Pieni irtiotto arjesta alkoi matkalla Sotkamon Vuokattiin, jossa majoituimme firman henkilökuntakerhon rivitalokaksioon aivan laskettelurinteiden juurella. Minähän tällaisena einytaivanrapakuntoisena - ja tämä on lääkärin toteama, kun itse ehdotin rapakuntoa - päätin keskiviikkoiltana käväistä rinteen yläpäässä. Ihan tosta vaan kävellä ylös. No eihän siinä mitään, perheellisen on yritettävä. Suomalainen tuulipuku päälle ja matkaan. Alku sujui vaivattomasti sorapintaista tietä talsien. Sitä mukaa, kun rinne jyrkkeni ja matka alaspäin kasvoi, alkoi hengitykseni tihentyä - siis vain hieman.
Tähän saakka sujui melko sutjakkaasti. Huilailin hetken ja tasautin hieman sykettä. Ja taas ylöspäin - eihän tuonne nyt pitkä matka ole. Kiipesin ja kiipesin - muuten sivumennen sanottuna filmasin melkein koko kiipeämisen kameralla jutustelun kera - rinne jyrkkeni ja jyrkkeni - hengitys tiheni ja tiheni - sydän löi tuhatta ja sataa. Ja, kun viimein saavutin huipun - niin luulin - edessä olikin vain pieni tasanne ja uusi vielä jyrkempi rinne kohosi edessä. Silloin meinasi mennä hiilet hihaan, mutta koska olen tunnetusti 
Niinpä matkaan. Puolivälissä rinnettä pelko hiipi puseroon. Rinne oli märkä - sataa tihuutteli aina välillä ja polku ihan suoraan ylöspäin. Ja mua kun pakkaa huimata jo keittiöjakkaralla, niin ihan tosissani mietin, että onko mitään järkeä vaarantaa jäsenensä vain yhden päähänpiston vuoksi. Siispä kiltisti laskeusin takaisin tasanteelle. Mutta kuitenkin päätin lähteä kiipeämään toista reittiä, joka oli mutkaisempi ja kivisempi. Siinä sai jalansijaa paremmin eikä jyrkkyys tuntunut niin mutkien takia.
Aivan viimeisiä metrejä en enää voinut kuvata, kun piti jo käyttää käsiäkin apuna. Mutta hei - saavutin huipun. Sanovat, että huipulla tuulee. Niin taisi tehdä.
Aikaa ei kulunut kuin kolmisen varttia. Alastuloon valitsin toisen reitin, mielestäni helpomman ja loivemman, mutta luulo ei todellakaan ole tiedon väärti. Rinne oli paljon vaikeampi: kivinen ja ruohikkoinen ja jyrkkä. Sitä vain ei nähnyt ylhäältä päin. Viimeisen osuuden kahlasin reiden korkuisessa, märässä ruohikossa ja orapihlajissa. Suomalaisen tuulipukuni housut olivat reisiin saakka märät, mutta tulipa Vuokatin vaara valloitetuksi. Hui... Voipi olla, että laitan juutuubiin filmini, voipi olla, kuka tietää.... kantsii olla kuulolla - tai siis näöllä...
Matka jatkui Kuusamoon Pesosten sukujuhlille, jotka olivat kaksi ja puolipäiväiset. Ihan mukavaa oli. Rehtori paistoi kodassa muurinpohjalettuja
ja keitti nokipannulla kahvia
Asuimme kansanopistolla, jossa juhlatkin pidettiin.
Maanantaina Munni hommasi 10 kiloa muikkuja, jotka nyt lepäävät pakastimessamme. Hyvinä saimme ne kotiin saakka styroxilaatikossa, jossa oli jäitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti