tuntenut ennen kuin esittäydyin. Siitä seurasi, että kävimme heillä kylässä – samassa talossa, jossa ensimmäisen mieheni isovanhemmat asuivat ja jossa monta kertaa silloin 60-luvulla olen käynyt. Olihan mukavaa.

Munni nyt on jo ruvennut tuntemaan noita ”silmäätekeviä”, kun istuu päättävissä elimissä. Siitä tullee hyötyä jatkossakin, kun pitää ottaa selvää joistain asioista. Aina tietää, keneltä sitä voi kysyä. Jotenkin vain elämä täällä maalla on niin mahtavaa. En ihan ehdoin tahdoin taida takaisin kaupunkiin muuttaa.

p.s. Käytiin matkalla Toiskaan syöttämään postissa hakemassa mun pakettia, josta olin päivällä saanut tekstiviestin. En ottanut kassiani mukaan ja hoksasin postissa - joka muuten on K-kaupassa ja sen myyjät palvelevat siellä - ettei mulla ole henkkaria mukana. Mentiin kuitenkin sisälle, kun samalla postitin kummitytölle synttärikortin ja kysyin samalla, saanko paketin miehen henkkareilla, kun oma ei oo mukana. Joo, tottakai sain. Eli myyjä kyllä tunsi minut, vaikkei ehkä nimeltä. Ei taitaisi onnistua isommassa paikassa, luulen ma.

Ja toinen juttu. Kävelin sieltä Toiskasta kotiin ja Asematiellä on tievaloja hieman harvassa. Siellä tuli vastaan iso, musta mies, jonka rinnuksessa luki isoilla valkoisilla kirjaimilla MUSTANG. Vähän rinnassa tuntui, että mikä mies ja käykö päälle. Mies tuli kohdalle ja huikkasi isosti Heiii!, että semmosta on maalla.

Jesaja 30:21 "Jas sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: "Tässä on tie, sitä käytää.""