Tiistaiaamun ajatuksia

Huomenta kaikille - mahdollisille - lukijoilleni. Jälleen sängyssä kirjoittelen. Kun tuo kipsijalka ei edelleenkään anna mahdollisuutta ns. normaaliin elämään. Mutta kaikki aikanaan. Kuten tyttäreni asian ilmaisi: ehkä sun on nyt aika vaan levätä. Ehkä niin.

Tunnen valtavaa iloa sisimmässäni. Väliin se tuntuu ihan kummalliselta. Iloa, kaiken tämän tuskan, surun ja onnettomuuden keskellä. Niin iloa vaan tunnen!

Iloitsen suunnattomasti ystävistä, jotka eivät ole minua yksin jättäneet. Monet soittelevat tai ovat muuten yhteydessä. Ystävät muistavat rukouksin. Ne, jotka voivat, ovat jopa käyneet ihan täällä kotona mua tapaamassa ja auttamassa asioissa, joita en itse tämän ohimenevät vammani vuoksi kykene tekemään. Ja muutamat ovat jopa taloudellisesti auttaneet. Tämä on suurta ihmettä mulle!

Eniten kuitenkin iloitsen siitä, ettei Jumala ole minua jättänyt yksin murehtimaan. Hän on antanut tämän ihmeellisen ilon sisimpääni. Välillä jo luulin, ettei tästä edes selviä hengissä. Masennuin ja tuntui, että kaikki asiat ovat minua vastaan. Sitten se tuli. Se ILO! Ja se on pysynyt. Välillä enemmän tuntuen, välillä vähän vähemmän, mutta kaiken kaikkiaan pysynyt kuitenkin.

 Fil. 4:4, 6-7 "Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!
Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa..."

Ajatuksia sängyssä

Nyt on perjantai 18.8. eli pikkusiskon syntymäpäivä. Hän kävi mua auttelemassa tiistaina ja piti tulla keskiviikkona ja torstainakin, mutta sattumus ei antanut sen tapahtua. Sisko sairastui. Siispä täällä yksinäni makailen. Tai nyt toki istun sängyssä, että voin kirjoittaa. Tuo kuva on ihan alkutaipaleelta tässä nilkkamurtumassa. Olin silloin Jussi-pojan luona. Nyt jo viikon omassa kodissa. Yksin. Ja pärjäilen. Rollaattorin kanssa. Yhdellä jalalla hyppien.

Maanantaina oli pakko käväistä sairaalassa. Otettiin kipsi pois ja laitettiin uusi, joka sekin leikattiin edestä auki. Kyllä se vähän helpotti.

Tässä sitä laitetaan. Haava oli hieman punainen, muttei kuitenkaan tulehtuneen näköinen, sanoi kipsimestari. Ja häntä uskon. On hän sen verran näitä nähnyt.

Pahaltahan se näyttää, mutta on kuitenkin ihan normaali tällaisessa tapauksessa.

Kummallista särkyä vaan on ollut koko ajan. Ihoa viiltelee kummallisesti ja aaltomaisesti. Pistelee ja viiltelee. Toki nilkka sisältäkin päin on välillä kipeä, mutta siihen auttaa kipulääke, tuohon viiltelyyn ei niinkään. Mutta kaipa sekin on normaalia. Ensi maanantaina vaihdetaan kipsi ja otetaan ompeleet pois. Sitten saan varata ihan vähän, ei kuitenkaan edes puolella painolla, vaan 10 kilolla. Mitenkähän senkin sitten arvioi?

On tämä yksinoleminen pannut ajattelemaan asioita monelta kantilta. Ystävät ja lapset ovat olleet aivan ihania. Mutta jokaisella kun on oma elämänsä, ei voi olettaa, että he ehtisivät/voisivat joka käänteessä olla auttamassa. On vain tultava toimeen.

Tänä aamuna on meinannut pieni epätoivo vallata mieltä, mutta olen halunnut sen ajaa pois. Eihän se auta. Tämä on nyt vaan tätä ja tästäkin selvitään. Niin kuin niin monesta muustakin asiasta. On vaan pakko. Kun muunlaista ei ole tarjolla.

Eräs ystävä tulee tänään hoitelemaan parvekkeen kukkia. Ehkä voin käydä suihkussakin. Pärjään siellä yksin, mutta se jälkihoito ei oikein onnistu - eli vessan siivoaminen. Ja kyllä mua pelottaakin yksin se tehdä - siksi en siihen yksin rupeakaan. Toinen ystävä tulee käymään tiistaina. Ja Laihiankin ystävät ovat ehkä tulossa ennen kuun loppua käymään. Että kyllä ihanat ystävät pitävät huolta.

Pidetään edelleenkin toisistamme huolta!

Saarnaaja 4:9 "Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka."

Pitäkää toisistanne huolta!

Tällainen ajatus on ollut mielessäni jonkin aikaa. Pidetään huolta toisistamme parisuhteessa niin kauan kuin meillä on toisemme. Tulee aika, jolloin toinen lähtee. Harva pääsee lähtemään yhtäaikaa. Tämä yksinäisyys on koettelevaa aikaa.

Emme voi ajatella, että tuon toisen täytyy tehdä minusta onnellinen. Onnellisuus lähtee jokaisesta itsestä ja siitä, miten hän elämän kokee. Ajattelen myös, että jos yrittää palvella toista, silloin saa myös itse, sillä: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa! Tuo vanha sanonta vaan pitää paikkansa.

Tänä päivän annetaan periksi niin helposti. En sano, etteikö olisi tilanteita, joissa ero on ainut mahdollisuus. Sellaisiakin valitettavasti on. Sellainenkin ajatus on ollut, että olisi tärkeää ymmärtää, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja on monia tapoja elää. Jokaisella omansa. Eikä se minun tapani tehdä asioita ole ainoa oikea. Melko moni ero vältettäisiin, jos ajateltaisiin toista enemmän kuin itseä. En väitä sitäkään, että itse olisin osannut niin tehdä, mutta jotenkin vaan nyt tuntuu tärkeältä sanoa tämä.

Kun kaiken tämän surun keskellä vielä toinen jalka joutuu pelistä pois, on elämässä haastetta kerrakseen! Kyllä tuntuisi mukavalta, jos olisi kaveri tässä vierellä. Mutta kun ei ole. Sairaus tuli ja vei toisen. Edellisen nilkkamurtuman aikana vielä oli ja siksi varmaan en muista aikaa ollenkaan vaikeana.  Edelleen yksi vanha sanonta on tullut tutuksi: vasta menetettyään jotain, sen arvon todella huomaa. Tämäkin on niin valitettavan totta. Ainakin mun kohdalla. Ja varmaan monen muunkin.

Matti oli hyvä aviomies. Ei yleensä koskaan valittanut, ei edes sairautensa pahimmissa vaiheissa. Aina jaksoi kehua mua ja kannustaa. Kyllä minä yritin häntä parhaani mukaan palvella sairausaikana. Mutta ikävä on. Pakko nyt vaan on opetella elämään tätä yksinäistä elämää ja etsiä siitä parhaat puolet.

Olin suunnitellut, mitä syksyn tullen teen, mutta syksy taitaa mulla mennä vain nilkan kuntouttamiseen. En voi mennä jumppaan enkä muuallekaan, jonne pitää kävellä. Vasta sitten, kun voin ajaa autoa. Sekin ehkä vielä joskus onnistuu. Toivon mukaan. Vähän pelottaa, kun tuo murtuma oli kuulemma niin paha ja hurja lääkärien mukaan. Itehän sitä ei ymmärrä. Toki heti kaaduttuani tiesin, että hyvin ei käynyt, mutta miten pahoin, sitä en tiennyt.

Mutta onneksi minulla on turva.

Psalmit 28:7 "Herra on minun voimani ja kilpeni; Häneen minun sydämeni turvasi, ja minä sain avun. Siitä minun sydämeni riemuitsee, ja veisuullani minä Häntä ylistän."
Psalmit 73:28 "Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia Sinun tekojasi."

Ajatuksia

Olen tässä potiessani miettinyt sitä, miten tarpeellisia jokainen jäsen meissä on. Myös sitä, miten ennen vanhalla äidillä ja/tai isällä oli oma kamari, jossa asuivat nuorempien hallitessa tilaa.

Munkin äitiniäiti eli tummu asui niin kauan kuin muistan enoni eli poikansa porstuakamarissa. Siellä hän makasi sängyssä päivät pitkät. Mahtoiko aika tulla pitkäksi. Ei hän mielestäni sairas ollut. Ehkä vaan väsynyt. Elämään. Kaikkeen. En tiedä, kun eihän sitä lapsena semmosia ajattele. Hän kuoli 70-luvun alussa.

Minä nyt yritän selviytyä elämästä yksijalkaisena ainakin kuusi viikkoa. En siis saa toisella jalalla varata ollenkaan. Eihän sitä pysty oikein mitään tekemään. Nyt voi joku ajatella, etteihän sitä hommia jalalla tehdä. Ei kait - ainakaan monia - mutta tarpeellinen se on kuitenkin pystyssä pysymiseksi ja pystyssä niitä asioita usein tehdään. Ja jos jotain tarvitset eikä ole ketään, ketä pyytää auttamaan, on pakko itse lähteä rollan kanssa kompuroimaan. Sekin on niin vietävän raskasta. Lykkäät rollaa vähän matkaa, sitten nappaat jarrut päälle ja hyppäät terveellä jalalla eteenpäin, ja sitten sitä rataa mennään. Sauvoista en tykkää. Eivät anna samanlaista turvaa kuin nelipyöräinen rolla.

Nytkin täällä yksinäni sängyssä istuskelen, välillä makailen. Ja ihmettelen, miten saada taas aika kulumaan iltaan. Sitten, kun pojan perhe palaa kotiin, on eloisampaa.

Ja jalka koholla pitää olla ja sitä särkee, vaikka syön särkylääkkeitä. Pojantytär Nelly, kohta 11 v, kysyi eilen, mitä asiaa kehossani olisin mieluiten ilman. Jaa-a se olikin vaikea kysymys. Enkä osannutkaan vastata. Kerroin vain tietäväni ainakin yhden ihmisen (netin kautta), jolla ei ole raajoja ollenkaan. Ei jalkoja eikä käsiä. Silti hän viettää hyvää elämää. On naimisissa ja on kaksi lasta. Eli olisko niin, että rajoitteet ovatkin omassa päässä. Toisaalta ei kauheasti innosta opetella elämään yhden jalan kanssa, kun tietää, ettei se ole lopullista - toivoakseni ainakaan! Jostain kumman syystä tila kirjoittamiseen loppui. Tulee vain rivi kerrallaan. Täytynee siis lopetella!

Heitä crocsisi roskikseen!

Mulle nuo ihmeelliset kengät on aiheuttaneet jo kaksi onnettomuutta. Edellisessä kodissa olin pesuhuoneessa ja lattia oli vähän märkä. Ja tietenkin crocsit jalassa. Ne kun on niin  mukava työntää jalkaan ja ovat pehmeäpohjaiset. Niistä mun jalat tykkää. Niin asiaan - pesuhuoneessa jalkani luiskahti ja retkahdin lavuaaria vasten siten, että vasen kylki osui kylkiluitten kohdalta lavuaarin reunaan. Siitä tuli viikkojen kipu. En kuitenkaan usko luiden menneen poikki, vaan jokin lihasrevähtymä.

No eipä mitään viime lauantaina olin perjantaiaamusta asti ollut hoitamassa esikoisen lapsia, kun vanhemmat olivat ansaitsemallaan "lomalla" Hesassa. Lähdin viemään roskapussia takaoven kautta. Ovelta oli matkaa vain muutama metri enkä jaksanut ruveta kenkiä muutaman metrin takia vaihtamaan, vaikka olikin sateista ja maa märkä. Kun yritin heittää pussia toisella kädellä auki pitämääni pönttöön, yhtäkkiä istuinkin siinä lutakossa ja nilkka rusahti pahasti ja meni vinoon. Heti tiesin, että nyt kävi huonosti. Konttasin - joo-o - konttasin takaovelle ja istahdin sisäpuolelle ja aloin huudella - välillä karjuinkin - vanhimpia lapsia. He eivät kuulleet. Piti soittaa. Onneksi puhelin oli takataskussa. Kalle, 9 v, tuli heti ja oli niin reipas. Soitettiin mammalle ja papalle ja kerrottiin mitä oli tapahtunut ja minä soitin lanssin. Cajsa, 11 v, hoiti Wilmaa 3 v. Ville, 7 v, pysytteli huoneessaan ilmeisen tietämättömänä koko kohinasta.

Kalle hoiti, että lanssi osasi tulla oikealle ovelle. Hän toi myös mun kaikki kassit sinne takaovelle ja hoiti hienosti kaikki hommat. Ensihoitajat totesivat, että murtunut on nilkka ja lähdetään sairaalaan. Onneksi mamma oli saanut hankituksi mulle sijaisen, joka tuli just autolla, kun lanssi oli lähdössä. Lanssin kuski kertoi sijaiselle, että ollaan menossa sairaalaan.

Siellä jouduin eristykseen, sillä pari päivää aikaisemmin mulla oli todettu tuo kuuluisa MRSA-bakteeri (Metisilliinille Resistentti (vastustuskykyinen) Staphylococcus Aureus on niin sanottu sairaalabakteeri, jota nimestään huolimatta esiintyy nykyisin myös elintarviketuotannossa). Höh. Oon siis sen kantaja. Se pitää kuulemma muistaa mainita terveyshenkilökunnalle, ei muille tarvi. Kun tuota stafylokokkia on kuulemma melkein jokaisen iholla, joillain se vain on tommosena, kun mulla.

Noh sitten jossain vaiheessa tuli nuori lääkäri ja kohta hänen puhelimensa soi. Hän kertoi takapäivystäjän soittaneen ja tulevan katsomaan. Takapäivystäjänä oli ortopedi Miguel Carcia Carme. Kokenut mies. Hän katsoi vaan jalkaa ja sanoi, ettei ole dislokaatiota eli ei tarvi vetää paikoilleen. Se nyt vielä olisi puuttunut! Särki niin vietävästi lääkkeistä huolimatta. Hän sanoi, että on niin paljon päivystysleikkauksia, että vasta illalla tai jopa vasta huomenna voidaan mun jalka leikata. Sit mut valmisteltiin osastolle. Jo viiden aikaan tuli hoitaja hakemaan leikkaukseen, joka alkoi kuudelta ja loppui ehkä varttia vaille kahdeksan. Kertoi ennen kuin lähti, että oli ollut iso ja vaikea murtuma sääriluun alaosassa, nivelpintakin oli vahingoittunut. Enhän mä siitä mitään ymmärtänyt, muuta kuin, ettei saa varata ollenkaan kahteen viikkoon.

Pari päivää makasin osastolla ennen kuin sain kipsin. (Nyt en saa kuvia mukaan, kun ne on puhelimella eikä oo sitä piuhaa, kun oon Jussin luona). Eli poika haki mut sitten maanantaina kotiinsa. Täällä sitten ollaan, mutta arvatkaapa miten helppoa on, kun joutuu hyppimään yhdellä jalalla - on apuna sitten sauvat tai rolla. Rollaa kyllä mieluiten käytän, kun siinä on neljä pyörää, niin tuntuu turvallisemmalta. Jostain syystä musta on tullut liikakin varovainen. Keppien kanssa tunnen olevani ihan heiluva. Mutta eiköhän tästäkin selvitä. Selvisinhän toisenkin nilkan murtumasta jokunen vuosi sitten.

Psalmit 118:24 "Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä."

Kukat kesällä 2017

Näin mulle kävi tänä kesänä. Miljoonakellot kuolivat. Kaikki. Jo monena kesänä olen niitä käyttänyt ja aina ovat kasvaneet ja kukoistaneet mainiosti. Nuo lobeliatkin ovat tänään jo aika lailla nuutuneita. En tiedä, missä on vika, kun samaan multaan ostin petunioita, jotka kukoistavat.

Ostin ensin nuo lohenpunaiset ja sitten ihan vaan hyvin vuoksi nuo muut. Värit nyt eivät ole kaikkein parhaiten yhteen sointuvat, mutta kukkivat hyvin. Ja tuolla nurkkatelineessä on aivan ihan iso petunia. Auringonvalo hieman sotkee kuvaa, mutta hieno se on. Alla on mun sisäkaktukset. Saas nähdä, mitä sanovat, kun syksyllä vien sisälle takaisin.

Ostin pikkupetuniankin ja sekin kukkii hyvin. Tosin ei ole niin näyttävä valkoista seinää vasten. Mutta nätti kuitenkin.

Ostin myös pari kerrottua annansilmää. Nekin näyttävät voivan hyvin. Kukkivat runsaasti ja ovat nättejä. Toinen on pöydällä, tässä toinen.

Lopuksi laitan puutarhurin runon teille ihailtavaksi.

 Puutarhurin rukous

Anna armossasi sadetta joka päivä
jos vain sopii, keskiyöstä kello kolmeen.
Ja kuten tiedät, hyvin hienoa ja lämmintä.

Mutta varjele sateelta Petunia, Lobelia, Phlox, 
Laventelia ja muut jotka, kuten äärettömässä 
viisaudessasi tiedät, pitävät kuivuudesta ja 
joiden nimet voin kirjoittaa paperille,

jos niin tahdot.

Ja anna auringon paistaa koko päivän, vaikka ei
tietenkään liikaa, Impatiensien, Fuchsioiden,
Suteran eikä Hederan päälle.

Ja anna aina paljon kastetta ja vähän tuulta,
runsaasti kastematoja, mutta ei kirvoja, punkkeja,
ansareita eikä härmätauteja.
Ja jos sopii, anna kerran viikossa lannoitevettä.

(Carel Kapek)

Ilta vai aamu?

Tämä yksinäisen elämä on sitten kummallista. Viime yönä - tai oikeammin illalla - tapahtui jotain, mitä en ikinä olisi uskonut.

Olin illalla tosi väsynyt ja menin jo kahdeksalta sänkyyn lukemaan muuten tosi hyvää kirjaa - toista kertaa - Taivaan rajalla. Se kertoo kuolemanrajakokemuksista, joita eräs amerikkalainen pastori on tutkinut 35 vuoden ajan. Kirja on antanut mulle tavattoman paljon. Eikä vähiten tietoa siitä, minkälainen Jeesus on.

Mutta mitä mun pitikään kirjoittaa?
Niin, luin noin puoli yhdeksään, sitten en jaksanut enää ja nukahdin. Heräsin ja katsoin, että kellohan on jo puoli kymmenen. Enhän näin pitkään ole yleensä nukkunut. Ihan 11 tuntia on tulllut nukuttua. Nousin ylös, kävin tarpeillani ja menin keittiöön ja laitoin aamupalan. Sen kanssa otin aamulääkkeet. Sitten pesin hampaat ja kasvot ja puin päälleni. Lopuksi vielä petasin petin. Kunnes hoksasin kattoa puhelimen kelloa, joka on digitaalinen. Kello oli 22:28!!!! Eli ei ollut mikään aamu, vaan vielä ilta. Olin nukkunut noin tunnin. Höh! Kolme kertaa aikaisemminkin on tapahtunut samanlaista - tosin silloin olen hoksannut ennen "aamutoimia" katsoa puhelimen kelloa.

Ihmettelinkin, että miten on niin kummallisen näköinen ilma ulkona. Valoisaahan oli, mutta erilaista kuin aamun valoisuus. Ei muuta kuin kaikki toimet purkuun ja takaisin sänkyyn. Pian nukahdin ja nukuin puoli kuuteen. Eli ihan hyvä yö siitä sittenkin tuli.

Yksinäisyys teettää kaikenlaista. Kuten nyt tuotakin. Jos olisi ollut vielä puoliso mukana, olisin valvonut myöhempään ja jos yöllä olisin ruvennut ylös nousemaan, siihen olisi kyllä puututtu nopeasti. Mutta tätähän tämä elämä nyt on.

Ulkona on tosi hieno ja aurinkoinen ilma. Tämä talojen ympäristö on tosi kaunista. Käveleskelin tuolla ulkona ja katselin joessa kivellä olevaa kahta lokinpoikasta, joitten emo lensi tiehensä jättäen poikaset syömään jotain. En tiedä, mitä se oli. Kohta toinen poikanen oli joessa kuin vesieläin. Mahtaako lokkikin olla vesieläin? Ainakin se osasi uida - lentämisestä en tiedä.

Kävin ennen yhdeksää puolen tunnin pikku kävelylläkin. Hiki tuli. Täällä on tosi kaunista. Tämä on maalaisempaa kuin Laihia. Kuten Iina-tytär eilen sanoi, Laihia on kuin lähiö. Se lienee totta. Siellä on enemmän palveluja tarjolla kuin täällä. Täällä taas on enemmän luontoa kuin Laihian keskustassa. Toki sitä maalaismaisemaa on Laihiallakin sivummalla.

Mutta pitemmittä puheittä. Terve taas!

Psalmit 96:11 "Iloitkoot taivaat, ja riemuitkoon maa; pauhatkoon meri ja kaikki, mitä siinä on. Ihastukoot kedot ja kaikki, mitä kedolla on, riemuitkoot silloin kaikki metsän puut..."