Mulla on tuolla nurmikon keskellä pieni, matalalla puuaitauksella nurtsista erotettu kasvimaa. Alkuvuosina siellä kasvattelin porkkanoista salaatteihin. Nykyisellään siellä kasvaa erilaisia salaatteja, sipulia, valkosipulia, persiljaa ja tilliä milloin minkinlaisella menestyksellä. Salaatinsiemenet eivät intoutuneet tänä keväänä kovin runsaaseen itämiseen. Ja tillinsiemenistä ehkä joka kymmenes iti. Vaikka kylvämisestä, joka tapahtui luultavasti toukokuun loppupuolella, kesäkuun puoleenväliin saakka saivat siemenet suojan kasvukankaasta. No, tillinsiementen huono itävyys selittynee sillä, että käytin - tai pussissa oli - siemennauhaa ja siinähän siemenet ovat hyvin harvassa. Kun itse kylvän siemenet, ripottelen niitä tuhka tiheään, niin varmasti tulee riittävä itävyys.
Eipä mitään. Kylvin salaattia uudelleen tyhjiin paikkoihin ja peitin uuden tillisiemennauhan harvakseltaan itäneen rivin viereen. Salaatit ovat jo kauniisti pinnalla, mutta tillejä ei näy yhtään enempää kuin ennenkään.
Muutamana kesänä harrastin kateviljelyä käyttäen ruohonsilppua kasvirivien välien katteena. Viime kesänä sitten käytin tuolta meren pohjalta keräämäämme kaislajätettä. Se oli suuri virhe, sillä ympäristössä hyppelehtivät jänikset penkoivat kaislakatteen taimien päälle, niin että tuskin yksikään pääsi kasvamaan.
Vahingosta viisastuneena päätin tänä keväänä siirtyä aitoon vanhanaikaiseen kasvattamiseen ja olla käyttämättä minkäänlaista katetta. Niin ja mainittakoon nyt vielä, että olen istuttanut kasvimaani reunoille yltympäriinsä aina sipuleita näiden nelijalkaisten inhoksi. Ja se on tepsinyt hyvin. Ovat saaneet salaatit sun muut olla rauhassa.
Rucola- ja toinen salaatti, jonka nimeä en muista, olivat jo kasvaneet kukintavaiheeseen, joten eivät enää kelvanneet syötäväksi. Siispä leikkasin ne pois jättäen juuret toivoen, että ne vielä innostuisivat kasvattamaan uusia lehtiä. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Kun menin hakemaan salaattia ja sipulinvarsia ruokapöytään, kohtasi minua järkyttävä näky
Kuka ihmeessä oli käynyt kyntämässä kasvimaallani ja sotkenut salaatinlehdet multaan? Olivatko jänikset innostuneet etsimään matoja keskellä päivää? Vastaus on tietenkin se sama vanha: mies janoaa ongelle eikä löydä madon matoa edes tunkiolta. Niinpä hän päättelee, että vaimon kasvimaa on muhevaa ja hyvää multaa, siellä varmaankin kaikki onkimadot piileksivät.
Suutuin ennennäkemättömästi, vaikka mies ei ollutkaan mailla halmeilla. Ja onneksi ei ollut, en olisi vastannut teoistani. Olisin saattanut heittää vaikka tyynyllä. Päätin edetä psykologisen viisaasti ja antaa miehen syödä ensin rauhassa vasta sen jälkeen pudottaisin pommin. Minä söin ennen kuin hän tuli kotiin, että olisin hyvin valmistautunut eikä tarvitsisi ruoka suussa paasmittaa.
Hänen ruokailunsa sujui rauhallisesti. Tarjoilin sillinkin erinomaisen vienosti ja kauniisti. Kun viimeinenkin leivänmuru oli pyyhitty pöydältä, päätin, että nyt on aika.
Minä: "Olisikohan sinulla jotain kerrottavaa mulle?" Tätä tyyliähän käytetään lastenkasvatuksessa, kun lapsi on tehnyt jotain kiellettyä ja sopimatonta.
Mies: Ei.
Minä: Eikö yhtään mitään?
Mies: Ei. Pitäisikö olla? Näyttää viattomalta
ja mistään tietämättömältä.
Minä: No, seuraahan sitten mua.
Niin marssimme peräkanaa kuin köyhän talon porsaat minun kasvimaalleni. Seisahdun teatraalisesti kasvimaan reunalle, ojennan vasemman käsivarteni suoraksi käsi auki kohti kasvimaata ja sanon kohtalokkaasti: "Entäs tämä? Tiedätköhän sinä tästä mitään?"
Miten luulette tarinan jatkuneen? Mies tietenkin selittää, etteihän noissa riveissä enää mitään kasva ja minä kyllä suihkutan nuo salaatit puhtaaksi ja laitan kasvimaan entiselleen ja niin edelleen. Minä kysyn kylmän rauhallisesti: "Eikö sinulla siis ole mitään sanottavaa tähän?" Jouduin esittämään tämän yksinkertaisen kysymyksen pariin otteeseen ennen kuin miehen päässä tapahtui mitään. "Anteeksi!" hän sitten hämmentyneenä tiukasta asenteestani sai änkytetyksi. Minä lähdin astelemaan kotiin päin pää pystyssä. Käännyin kuitenkin sanomaan:
Minä: "Sinä et ole yhtään pahoillasi!"
Mihin mies: "Minähän sanoin 'anteeksi'"
Minä: "Mutta et ole pahoillasi."
Hiljaisuuden vallitessa astelimme peräkanaa kotiin. Mies asettui tv:n eteen katsomaan urheilukisoja ja minä tietokoneeni ääreen. Kohtapian mies siirtyi sohvalle, mittasi verenpaineensa ja totesi molempien arvojen olevan alle 100 ja loihe lausumaan:"Verenpaineet on matalalla!" Ei siis todellakaan ole pahoillaan siitä, mitä kasvimaallani sai aikaan, jo verenpainekin sen todistaa.
Sen pituinen se!
Markuksen evankeliumi 11:25 ja 26: "...antakaa anteeksi, jos kenellä teistä on jotakin toistansa vastaan, että myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaisi teille anteeksi teidän rikkomuksenne.
...jos te ette anna anteeksi, niin ei Isännekään, joka on taivaissa, anna anteeksi teidän rikkomuksianne."
Taitanee siis olla parasta antaa anteeksi ja unohtaa koko juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti