Kunnioitinko vanhempiani?

 Äiti ja isä joskus 30-luvulla ilmeisesti seurustelun aikana.

Jostain syystä viime aikoina mieltäni on askarruttanut se, että kunnioitinko vanhempiani niin kuin lapsen tulisi vanhempiaan kunnioittaa. Nuorena sellaisia asioita ei ajatellut. Isä oli sen verran auktoriteetti, että häntä toteltiin kyselemättä. Eikä hän kyselyjä hyväksynytkään. Kerran jo aikuisena ollessani esitin hänen mielipiteestään poikkeavan oman mielipiteeni, hän totesi, että mun tulee ajatella niin kuin hän sanoo. Kasva siinä sitten itsenäiseksi. Nåh, kait minusta kaikesta huolimatta on itsenäinen tullut. Ja jokaisella meillä on elämässämme omia kuprujamme: joko toisten tai itse aiheuttamia. Mutta jokaisesta niistä on selvitty - huonommin tai paremmin.

Mutta kunnioittamisestahan mun piti puhua. Kyllä mulla sellainen ajatus on, että olisi pitänyt paljon paremmin suhtautua äitiin hänen viimeisinä, hänelle itselleenkin vaikeina vuosina. Erityisen pahana muistan sen, että hänen 90-vuotispäivänään kimpaannuin hänelle. En enää muista mistä, mutta se tuntuu näin jälkikäteen tosi pahalta. Anteeksi kyllä pyysin jälkeenpäin ja hän tietenkin antoi. Eikä äiti koskaan arvostellut äkkipikaisuuttani - sen lienen perinyt isältäni.

Isä jotain 6-kymppisenä

Isä kävi molemmat sodat, mutta en muista hänen koskaan niistä puhuneen. Varmasti siellä oli jotain niin traumaattista, ettei hän kyennyt niistä puhumaan. Isä oli älykäs ja olisi halunnut kouluttautua aikanaan, mutta talous ei siihen antanut mahdollisuutta. Silti hän kävi kirjekursseja, hänellä taisi olla valtava tiedonjano. Luulen senkin perineeni häneltä. Minähän kouluttauduin vielä eläkeikäisenäkin ammattikorkeakoulututkinnolla. Koko elämäni olen halunnut opiskella jotain, nyt se ei enää kiinnosta. Ja hyvä niin. 

Pelkäsin isää oikeastaan koko elämäni. Se ei liene oikeanlaista kunnioitusta. Hän oli niin arvaamaton. Ääripäästä toiseen. Aggressiivinen ja toisaalta hyvin herkkä. Vasta viime vuosina lukiessani hänen kirjoittamiaan runoja, olen ymmärtänyt, miten vaikeaa hänellä oli. Hän kaipasi äärettömän paljon takaisin maalle, itse rakentamaansa kotiin, josta muutimme kaupunkiin 1958. Hän katui monia asioita elämässään - niinhän me kai jokainen teemme. Eihän se katumus sellaisenaan mitään auta, tärkeää mielestäni on se, että tekee sovinnon menneen elämänsä kanssa. Tavalla tai toisella. Minulla se on usko ja anteeksiantamus.

Rakas, rakas äitini

Entä sitten rakas äitini. Kun kuulin ensi kerran Lasse Heikkilän laulun Viimeiset veneet https://www.youtube.com/watch?v=Xp5r6vpQkKo, se meni suoraan sydämeeni. Kuuntelin sitä yhden lauantaipäivän ja itkin, kun tiesin, ettei äidillä ole enää kovin montaa vuotta jäljellä. Toivon, että joku laulaa sen mun hautajaisissa. Miten häntä rakastinkaan! En vain osannut sitä hänelle läheskään aina näyttää. Nyt, kun itse olen jo isoäiti, mietin usein, mitä olisin voinut äidille tehdä. Miten kohdella häntä. Varmasti hän usein odotti muuta kuin mitä minulta sai. Enkä nyt tarkoita mitään materiaa, vaan sydäntä. En osannut näyttää hänelle kaikkea sitä rakkautta, jota häntä kohtaan tunsin. Jos vielä saisin hänet tavata, ensimmäinen asia olisi, että pyytäisin häneltä anteeksi. Toisaalta tiedän hänen antaneen anteeksi. Mutta olisin voinut helpottaa hänen elämäänsä paljon enemmän. Hän kärsi siitä, että joutui olemaan vanhainkodissa viimeiset neljä vuotta. Hän ei koskaan viihtynyt siellä. Silloin en sitä ymmärtänyt, nyt luulen jotenkin ymmärtäväni.

Äiti rakasti kauneutta. Sen olemme kaikki lapset tainneet häneltä periä. Hänen lempivärinsä oli roosa. Laitan tämän kauniin kukan tähän hänen muistokseen.

 Koskaan äiti ei halunnut jättää mattoja pois lattioilta, vaikka ne olivat hänelle turvallisuusriski viimeisinä rollaattorivuosina. Äiti ompeli meille lapsille toinen toistaan kauniimpia vaatteita, usein toisten vanhoista korjaillen. Muistan hänen kertoneen, että kyläläiset pitivät häntä ylpeänä, koska hän puki neljä tytärtään heidän mielestään liian kauniisti. Mutta ylpeä äiti ei ollut, oman arvonsa tunteva kuitenkin. Häntä ei liene kohdeltu kovin hyvin maalaiskylässä, jossa asuimme. Se lienee suuri syy siihen, että lähdimme sieltä pois. Se taisi olla hänen elämänsä suuri murhe.

Tärkein asia, jonka heiltä sain, oli hengellinen kasvatus. Vaikka itse koinkin hengellisen heräämisen vasta yli kolmekymppisenä, niin perusta sille laskettiin jo lapsuudessa. Iltaisin kokoonnuimme pitkän pöydän ääreen ja isä piti meille iltahartauden. Hän piti myös pyhäkoulua. Kaupunkiin muutettuamme tapa tosin jäi pois, mutta vankka uskoni on, että isän, äidin ja isoäidin rukoukset ovat olleet avain minunkin uskoontulooni.

Kiitos isä ja äiti elämästä, jonka minulle annoitte!

Efesolaiskirje 6:1-3 "Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset Herrrassa, sillä se on oikein. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" - tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus - "että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä."