Ajattelin, että tämä runo olisi hyvä johdatus aatoksiini tänään. Tai oikeammin nämä aatokset ovat sisimmässäni velloneet jo muutaman vuoden - ainakin kaksi! Eli enemmän kuin yksi.
Kun olin nuori - tai ainakin nuorempi - luulin, ettei ole muuta tapaa tehdä jotain asiaa kuin se, miten minä sen teen. Se oli ainut oikea tapa! Tulee mieleeni eräs asia, jota nyt häpeän. Tosin hän, jota asia koski, on jo edesmennyt, samoin hänen miehensä ja poikansa. Eli näin: olin apulaisena eka avioliitosta lähdön jälkeen eräässä perheessä, jossa oli äiti, isä ja alle yksivuotias poika, Jouni. Hoitelin poikaa ja heidän kotiaan. Tapahtuihan siinä kaikenlaista, mutta tämä asia, jota nyt muistelen meni näin: Kaarina - se oli perheen äidin nimi - kääri lakanat rullalle. Minä taas olin oppinut talouskoulussa, että ne piti kääriä noin kämmenen levyisiksi litteiksi paketeiksi. No enköhän yhtenä päivän ottanut kaikki hänen käärimänsä lakanat rullilta auki ja käärinyt ne niin kuin oli mielestäni ainut oikea tapa. Voi aikoja, voi tapoja - o tempora o mores!! Ja eräs ylihyvä ystäväni kertoo, miten he lapsina meillä tiskatessaan saivat kuulla mun suusta: "Kuka on järjestänyt astiat noin kuivauskaappiin??"
Onneksi olen vihdoinkin ymmärtänyt, että asiat voidaan - ja saadaan - tehdä tosi monella tavalla. Jokaisella lienee omansa. Eikä kukaan voi sanoa, mikä tapa on ainut oikea tapa. Tätä olen opetellut monta vuotta. Luulen sen jo oppineeni.
Olen viime aikoina todennut olevani oikea nipottaja. Terapiassa näitä joskus kertoessani totesin, että ne mahtavat juontaa juurensa isääni ja hänen tapoihinsa. Oli aika rankkaa elää hänen kanssaan. Koskaan ei tiennyt, millä päällä hän oli. Kun ympäristö on järjestyksessä, se luon turvallisuutta. Sitä olen ilmeisesti hakenut näillä tavoillani. Ei isä huono ihminen ollut, vain ääripäiden ihminen. Joskus tosi hyvä, joskus ei sitten niin hyvä - ainakaan lapsen mielestä. Kuitenkin maatessani viimeisen kerran synnytyspöydällä, kiitin isää siitä, että hän oli opettanut minutkin, kuten kaikki lapsensa, tottelemaan. Osasin totella kätilöä, joka sanoi: huutaa ei saa, mutta ääntä saa pitää.
Joskus koin suurta syyllisyyttä siitä, etten ole onnistunut lasteni kasvatuksessa hyvin. Kunnes tyttäreni kerran sai silmäni aukenemaan sanomalla: "Sittenhän me ollaan huonoja!" Silloin heräsin. Hehän ovat maan mainioita ja tosi hyviä ihmisiä - minusta ja kasvatuksestani huolimatta!!! Nyt ymmärrän, että olen tehnyt parhaani ja se riittää. Eihän kukaan muuhun pystykään - kuin parhaaseensa.
Kasvua tämä on koko elämä ja olisi hyvä joskus tehdä kuten tuossa runossa sanotaan!
Psalmit 103:8-13 "Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. Ei Hän aina riitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti. Ei Hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan.
Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on Hänen armonsa niitä kohtaa, jotka Häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas Hän siirtää meistä rikkomuksemme. Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä.
1 kommentti:
Minun serkkuni nimi oli Kaarina ja hänellä oli Jouni-niminen poika. :)
Lähetä kommentti