Vanheneminen

Viime aikoina mieleni on vallannut vanheneminen - tietystä syystä. Täytin viime kuussa 70 vuotta. Ajattele, olen jo seitsemänkymppinen ja menen kovaa vauhtia kahdeksankymppistä kohti! Tai niin kovaa kuin päivät kulkevat. Ei sen kovempaa.

Mielestäni on tosi kummallista, että yht'äkkiä minusta tuli vanha. Ihan yht'äkkiä. Viime vuonna en vielä ollut vanha - mielestäni! Nyt se tuntuu olevan totta. Ja tuntuukin tosiaan. En enää ole yhtä notkea tai joustava keholtani kuin ennen. Jalkojen nostaminen ei onnistu kuin ennen. Lihakset eivät toimi kuin ennen. En siis kokonaisuutena toimi kuin ennen.

Ja mikä pahinta, paino nousee. Toki syytän pari kuukautta kestänyttä, ja edelleen jatkuvaa kortisonikuuria. Mutta pakko tunnustaa, että kyllä se alkoi jo ennen kuuria. Siis painon nousu. Että mistäkö sen huomaa? Minä huomasin kuntosalilla, kun kuntopiirin kanssa lämmiteltiin ennen varsinaista piiriä jumppasalissa. Se on kamala paikka. Nimittäin se jumppasali. Siellä on kaksi seinää täynnä peilejä. Ne peilitkään eivät enää ole yhtä hyviä kuin ennen. Oli pakko nähdä itsensä sellaisena kuin on - ei sellaisena kuin vielä luulee olevansa. Kauhistuin näkemääni! Olen alkanut jonkin verran ymmärtää mm. anoreksikoita, jotka näkevät itsensä lihavina, vaikka todellisuudessa ovat laihoja. Se on siellä korvien välissä. Se kehon koko.

Apua! Kuka söi mun viimeisen (kahdesta) tumman suklaapalan? Tuossa se just oli ja nyt se on poissa. Sinne meni!

No niin, jatketaan. Olenhan asunut tässä majassa jo 70 vuotta. Kyllä talokin siinä ajassa rapistuu, miksei sitten ihminen. Kuulolaite ollut jo kohta kahdeksan vuotta. Sairauksia tulee lisääntyvässä määrin. Huomiokyky heikkenee - niin ainakin luulen - todennut en ole vielä! Muisti pätkii. Entä kuuluuko lyhytpinnaisuus vanhenemisen oireisiin? En tiedä, mutta lyhentynyt se on ja oli lyhyt jo ennestään. Tai kai sekin riippuu asiasta ja kaverista. Väsymys tulee entistä nopeammin - siis koko kehoon. Ei vaan jaksa kuten ennen.

Onko sekin vanhenemisen oire, että kun olin esikoisen lasten kanssa heidän kotonaan, ja istuskelin sohvalla, kuulin yhtäkkiä jonkun sanovan "äiti" katselin ympärilleni, mutta en nähnyt mitään sen ihmeellisempää. Ja sitten uudelleen "äiti" ja se oli esikoisen ääni. Juoksin molemmille ulko-oville, mutta vastassa oli vain pimeys. He olivat vielä matkalla. Pakkohan siinä oli soittaa ja kysyä onko jokin hätä. Ei ollut! Ja niin selvästi kuulin ne äänet. En koskaan ennen ole silleen kuullut. Muuta kuin unissani jonkun äänen ja siihen herännyt ja saanut todeta sen olleen vain unta. Mutta nyt en nukkunut. Olin täysin hereillä. Silti olin varma, että kuulin ne sanat. Ei niissä hätää ollut, vain sellainen tavallinen "äiti"-sana. Ihan kuin kutsu, että tultiin nyt. Ajatella, olen tuollaisen ison, 45-vuotiaan miehen äiti. Ja vielä kahden aikuisen sen lisäksi.

Jatketaan vaan tätä vanhenemista!

Saarnaaja 12:1-4 "Ja muista Luojaasi nuoruudessasi ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: "Nämä eivät minua miellytä", ennen kuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palajavat sateen jälkeenkin - jolloin huoneen vartijat vapisevat (kädet ja jalat) ja voiman miehet käyvät koukkuisiksi (selkä) ja jauhajanaiset ovat joutilaina, kun ovat menneet vähiin (hampaat) ja akkunoistakurkistelijat (silmät) jäävät pimeään, ja kadulle vievät ovet (korvat) sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät:..." 
jatkuu...
"myös peljätään näkiä, ja tiellä on kauhuja, ja mantelipuu kukkii, ja heinäsirkka kulkee kankeasti ja kapriisinnuppu on tehoton: sillä ihminen menee iankaikkiseen majaansa, ja valittajat kiertelevät kaduilla - ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy ja vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon. Ja tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin. Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja; kaikki on turhuutta."