Viimeinen ilta Laihian kodissa

Itkua tässä tulee, ei auta mikään. Kiitän Jumalaa näistä runsaasta viidestä vuodesta täällä Laihialla. Hän meidät tänne toi, antoi Matille sen, mitä hän nuorukaisesta saakka oli halunnut. Politiikka ja yhteiskunnalliset asiat olivat häntä lähellä - hän sai olla yhden kauden valtuustossa. Matin kuoleman jälkeisessä valtuuston kokouksessa hänen paikallaan oli kynttilä, lilja ja kuva. Pitivät myös minuutin hiljaisuuden Matin muistoksi.

Tuntuu jotenkin tosi pahalta lähteä täältä - enkä kuitenkaan jäädäkään halua. Elämässäni kääntyy nyt ihan totaalisesti uusi sivu - jälleen kerran. Mua on lohduttanut tosi paljon ystävältä vuosia sitten saamani Raamatun paikka. "Minä käyn sinun edelläsi ja tasoitan kukkulat, minä murran vaskiovet ja rikon rautasalvat.  Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä, Israelin Jumala." Jes. 45:2-3. Olen aina tuntenut, että minut on kutsuttu ihan nimeltä - olen sen sanonutkin monta kertaa. 
Ystävä oli kirjoittanut tämän paikan pieneen punaiseen puusydämeen, jonka löysin pakatessani. Kiitos siitä! Tiedät, kuka olet.

Viimeinen ilta täällä. Tässä ihanassa ja rakkaassa kodissa, jota Mattikin rakasti. Mutta, elämän on jatkuttava. Monta kertaa viime aikoina olen toistanut vanhaa sanontaa: "Ei saa jäädä tuleen makaamaan!" Niin on nytkin. On vain jatkettava eteenpäin, vaikka välillä itkienkin.

Olen kuitenkin valtavan kiitollinen elämästä. Vaikka välillä tuntuu, että tämä riittäisi jo mun osalta. Mutta sitten elämä taas nostaa päätään. Kuitenkin tuntuu siltä, että tämä on jotenkin pakkoa - ei omaa halua. Kaikesta huolimatta haluan ottaa jokaisen päiväni Isän kädestä.

Psalmit 118:24 "Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä."

Uuden elämän alku

Tänään on sellainen tunne, että on pakko alkaa elää. Kuten sanotaan: Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, mutta tänään auttaa Herra! Sen on vaan pakko olla niin! Ja niin se on. Ihan aikuisten oikeasti eiliseen ei voi enää mennä. Se oli ja meni. Se eilinen. Ja kaikki muu sen mukana. Nyt on nyt. Nyt on tänään. Ja tänään on aloitettava uusi elämä. Missä se alkaa? Sitä en vielä tiedä, mutta sekin selviää.

Olen tainnut tänään siirtää jalkaa yhden askeleen verran, kuten tuossa runossa sanotaan. En tiedä vaikuttiko tuo runo minuun. Jos vaikutti, se teki sen tietämättäni. Sisimmässäni, niin etten ymmärtänyt, mitä se teki. Tunne vain tuli. Se, että elämän on jatkuttava. Eikä auta katkeroitua tai jäädä tuleen makaamaan. Kaikella on tarkoituksensa. Vaikken sitä vielä ymmärräkään. Ja voi olla, etten ymmärrä koskaan. Silti haluan luottaa. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Jumala kantaa. Hänen syliinsä saan luottavaisesti jäädä juuri niin kauaksi aikaa, kun tarvin. Hän on minun turvakallioni. Ja samoin oli Matinkin. Saan Hänen sylissään itkeä ikävääni. Ei mitään hätää! Kaikki on hyvin! Matin on hyvä olla ja hän on terve.

Minun elämäni on tässä ja nyt. Matti on mennyt edeltä kotiin Isän luo ja minä seuraan perässä. Mutta en tiedä milloin. Ja tällä välillä minun täytyy elää. En voi vain surra. Joku voi nyt sanoa, etteihän se noin pian voi tapahtua. Ei voikaan, mutta alkaa voi jo nyt. Kyllä suru pitää itsestään huolen. Ei se jätä ennen kuin on jättämisen aika. Kun koko surutyö on tehty. Sitten on vielä jäljellä muistot. Ne eivät häviä mihinkään. Ei eletty elämä katoa. Se on ja pysyy. Muistoissa! Minussa!

Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä!

Room. 8:28 "Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka Hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut."

Vanha sanonta on totta!

Vähän yli kuukausi leskeksi jäämisestä. Leski - se on nyt mun virallinen tunniste. En koskaan ole edes ajatellut, että jäisin leskeksi. Mutta harvahan sitä saa yhtä aikaa puolisonsa kanssa täältä lähteä.

Ja mikä se vanha sanonta onkaan? Vasta, kun jotain menettää, sen arvon huomaa ja ymmärtää.

Olen viime aikoina ajatellut paljon erään naisen lausahdusta. En edes muista, missä tapasimme, mutta hän sanoi tähän tapaan: Jos saisin mieheni takaisin (mies oli kuollut), en koskaan enää marmattaisi hänen hammasmukinsa käytöstä. Niinhän minäkin sanoisin monesta asiasta. Mutta sehän ei tuo häntä takaisin ja toisaalta, luulenpa, ettei sitä osaisi olla  yhtään sen kummemmin kuin on ollut. Monta kertaa keskustelimme Matin kanssa siitä, miten edellisessä liitossamme olimme toimineet mielestämme huonosti ja nyt toimisimme paremmin. Ehkä se joissain asioissa toimikin, muttei kyllä kaikissa. Onhan jokainen ihmissuhde erilainen. Kaksi erilaista ihmistä rupeaa asumaan ja elämään yhdessä. Siinä sitä on tekemistä!

Olen myös huomannut, että tosi monesta asiasta turhaan häntä syytin. Nyt, kun olen  yksin, monet niistä asioista näyttävät olevan myös minun aikaansaannoksiani. Ja sehän laittaa nöyrtymään. Miksihän siitäkin asiasta häntä syytin? Sellaista se on - avioelämä. Varmaan aika monenkin kohdalla.

Psalmit 4:9 "Rauhassa minä käyn levolle ja nukun, sillä sinä, Herra, yksin annat minun turvassa asua."

Sunnuntaiaamuna klo 8

Sinä lähdit,

minä jäin.

Näin sen kai pitikin mennä.

Vaikka ikävä vaivaa sisintäni.

Lähdit nukkuessasi.

Minä nukuin sänkysi takana

omassa sängyssäni.

Olimme yhdessä,

kuitenkin erikseen.

En nähnyt lähtöäsi.

Ehkä hyvä niin.

Jälleennäkemisen toivossa odotan.

Eilen ne sitten oli - hautajaiset. Kirkossa oli tosi raskasta olla, vaikka niin monet (111 henkeä) saattajat olivat tulleet kunnioittamaan Matin elämää. Muistotilaisuus oli ihan Matin näköinen. Jotkut vieraat sanoivat myös siunaustilaisuuden kirkossa olleen Matin näköinen. Siitä olen iloinen. En halunnut mitään nyyhkyjuhlia tai pönötystä, vaan avointa yhdessäoloa ja samalla kunnioitusta. Ja sen sain. Kiitos jokaiselle mukanaolleelle!

Mattihan oli itse pyytänyt Niemistön Juhania, joka on jo eläkkeellä oleva pappi, suorittamaan siunauksen. Ja minä selvitin voisiko sen tehdä kirkossa, jossa Matti työskenteli 8 vuotta. Se onnistui hienosti ja olen siitä tosi kiitollinen. Muistotilaisuus pidettiin sitten Vaasan helluntaiseurakunnan tiloissa juontajana oma pastorimme Laihian helluntaiseurakunnasta.

Tyttäreni Catariina kantoi ison vastuun muistotilaisuuden järjestelyistä apunaan Mira. Olen tavattoman kiitollinen heille. Kiitollinen olen ihan jokaiselle, joka halusi muistaa Mattia.

Elämäni jatkuu nyt yksin täällä kotona - sitten siellä uudessa kodissa, jonne tästä liian isosta ja kalliista asunnosta muutan. Paljonhan olin yksin Matin sairauden aikanakin, mutta nyt hän ei enää tule kotiin - tänne maalliseen kotiin. Luotan ja uskon hänen olevan Jeesuksen seurassa ja terveenä oikeassa kodissa. Pakko on tässä mainita Matin veljentyttärentyttären, joka on 5-vuotias, kertoneen Matin kuolinpäivänä, että hän kävi salaa taivaassa ja Matti oli juuri päässyt sinne. Olivat halanneet ja pussanneet ja Matti oli lukenut kirjan. Matti oli myös näyttänyt hyvältä ja siellä oli ollut pilvistä, koska Jeesus asuu pilvissä. Ja tämä tytär on tavannut Matin kaksi kertaa vain. Ovat rukouksissa muistaneet perheenä sairasta Matti-setää.

Siihen luottaen kiitän vielä jokaista mukana ollutta!

Jesaja 35:10 "Niin Herran vapahdetut palajavat ja tulevat Siioniin riemuiten, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat."

Hautajaisia ootellessa

Haluan tässäkin jakaa tämän ystäväni tekemän kuvakollaasin Matin vuosista Vaasassa ja osin myös Mustasaaressa eli Lepikossa.

Vaikkeihän hautajaisia oikeasti odotella. Ne vaan tulee, kun on pakko. Viisi päivää niihin on jäljellä. Vähän sielua käpristää ajatella niitä. Tullee olemaan yksi vaikeimmista päivistäni. Mutta Isän avulla siitäkin selvitään.

Sitten mulla alkaa aivan uusi elämänvaihe - tai on se kai jo alkanut. Yksinäisyys. Kaikki tehdään yksin. Ennen taidettiin tehdä tosi paljon asioita yhdessä. Tässä yksi päivä ajattelin Mattia ja huomasin - todellakin huomasin - luonteenpiirteitä, joita en ennen ollut ajatellut. Matti ei KOSKAAN vaatinut mitään. Hän oli vaatimaton mies. Ja hän oli aina tyytyväinen. En muista näinkö häntä koskaan tyytymättömänä. Mitä itse niin usein olen ollut. Toivottavasti tämä herättää jotain omassakin mielessä.

Pakko tässä on myös kiitellä - vaikkeivät tätä luekaan - sairaalan henkilökuntaa. Hoitivat Mattia isolla sydämellä. Toisaalta häntähän oli helppo hoitaa. Ei ollut niin pientä asiaa, joka hänelle tehtiin, ettei hän muistanut kiittää. Se oli hänelle tosi luontevaa. Eikä hän koskaan valittanut, vaikka oli välillä tosi kipeä. Toki hoitajissa oli eroja, mutta niinhän meissä ihmisissä on. Ja oli niitä lääkäreissäkin. Aivan erityisesti kunnioitan ja muistan dialyysin lääkäriä Katariina Kiiliä - mainitsen hänen nimensä, sillä hän oli ainakin meille ihan vertaansa vailla. Hänellä oli aina aikaa potilaalle, ei koskaan kiireen tuntua, vaikka sitä hänellä varmasti oli. Ja hän on hyvä Lääkäri isolla ällällä. Kun he Matin kanssa päättivät dialyysin lopettamisesta Matin voinnin koko ajan heikentyessä - syöpälääkitys oli lopetettu jo pari viikkoa ennen tehottomana - lääkäri kävi vielä seuraavana päivänä kysymässä Matilta onko hän vielä samaa mieltä. Dialyysin lopettaminenhan on kuolemantuomio. Toisaalta, ellei sitä olisi tehty, ehkä Matti olisi saanut hieman lisäaikaa, mutta minkälaista. Ja kuolema olisi sitten johtunut myeloomasta ja olisi tietojeni mukaan ollut paljon pahempi. Viikko dialyysin lopettamisesta Matti nukkui pois.

Lääkäri kävi myös palliatiivisen hoidon aikana katsomassa Mattia joka päivä. Viimeisenä päivänä, kun miehen hengitys oli todella pahan kuuloista - Matti ei ollut syönyt kolmeen päivään silloin - lääkäri määräsi morfiinin. Sen saatuaan Matti nukkui lopun ajan, hengitys oli helpompaa ja hän lähti nukkuessaan. Minäkin nukuin hänen sänkynsä takana vierassängyssä. Sain olla hänen vierellään kolme viimeistä vuorokautta.

Ja aivan ihanaa oli se, että niin monet ystävät kävivät Matin luona vierailemassa. Viimeisenä tai sitä edellisenä - en enää muista kumpana - kävi entinen esimies, entisistä työkavereista kaksi, entisen esimiehen vaimo, ihan vaan muutamia luetellakseni. Matti oli jättänyt työpaikallaan ISON jäljen, jota ei ollut helppo täyttää. Näin uskon.

Aika hassua on, ettei mulla ollut ollenkaan ajatus tällaista kirjoitella. Olen monta kertaa sanonut, että kun rupean kirjoittamaan, ei minulla useinkaan ole hajuakaan siitä, mitä kirjoitan. Kun laitan sormet näppäimistölle, niistä vaan alkaa tulla tekstiä. Mahtaako se teksti ollakin mulla sormissa, ei päässä? Hih!

Mutta elämän on vaan mentävä eteenpäin niin kauan kuin sitä on mulle suotu. Siis eteenpäin, sanoi mummo lumessa! Vaikkei suunta vielä olekaan tiedossa minulla, mutta Isällä on - onneksi!

Johanneksen evankeliumi 3:16-17 "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma Hänen kauttansa pelastuisi."

Hän on poissa - rakkaani

Hän lähti.

Ovenkahvaan ja kynnyspuulle

jäi kaipaus kukkimaan.

Se kuiskaa kysyvän suulle:

Ei erhettä milloinkaan tee,

elämän antaja meille,

vaikka tänään tuntuukin niin.

sydän kuitenkin Jumalan teille,

jää itkien kiitoksiin.

(Hilja Aaltonen)

Oli raskasta nähdä rakkaansa kärsivän. Dialyysi lopetettiin 15.2. ja hän lähti nukkuessaan morfiinin vaikutuksesta 22.2. klo 2 yöllä. Olin siellä huoneessa, mutta nukuin. Hoitaja herätti ja sanoi: Matti on lähtenyt. Nuo sanat soivat korvissani vähän väliä. Kuitenkin turvanani on ikiaikojen Jumala ja Hänen väkevät käsivartensa. Hän on antanut minulle välittävän perheen ja välittävät ystävät. Olen saanut kokea aivan ihmeellistä rakkautta heidän kauttaan.

Matti oli SUURI mies sanan henkisessä ja hengellisessä merkityksessä. Sen olen saanut kokea ystäviltä.

Vaikka olenkin harjotellut tätä yksin olemista viimeisten puolentoista vuoden aikana  yhteensä noin puoli vuotta, tämä lopullinen yksinäisyys tuntuu raskaalta. Olen todella iloinen, että Iina tuli luokseni juuri ennen mieheni poismenoa ja oli tähän aamuun saakka. Hän hoitaa ison osan asioita. Minä loput.

Elämä jatkuu juuri niin kauan kuin meille sitä on suunniteltu.

Fil. 1:21 "Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto."

Vielä vähän aikaa...

Kotimies on taas sairaalassa. Sai olla kotona 10 päivää tammikuussa, sitten oli taas pakko viedä. Nyt on syöpälääkitys lopetettu tehottomana. Myelooma ihan räjähti joulukuussa, niin että hematologikin ihmetteli. Sanoi hänellä olleen yksi samanlainen tapaus jokin aika sitten. Marraskuun eka päivänä hän vielä totesi myelooman olevan kotimiehellä kilttiä sorttia.

Nyt on luusto jo niin hauras, että luut naksahtelevat pienestäkin asiasta. Kun lähdettiin sairaalaan, ja kotimies otti kiinni oven rivasta, kuului naksahdus. Myöhemmin sama eli oikea käsivarsin murtui siitä kohti. On ollut lasikuitulastassa kolmisen viikkoa. Toissa-aamuna, kun hoitajat siirsivät häntä, vasenkin käsivarsi naksahti. Vielä ei rtg:ssä näy murtumaa, mutta haurastumiset näkyy. Eli myelooman plasmasytoomat (pesäkkeet) näkyvät kirkastumina luissa. Ja niitä on ympäri kehoa. Lisäksi pehmytpesäkkeitä. Mm. oikean silmän takana. Ja se aiheuttaa vasemman silmän "roikkumisen". Luomi on melkein kiinni, silmä on työntynyt ulospäin ja sarveiskalvo turvonnut ja näyttää siltä kuin valkuainen purskahtaisi ulos silmästä. Niin ja reisiluussa on niin iso pesäke, että kävely on kielletty. Nåh, tässähän näitä tuli.

Tänään menen lääkärin pyynnöstä dialyysiin mukaan ja hän tulee juttelemaan jatkosta. Oli viime viikolla puhetta kotiutuksesta. Saa nähdä, mihin tulokseen hän on tullut. Olen luvannut, etten itse ota kantaa dialyysin lopettamiseen, sen saavat tehdä lääkäri ja kotimies.

Huonoltahan tämä nyt näyttää kotimiehen elämän suhteen. Eikä tämä helppoa mullekaan ole. Hän on sairastanut tätä myeloomaa puolitoista vuotta (tai diagnoosista on sen verran, lienee tauti ollut jo kauan kehossa) ja  puolisen vuotta siitä viettänyt sairaalassa. Että olen saanut totutella yksinoloon jo ennakolta. Vain ihme hänet voi pelastaa.

Fil. 1:23 "...halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi..."