Toiskan touhuja ynnä muuta

Ollaan käyty muutaman viikon ajan Munnin kanssa vierailulla vanhainkoti Toiskassa. Tai oikeammin emme käy siellä pelkästään vierailulla, vaan käymme siellä siksi, että autamme hoitajia päivällisen syöttämisessä vanhuksille. Meinasin kirjoittaa, että asiakkaille. Mutta se on niin etäinen ja kylmä sana, että parempi käyttää oikeaa sanaa. Vanhuksiahan vanhainkodissa asuu. Käymme pari-kolme kertaa viikossa ja syötämme aina yhden vanhuksen kumpikin. He ovat dementoituneita eivätkä enää tiedä, mitä lusikalla tehdään.

On todella surullista nähdä, miten nämä dementoituneet ovat jo aivan kokonaan poissa tästä hetkestä. Maailmassa he ovat ja elävät, mutta eivät oikeastaan enää tiedosta itsensä ulkopuolella olevaa maailmaa. Ehkä eivät sitä sisäistäkään. Tulee mieleen, onko sellaisella elämällä enää mitään arvoa? Ja kuitenkin. Elämä itsessään on arvokas ja meille annettu lahja.

Toiset, joissa muistisairaus ei vielä ole kovin pitkälle edennyt, ovat iloisia ja juttelevat. Tosin eivät minuutin päästä enää muista, mitä puhuttiin. Mutta väliäkö sillä!

Taidan laittaa tähän väliin yhden kuvan. Ei tosin liity mitenkään edelliseen kirjoitelmaani, sieltähän ei kuvia voi ottaa.

Laitoin tämän kuvan loppukesällä naamakirjaan, niin kohta eräs kaveri kyseli, että ovatko nuo kupit myytävänä. Hänen työkaverinsa oli nähnyt tämän kuvan ja sanoi juuri tuota kuppimallia etsineensä kissojen ja koirien kanssa, mutta mistään ei enää löytynyt. Ne ovat Iittalan Primavera-sarjaa. Tyttäreni sai ne joskus monta vuotta sitten joltain kaveriltaan lahjaksi, mutta koska ei tykännyt kupeista, minä otin ne meille aamuteekupeiksi. Olemme käyttäneet niitä monta vuotta joka aamiaisella, kun juomme vahvaa, haudutettua Keisarin morsian -teetä. Eli kupit on jouduttu usein pesemään karhunkielellä, kun tee tummentaa niitä eikä tummuus lähde edes koneessa. Kuvassa kupeissa kyllä on kahvia.

Ilmoitin, että myydään kyllä, mutta ovat kuluneet eivätkä enää ihan priimakunnossa. Pyysin kolme euroa kappaleelta. Vein kupit sitten entiselle työpaikalle infoon, jonne niitä haluava henkilö oli jättänyt rahan. Ja ihan kympin eli vitosen kipaleelta. Nåh, enhän minä siitä pahastunut. Kiertelin sitten hieman entisten työkavereitten luona ja se oli tosi mukavaa.

Kuten varmasti huomaattekin en oikein tahdo keksiä kirjoittamista. Ehkä voisin kertoa, missä olimme tänään. Ystävämme, laihialainen baptistipariskunta pyysi meitä heidän kuukausitapaamiseensa Jurvaan ja minulta pyydettiin runonlausuntaa. Sainkin lausua ihan neljä runoa. En ole mikään runojen suurkuluttaja, tykkään eniten vanhojen mestareiden runoista. Lausuinkin Unto Kailaksen, Hilja Haahden, Aleksis Kiven ja Lauri Pohjanpään runot. (Myöhempi lisäys: En tietenkään lukenut Aleksis Kiven kirjoittamaa runoa, vaan hänestä kertovan, Eino Leinon kirjoittaman runon.) Itsekin runoja joskus synnyttelen, mutta ne ovat niin tunneherkkiä, ettei niitä oikeastaan halua kenellekään lausua. Lukea voi antaa, mutten niitä osaisi esittää.

Kirjoitin nuoruuden päiväkirjastani sinne kirjoittamani runot tässä eräänä päivänä puhtaaksi. Niitä olikin aika monta, kokonaista 19 kipaletta. Laitanpa tähän pari niistä:

Ajatukset

(vuonna 1963)

Ajatukset.

Rikkoutuva pyörä.

Ääni, jonka se synnyttää

vesipisaran pudotessa sen päälle.

Ajatukset.

Kuka on niiden isä?

Onko niillä äitiä?

Rattaat pyörivät.

Ne kitisevät rasvan puutteessa.

Yhtenään tippuvat vesipisarat.

Ne ruostuvat.

Näin jälkeenpäin ajatellen olen ollut hyvin syvissä mietteissä ja tunteellinen noita runoja väsätessäni. Oikeastaan ihmettelen, miksi melkein joka tekstissä on alakuloinen sävy ja sitten lopussa kuitenkin kuin ylösnousu. Tuli tässä mieleen isäni, jonka runoja luin jokin aika sitten. Hänellä oli mielestäni aivan samanlainen ote - melankolinen. Harva runo oli iloinen - vai oliko niitä yhtään? Itselläni on viime vuosilta kyllä kirkkaitakin runoja.

Sairaana

(11.12.1962  voitin tällä runolla koulun runokilpailun maaliskuussa 1963)

Olen sängyssä, lamppu palaa.

Valonsäteet tunkeutuvat peittoni läpi

lämmittäen.

Kuume nousee.

Missä on äiti?

Missä on koti?

En tiedä.

Valo palaa,

yötä päivää.

Kuume laskee, olen kotona.

Tuossa on äiti.

Hänen hellät kätensä

silittävät poskeani.

Olen löytänyt ne,

jotka kadonneeksi luulin.

Nyt olen onnellinen.

:) Tähän runokilpailuun taisi tulla kolme runoa ja kaksi niistä minulta.

p.s. Tätä en taida linkittää naamakirjaan.

Jesaja 55:8-12 "Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minut tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatuksenii teidän ajatuksianne.

Sillä niin kuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen läheti.

Sillä iloiten te lähdette, ja rauhassa teitä saatetaan; vuoret ja kukkulat puhkeavat riemuun teidän edessänne, ja kaikki kedon puut paukuttavat käsiänsä."