Perjantaina olin lasten kanssa ulkona - silloin oli miniä sairaana - ja oli tosi hauska katsella eläinten käyttäytymistä. Tässä ovat ruskea Oliver ja musta Vincent. Jutun pääosassa olevasta spanieli Blixtenistä ei ole kuvaa. Mutta asiaan. Blixten on vielä pentu ja sillä on tapana silloin tällöin ottaa vauhtia ja hypätä portin yli ponihakaan. Sitten sen menee Ollin luo ja alkaa härnätä hevosta ja haukkua vimmatusti sen edessä. Ellei Olli ole huomaavinaan sitä, se alkaa kiertää hevosta ja haukkuu samalla. Välillä Olli yrittää potkaista takajalallaan koiraa, mutten nähnyt sen kertaakaan osuvan. Kun Blixten on Ollin edessä, heppa joskus tekee eleen hyökätä koiran päälle ja tällöin koira hypähtää kauemmaksi. Mutta jatkaa samaa temmellystä hevosen ympärillä. Eikä koskaan minkäänlaista reaktiota Vincentiin. Kun näytös on loppu, Blixten hyppää portin yli uusiakseen näytelmän taas jonkin ajan kuluttua.
Tässä on kissa Leo pikkuisena. Se tykkäsi kovasti viherkasveista kuten kuvasta saattaa huomata.
Elämämme laihialaisina jatkuu tasaisena. Juuri nyt olen jonkinnäköisen flunssan kourissa. Mistähän tuoki ilmaus tulee? Olla jonkin kourissa. Lienee ikiaikainen sanonta ja niistähän minä pidän. Olisi pitänyt tallentaa niitä silloin, kun isä ja äiti vielä elivät. Monen monta kertaa sitä suunnittelin, mutta tekemättä se silti jäi. Muistan vielä tosin ulkoa monia loruja lapsuudesta ja olenkin opettanut ne kaikki välipojan tyttärelle Nellylle. Poika Hanneskin osaa jo niistä jonkun. Esikoisen lapsille niitä on vaikea opettaa, kun lorut ovat suomeksi. Pitäisi kuitenkin joskus yrittää. Ehkä sitten, kun oppivat lukemaan. Cajsahan menee jo syksyllä kouluun, samoin Nelly. On aivan uskomatonta, että aika on kulunut näin nopsaan. Juurihan he vasta syntyivät. Ja omatkin lapset lähentelevät jo keski-ikää - ainakin pojat.
On jotenkin uskomattoman ihanaa tuntea olevansa juuri oikealla paikalla, oikeassa kunnassa, asuinympäristössä ja asunnossa. Tämä on aika erikoinen tunne. Kaikki on vain niin "oikein", kuten veljentyttäreni sanoi mentyään naimisiin. Vaikka välillä on alakuloisiakin päiviä, sisäinen ilo ja rauha vain eivät katoa.
Silti olen ajatellut kuolemaa tosi paljon viime aikoina. Ehkä se kuuluu tähän vanhenemiseen. Ollaanhan sitä jo ihan vanhuuseläkkeellä. Vaikka sisimmässä siltä ei tunnukaan. Juurihan vasta olin 18-vuotias huntupäinen morsian. Mistähän tuo nyt tuli mieleeni, puolisonihan ei enää ole sama kuin silloin ensi kertaa alttarille astellessani. Kun isoM äsken lähti palvelutaloon hartaushetkeä pitämään, sanoin hänelle, miten kamalaa olisi elää, ellei häntä olisi vierelläni. Totesin myös, miten vaikeaa mahtaakaan olla jäljelle jääneellä puolisolla, kun tuoni vie viereltä ihmisen, jonka kanssa on elämänsä jakanut useita kymmeniä - jopa kuusikymmentä - vuosia. Me sentään olemme olleet toistemme "ilona" vaivaiset 21 vuotta.
Mutta sitä ikäähän riittää juuri niin kauan kuin on määrätty. Tosin Raamatussa kerrotaan eräästä henkilöstä, joka sairasti ja Jumala lisäsi hänelle ikää 15 vuotta.
2. Kuningasten kirja 20:5-6 ""Palaja takaisin ja sano Hiskialle, minun kansan ruhtinaalle: "Näin sanoo Herra, sinun isäsi Daavidin Jumala: Minä olen kuullut sinun rukouksesi, olen nähnyt sinun kyyneleesi. Katso, minä parannan sinut: jo kolmantena päivänä sinä menet Herran temppeliin. Ja minä lisään sinulle ikää viisistoista vuotta. Ja minä pelastan sinut ja tämän kaupungin Assurin kuninkaan käsistä. Minä varjelen tätä kaupunkia itseni tähden ja palvelijani Daavidin tähden."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti