Reppuretki

Tänään tuli olosuhteet, jolloin oli mitä mainioin mahdollisuus kokeilla kaupassakäyntiä kävellen repun kera. Ostin - tai oikeastaan Liisa sen osti ja minä maksoin - Lidlistä 19,90 eurolla retkirepun, jonka vetoisuus on 30 litraa.

Niin siitä mahdollisuudesta. Munni sai illalla pyynnön lähteä äestämään kaverille ja tällaista kutsuahan hän innosta hihkuen noudattaa. Nåh, taisin vähän liioitella. Haluaisin nähdä päivän, kun Munni hihkuu innosta. Hih!

Niin se reppu

Se on suurinpiirtein tämän näköinen. Kuva on kyllä netistä lainattu ja tämä malli lienee hieman hienompi versio kuin omani, mutta niin on hintakin hienompi.

Hivuttaiduin siis autoon reppuineni ja sauvoineni, kun Munni lähti peltotöihin. Minut hän pudotti kyydistä ystävien luona, jossa kävin hieman näpyttelemässä tietokonetta. Siitä sitten reppu selkään, sauvat käteen ja menoksi. Matkalla poikkesin ruokakauppaan ja latasin reppuun ostamani tavarat.

Repun kera matka oli kyllä huomattavan paljon raskaampaa kuin ilman reppua, minkä ehkä voisi ilman mainintaakin arvata. Koko matka kesti 48 minuuttia, joista 33 viimeisintä repun kera. Hartioita rupesi loppumatkasta särkemään ja nyt tässä näpytellessä oikeassa olkavarressa hauiksen kohdalla on einiinmukavaa tuntemusta.

Muuten tarkoitukseni oli oikeastaan kertoa siitä, minkä löydön olen viime päivinä tehnyt. Kuten minut tuntevat ehkä ovat huomanneet (:)) olen aika äkäisesti liikkuvaa sorttia - kiihtyvyys nollasta sataan sekunnissa. Kun esimerkiksi luen kirjaa, pakko lukea nopeasti, että saa mahdollisimman äkkiä tietää, mitä siinä tapahtuu. Näitä kävelyitä kun nyt olen enemmänkin ruvennut sattuneesta syystä harrastamaan, niin hoksasin tässä päivänä muutamana, etteihän mun ole pakko kävellä niin lujaa. Olen kävellyt aivan kuin kilpaa ajan kanssa näkemättä ympärilleni.

Tämä oivallus sai oikeastaan enemmän muotoa tuolla Rajavuoren maisemissa. Jälkeenpäin sanoinkin Liisalle, että me taidettiin kävellä liian lujaa. Minä olin edessä määräämässä vauhtia ja Liisaa tuntevat tietävät, ettei Liisa hevillä huutele, että paas tyttö vähän hitaammin töppöstä toisen eteen. Ei, Liisa ei sellaisia huutele, hän vain seuraa. Liisa onkin paljon hienompi ihminen kuin minä. Olenkin nyt opetellut kävelemään hitaammin ja tarkkailemaan hivenen ympäristöäkin.

Samalla on tullut mieleen, että olen koko elämänikin tainnut mennä hirveällä vauhdilla eteenpäin ja välillä on tien vieriltä kaatuneet aurausmerkitkin vauhdissa. Mikä ihmeen kiire mulla on? Munni tapaa sanoa, etten voi istua aloillani minuuttiakaan, kun pitää nousta vaikkapa vain taulun asentoa korjaamaan. Pakko kait se on myöntää, että näinhän se taitaa olla. Toisaalta tiedän oppineeni laiskottelemaankin. En ole ollenkaan yhtä tarkka esimerkiksi siivouksesta kuin ennen. Silti minussa on sellainenkin puoli, että kun keskityn tekemään jotain, en edes huomaa ympäristöä; en kuule enkä näe muuta kuin asian, jota teen. Toivottavasti ei ole liian myöhäistä huomata näitä asioita ja tehdä mahdollisia muutoksia - tai ainakin yrittää. Sitä perustemperamenttiahan ei voi muuttaa, se on pysyvä, mutta silti ihminen voi itseään koulia ja kasvattaa. Toinenhan sitä ei voi tehdä. Täältä voi lukea enemmän temperamentista http://fi.wikipedia.org/wiki/Temperamentti

Eipä mulla muuta tällä kertaa. Taidan mennä haravoimaan lehtiä.

Psalmit 139:13-14 "Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää."