Sain vanhemmiltani jotain todella arvokasta

Viime kuukausien mainingeissa ja oman sisimmän tutkistelussa olen saanut ymmärtää jotain todella arvokasta.
Vaikka olisin toivonut isän ja äidin tekevän monta asiaa kohdallani toisin kuin ovat tehneet, olen ymmärtänyt erään tosi tärkeän asian.

Olen aina tuntenut itseni arvokkaaksi ja tarpeeksi hyväksi. Ja siitä on annettava kunnia vanhemmilleni. En muista, että he koskaan olisivat arvostelleet minua vähättelevästi. Päinvastoin. Kun yhden kerran  koulunkäyntini aikana sain englannin sanakokeista täyden kympin, olin heidän mielestään tosi hyvä.

Ja rakkautta koen saaneeni aina. Vaikka kuriakin oli eikä aina niin hellääkään, mutta silti olen aina tiennyt heidän rakastavan minua. Nyt täytyy lukea pois yksi ilta, jolloin minulla oli murrosikä. :) Makasin kamarin sängyllä ja itkin. Isä tuli lohduttamaan ja kysymään, mikä minulla on. Sanoin, ettei kukaan tykkää minusta. Mutta se jäi siihen. Murrosikä oli ohi! ;)

Syliäkin olen saanut tarpeeksi. Mielessäni on usein talvi-illat, jolloin takassa paloi tuli ja isä heijasi mua - ja muitakin lapsia - jalkansa päällä. Muutenkin vanhempani ovat olleet aika edistyksellisiä. Jo alle kymmenen ikäisestä muistan, miten isä opetti meitä voimistelemaan tuvassa. Piti pyörittää käsiä ympäri molempiin suuntiin ja sitten istuttiin lattialla hajareisin ja taivuteltiin sivulle ja eteen. Ja puhelin meillä oli ensimmäisten joukossa, vaikka olimme kaikenlaisten mittapuiden mukaan aika köyhiä. Se oli sellainen iso, ruskea laatikko seinällä ja siinä oli luuri koukussa roikkumassa. Kun halusi soittaa, piti ensin nostaa luuri ja sen jälkeen veivata pikkuista veiviä. Näin keskusneiti kuuli puhelun ja vastasi kysyen, minne haluttiin puhelu yhdistää. Näiltä ajoilta on jäänyt mieleen eräs sanonta, jota isä ja äiti viljelivät. Kertoivat jonkun soittaneen kait ensimmäisiä kertoja puhelimella ja kysyneen keskukselta: "Onko se Flimpankönkäl, Tuohiluomal vai kirkon juures flikoolla?"

Ja äidiltä opin monta elämää helpottavaa asiaa. Miten monta kertaa istuinkaan hänen ompelukoneensa toisella puolen katsellen, kun hän ompeli. Siinä sai oppia vain katselemalla monta asiaa, joita olen koko ikäni käyttänyt. Miten esimerkiksi tehdään solmu neulansilmässä olevan langan päähän yhdellä kädellä tai miten langan saa hyvin menemään neulan silmästä, laittamalla langan pään ensin suuhun ja sitten se muotoillaan sormilla teräväksi. Tällaisia pieniä, mutta tärkeitä asioita opin vain katselemalla. Ja paljon isojakin. Olenhan oppinut ompelemaan vaatteitakin. Tosin sitä en ole vuosiin enää harrastanut, mutta poikien ollessa pieniä ompelin heille jopa talvihaalarit enstex-kankaasta. Haalareissa oli irrotettava teddyvuori. Enstex oli ruskeaa, Jussilla hieman punaisenruskeaa ja teddy keltaista. Huppu ja kaikki niissä oli. Enää en viitsisi.

Tällaisissa ajatuksissa tänään, kun mustikkakukko on uunissa.

Paavalin kirje efesolaisille 6:1-3 "Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset Herrassa, sillä se on oikein. 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi' - tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus - 'että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä.'"