Ja taas on lauantai. Päivät tuntuu eläkkeelläkin luisuvan käsistä. Ei oo viikossa edelleenkään muita päiviä kuin maanantai ja perjantai.
Torstaina ohjattiin jälleen Liisan kanssa ryhmää ja vaikka siinä onkin ollut hieman turbulenssia - kaksi on lopettanut - niin hyvillä mielin tapaamisesta taas sai kotiin palata. Mutta illalla sitten aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta multa meni kaikki voimat. Väsymys iski päälle kuin tankkeri. Katseltiin uutisia, mutta niistä en muista mitään, kun nukahdin ja nukuin varmaankin parikymmentä minuuttia.
Aamulla raskas ja voimaton olo jatkui. Tuntui kuin rinnassa olisi ollut tonnin painoinen kivi. Painoi ja puristi. Makailin sohvalla enkä jaksanut kuin pari kertaa käydä keittiössä heittämässä jotain suuhuni. Ruuanlaittoa en jaksanut edes ajatella. Onneksi isoM sai syödäkseen muualla.
Siinä sitten makasin ja kuulostelin oloani ja päätin soittaa tvk:een. Juttelin pitkään sairaanhoitajan kanssa ja hän päätti, että on parasta tulla käymään. Otettaisiin sydänfilmi EKG ja verikokeet. IsoM lähti kuskiksi, kun en olisi itse pystynyt ajamaan. Otettiin kokeet ja lopuksi olin lääkärillä. On muuten näin välihuomiona sanottava, että onneksi asumme Mustasaaressa. Ei ollut isoja jonoja, muutama ihminen odotti lääkärille ja muutenkin oli perjantai-iltapäivän tunnelma.
Kaikki arvot olivat normaalit. EKG aivan normaali, infarktin merkkiaineet täysin normaalit. Minä vain olin epänormaalissa tilassa. Ei siis muuta apua kuin helpotus siitä, ettei kyseessä siis voi olla sydänvaivat.
Illan mittaan sitten alkoi lämpö nousta. Siinä vaiheessa, kun se nousee lähelle 37 ja siitä 38:aan mulla on iho valtavan kosketusarka ja olo on kuin tankin alle jääneellä. Ei sitä lämpöä paljon vielä ollut, vain 37.41, mutta sekin riitti huonontamaan oloa entisestään. Kun sitten vääntäydyttiin sänkyyn, isoM kysäisi olinko kokeillut ottaa nitroa. Ei ollut tullut mieleen. Siispä hän haki yhden tabletin ja laitoin sen kieleni alle. Puolen tunnin kuluttua kaikki puristus rinnasta oli hävinnyt, kuume laskenut ja hengitys kulki kevyesti. En ollut edes huomannut, miten oli ollut raskas hengittää.
Nyt aamulla on vielä hieman hontelo olo, mutta ei ollenkaan sellaista kuin eilen. Ihmetyttää vain, mistä oikein mahtaa olla kyse. Jo kolmas kerta kuumeilua tänä talvena ja mulla kun ei kuumetta ole montaakaan kertaa koko elämäni aikana ollut. Jostainhan sen täytyy johtua. No kait senkin aika näyttää. Nitrosta luin sen verran, että pieninä annoksina se rentouttaa verisuonten sileitä lihaksia eli veri juoksee kevyemmin, näin sen käsitän. Olisko kysessä kuitenkin jokin keuhkojuttu?
Huomenna sitten mennään juhlimaan vanhimman lastenlapseni 5-vuotissynttäreitä. Mukavaa tavata lapsia ja lastenlapsia. Ne on elämän kohokohtia.
Psalmit: 37:5 Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa häneen, kyllä hän sen tekee.
Tähän pyritään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti