Ikääntymisen ihanuutta

No niin, taas täällä. Ajattelin kirjoitella hieman siitä, miten olen kokenut tämän ikääntymisen.

Se on niin kummallista, että parissa vuodessa olen vanhentunut ainakin kymmenen vuotta. Paikat repsottaa, asiat ovat saaneet erilaisen tuntuman, tasapaino on hävinnyt (jos sitä juuri on ollutkaan), muisti takkuaa ja semmosta. Niin ja makailen sängyssä päivisinkin, mitä en juuri koskaan aikaisemmin ole tehnyt. Siihen varmasti vaikuttaa myös Matin kuolema. Ei ole enää juurikaan tekemistä eikä sitä vähääkään huvita tehdä. 😊

Tälleen nykyisin

Kun tyttärelle sanon olevani vanha, hän kiistää sen. Siispä olen ruvennut sanomaan, että ikäännyn. Sitähän se on. Kyllä tämä yli 7-kymppisenä oleminen tuntuu jo vanhuudelta, vaikka tänään olemme kai senioreita. 😎

Jo Laihialla asuessa rupesi tuntumaan, ettei enää kannata metsään mennä, kun siellä on niin epätasainen maasto eikä ainakaan hyppiä ojien yli. Ei ollut enää sitä joustavuutta, mitä ennen oli ihan riittävästi. Vuosi sitten murtui nilkka ja siitä aiheutuu edelleen ongelmia. Muutama päivä sitten aamiaista syödessäni yhtäkkiä leukaluu kipeytyi oikealta puolelta niin, etten meinannut saada purruksi ollenkaan. Se onneksi meni ohi päivässä. Nyt kolme päivää sitten, kun heräsin aamulla, niin oli oikealla puolella selässä tai lonkan yläpuolella niin kipeä paikka, että en meinannut liikkeelle päästä. Nåh, siihen on pikkuisen auttanut Voltaren. Selkä on edelleen aika kipeä. Pukeminenkin on pitänyt suunnitella uudelleen. 😌

Sukat pitää pukea istualtaan, samoin housut, Ja kaikki muu seinään nojaten. Oi ei, tätäkö tämä on ja vain huonommaksi menee.

Enhän ole pystynyt juurikaan liikkumaan viimeisen kuukauden aikana. Ensi maanantaina alkaa Eläkeliiton kuntopiiri. Kyllä sinne menen, saa nähdä onko siitä hyötyä ja mitä yleensä pystyn tekemään.

Eilen illalla pyöräilin 3,5 km Åminnentietä. Meillä oli kaksikielinen Bön för alla -tilaisuus. Siinä olen pyrkinyt käymään. Mutta ei se pyöräily niin helposti sujunut kuin voisi luulla. Pitäisi kyllä enemmän tehdä sitä. Auto on vaan niin mukava.

Olen etsinyt kaksiota Vaasan keskustasta. Kyllä niitä on, mutten vielä ole sitä omaani löytänyt. Kaikki tuntuu niin turhalta ja epätoivoiselta. En tiedä, mitä tästä tulee ja mistä vielä itseni löydän. Miehistä olen sanonut lapsille, että kyllä sen miehen pitää olla tosi erikoinen, jonka matkaan lähden.

Paljon olen myös miettinyt avioliittoa Matin kanssa. Syyllisyys on usein seurana, vaikka miten yritän antaan itselleni anteeksi. Olenhan tehnyt sen, mitä olen osannut ja mihin pystynyt. Mutta kai tämä on aika luonnollista. Myös ne hänen suvussaan meneillään olevat asiat ovat valvottaneet. Mutta niillehän en voi mitään. Ja olenhan nykyään Pellinen, en enää Pesonen. 

No niin, joko tämä valittaminen riittää? Mullahan on oikeasti kaikki ihan hyvin. Tänään tuli eläkekin ja vanhaa on vielä jäljellä nelisenkymmentä euroa. Ei ollenkaan hullummin. Permanenttiajan kuitenkin tilasin. Se on vaan pakko ottaa, vaikka en ulkonäöstäni enää silleen piittaa. Kunhan selviän päivästä päivään. Mutta selvitty on tänne saakka.

Jesaja 46:4 "Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan."