Kello on jo yli neljä, mutta täällä vielä istun ja odotan ohjaajaani. Katotaan yhdessä tavoitteet tälle mun harjoittelulle. Ne on pakollisia ja opettaja on jo niitä kysellyt. On vain niin suuri rajoitus sillä, että olen täällä vain 2 pv viikossa. En millään pääse näkemään kokonaisuutta. Usein on just mun poissaolopäivinä sellaisia palavereita, jotka antais mulle tosi paljon. Mutta täytyy nyt vain edetä näiden rajoitteiden kanssa parhaalla mahdollisella tavalla.
Mulla on kummallista vihlomista puolessa päässä kurkusta korvan taakse takaraivoon päin. On ollu pakko syödä särkylääkkeitä eilen ja tänään. Ikävää.... mutta mennee ohi aikanaan.
Aamulla Munni sanoi, että enää kolme vuotta täällä. Eka kerta, kun tosissaan sanoi, että aikoo jäädä normaaliin aikaan eläkkeelle. Muuten on koko ajan sanonut tekevänsä töitä 68:aan saakka. Saas nähdä, minne ajaudutaan, varmaankin Vaasaan jonnekin päin vuokralle. Eihän meillä ole omaa asuntoa eikä aiota hankkiakaan. Näinkin pärjää ja hyvin on pärjätty tuolla Lepikossa. Eipähän täältä mitään saa mukaan. Kertovat rikkaan miehen kuoleman jälkeen jonkun omaisuudesta kiinnostuneen kysyneen: "Paljonko jäi?" Viisas vastaus kuului: "Kaikki jäi!" Äiti tapasi sanoa, ettei ruumisarkussa ole taskuja.
Saas nähdä, miten tämä talouskriisi kehittyy..
Piti lopettaa, kun ohjaaja kutsui.
"Huoli ei tyhjennä huomispäivää sen suruista; se tyhjentää tämän päivän sen voimista."
-Corrie Ten Boom
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti