Kaikenlaista

En ole jaksanut/viitsinyt/saanut aikaan kirjoittaa tekstiä blogiini. Olen pahoillani. Mulla lienee jonkinasteinen masennus. Välillä on helpompia päiviä, välillä taas oikein vaikeita. Mutta sellaistahan se on - elämä.

Tämän vuoden aikana on tapahtunut niin monenlaista. En niitä tässä julkisesti käy kertomaan, lähimmät kyllä tietävät asiat. Vasta nyt olen päässyt oikeastaan surutyöhön - näin uskon. Ikävä on. En millään haluaisi elää yksin eikä kuitenkaan ole mitään tarvetta hankkia enää uutta kaveria - ei todellakaan. On niin yksinäistä. En kaipaa kodin ulkopuolella olevaa elämää niinkään kuin ihan vaan kotimiestäni. Mutta ymmärrän hyvin, että hänelle oli parempi päästä pois. Hän oli niin sairas. Voi niin huonosti. Olen sitä tässä miettinyt muutamina päivinä - eniten sängyssä maatessani illalla tai aamulla.

Syyllisyys lienee mulla päällimmäisiä tunteita - ehkä se on jo hieman helpottanut. Koen, etten osannut olla tarpeeksi läheinen hänen kuolinvuoteensa vierellä. Toki siellä istuin kolme päivää ja vietin myös ne väliyöt hänen huoneessaan. Olisin niin halunnut olla hereillä hänen lähtiessään, mutta nukuin. Uskon hänenkin nukkuessaan henkäisseen viimeisen kerran. Hänhän sai edellisen päivän iltapäivästä lähtien morfiinia, mikä helpotti vaikeaa hengitystä. Välitön kuolinsyyhän oli dialyysin lopettaminen eli munuaisten toiminnan loppuminen, varsinainen syy kuitenkin oli se myelooma eli luuydinsyöpä, joka ei enää antanut vastetta hoitoihin. Ne sitten lopetettiin. En edes tiedä keskusteliko hematologi, joka häntä hoiti, hänen kanssaan asiasta. Ei ainakaan minun kanssani. Saatiin tieto aivan ihanalta munuaislääkäriltä, joka minun läsnäollessani kysyi dialyysin lopettamisesta. Minä en halunnut ottaa kantaa asiaan ja Matti ja lääkäri päättivät yhdessä sen lopettamisesta. Sen jatkaminen olisi ehkä antanut hieman lisää aikaa, mutta minkälaista!! Ei ainakaan hyvää aikaa. Miehellähän oli molemmat käsivarret poikki, reisiluussa niin iso pesäke, ettei saanut kävellä, vasen silmä pullotti ja sarveiskalvo yritti tulla ulos. Nämä nyt näin pahimpina mun mielestä.

Matti oli syömättä sunnuntaista lähtien - kuoli keskiviikkoa vasten yöllä. Puoli litraa laitettiin nestettä yhtenä päivänä suoneen. Hoitajat olivat hyviä. Ei ole mitään valittamista. Mattihan oli kaikkien suosiossa. Hän osasi sen taidon. Kun hän tuli viimeisestä dialyysistä, kaksi hoitajaa kysyi hänen lempiruokaansa. Ja sitä hän sai sinä päivänä päivällisellä. Ja sehän oli hernekeitto. Matti usein kertoi, miten hän oli eräänä päivänä sairaana kotona, mutta kun tiesi koulussa olevan hernekeittoa, oli pakko päästä sinne syömään sitä. Ja sen jälkeen tuli oksennut. Silti tämä ruoka pysyi hänen herkkunaan. Mun äiti tapasi keittää sitä ison kattilallisen ja kutsua meitä ja muita syömään. Siitä Matti nautti. Minäkin silloin tällöin sitä hänelle keitin.

Kaipaus ei kai lähde koskaan, mutta suru laimenee. Niin se ilmeisesti on. Mattihan on läheisin ihminen, jonka olen menettänyt kuoleman kautta. Nyt sitten vaan odotellaan omaa kuolemaa. Edessäpäin on parempaa! Ei mulla ole mitään elämänhalua enää. Ei toki ole itsetuhoajatuksiakaan. Onneksi! Mutta mitä täällä enää teen? Onneksi olen saanut olla vähän apuna lastenlapsien kuskauksissa ja hoidossa. Siinä se elämä menee. Tämä loppuelämä.

Nyt taidan mennä kurkistamaan uuniin lounastani. :)

Matteuksen evankeliumi 6:25 "Sen tähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?"