Viimeinen ilta Laihian kodissa

Itkua tässä tulee, ei auta mikään. Kiitän Jumalaa näistä runsaasta viidestä vuodesta täällä Laihialla. Hän meidät tänne toi, antoi Matille sen, mitä hän nuorukaisesta saakka oli halunnut. Politiikka ja yhteiskunnalliset asiat olivat häntä lähellä - hän sai olla yhden kauden valtuustossa. Matin kuoleman jälkeisessä valtuuston kokouksessa hänen paikallaan oli kynttilä, lilja ja kuva. Pitivät myös minuutin hiljaisuuden Matin muistoksi.

Tuntuu jotenkin tosi pahalta lähteä täältä - enkä kuitenkaan jäädäkään halua. Elämässäni kääntyy nyt ihan totaalisesti uusi sivu - jälleen kerran. Mua on lohduttanut tosi paljon ystävältä vuosia sitten saamani Raamatun paikka. "Minä käyn sinun edelläsi ja tasoitan kukkulat, minä murran vaskiovet ja rikon rautasalvat.  Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä, Israelin Jumala." Jes. 45:2-3. Olen aina tuntenut, että minut on kutsuttu ihan nimeltä - olen sen sanonutkin monta kertaa. 
Ystävä oli kirjoittanut tämän paikan pieneen punaiseen puusydämeen, jonka löysin pakatessani. Kiitos siitä! Tiedät, kuka olet.

Viimeinen ilta täällä. Tässä ihanassa ja rakkaassa kodissa, jota Mattikin rakasti. Mutta, elämän on jatkuttava. Monta kertaa viime aikoina olen toistanut vanhaa sanontaa: "Ei saa jäädä tuleen makaamaan!" Niin on nytkin. On vain jatkettava eteenpäin, vaikka välillä itkienkin.

Olen kuitenkin valtavan kiitollinen elämästä. Vaikka välillä tuntuu, että tämä riittäisi jo mun osalta. Mutta sitten elämä taas nostaa päätään. Kuitenkin tuntuu siltä, että tämä on jotenkin pakkoa - ei omaa halua. Kaikesta huolimatta haluan ottaa jokaisen päiväni Isän kädestä.

Psalmit 118:24 "Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä."