Koulun joulujuhlassa

Pääsin alakoulun joulujuhlaan Maalahteen. Kyseessä oli siis kuuden luokan juhla ja se vietettiin kirkossa, joka oli täynnä väkeä. Ohjelma kesti kaksi tuntia ja oli nautittavaa katsella sitä. Ne olivat Nellyn ensimmäiset koulujoulujuhlat. Cajsalla oli saman iltana omansa Petolahdessa, mutta kahdessa paikassa ei voi olla yhtäaikaa eikä koulussa ollut sanottu, että sinne saa tulla isovanhemmatkin. Mutta ensi jouluna sitten sinne.

Oli tosi  hienoa, kun lapset tulivat kirkkoon sisälle. Taustalla soi instrumentaalina Ave Maria ja lapset saapuivat käsissään lasipurkissa olevat, palavat kynttilät ja asettuivatkäytävien molemmin puolin, niin että siitä muodostui risti. Sitten he menivät alttarille ja lauloivat siellä. Tottakai Luciakulkuekin oli ohjelmassa mukana. Ohjelmaa oli monenlaista ja näki, että siihen oli oikeasti panostettu. Myös jouluevankeliumi esitettiin pienenä kuvaelmana ja esittäjinä oli eka ja toka luokat. Nellylläkin oli vuorosanansa. (Olen peittänyt muiden lasten kasvot.)

Ei siis ollut tarvinnut neuvotella saako meidän kansan kristillisiä perinteitä esittää. Mulla oli luonnollisesti vaikeuksia seurata puhetta, kun kaikki tapahtui ruotsiksi ja kuulolaite tuo puheen kaikuvassa tilassa söhröisenä.

Kaikkein hupaisin ohjelmanumero oli puhallinorkesteri. Siinä Nellykin puhalsi baritonia. 

Se oli sellaista töttöröö töttöröö -soittoa, mutta niin ihastuttavaa. Ja aika lailla erikoista, en ennen ole moista nähnyt. Yleensähän lapset soittavat nokkahuilua, mutta Maalahdessa ollaa vähän isommissa sfääreissä.

Kaiken kaikkiaan oli tosi hienoa olla mukana, vaikka ohjelma olikin liian pitkä pikkuisille mukanaolijoille. Kiitos, että sain osallistua!

Luuk. 18:16 "Mutta Jeesus kutsui lapset tykönsä ja sanoi: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta."

Patti ja sen poisto

Tästä se kaikki alkoi. Vuoden 2011 loppupuolella alkoi oikean käden keskisormeeni kasvaa patti. Tällainen se oli kahden vuoden kuluttua. Kipeäkin se oli ja hankaloitti kaikenlaisia toimia mm. tiskirätin vääntämistä ja sauvakävelyä. Kättä nyrkkiin laittaessa piti keskisormi nostaa muiden sormien ylle. Lopulta päätin, että tästä on päästävä eroon ja eivätköhän ne nyt tk:ssa tällaisen pysty poistamaan. Kun lääkäriaika tuli, minut vietiin heti tk:ssa toimenpidehuoneeseen, jonne tuli hoitajan lisäksi myös lääkäri selvästikin valmiina pieneen operaatioon. Lääkäri katsoi pattia ja totesi hetsiltään, että hermot on niin lähellä ja siitä pitäisi poistaa niin iso pala ihoa, ettei sitä voi kuroa umpeen. Eli lähete keskussairaalaan. Voihan patti!

Tuli sitten kutsu leikkausta edeltävään käyntiin. Tapasin sairaanhoitajan ja leikkaavan lääkärin, joka sattui olemaan ylilääkäri. Kyllä siinä hoitajalle vähän nikottelin, että nyt tällaisen takia tänne tulen teitä häiritsemään, kun on niin paljon vakavampiakin juttuja. Hoitaja totesi rauhallisesti, että tällaisiahan me täällä koko ajan tehdään. Se rauhoitti mieltäni kummasti. 

Tuli sitte se leikkauspäivä. Ensin sairaanhoitaja haastatteli minut. Sitten sain istua odottamaan. Kohtapian tuli leikkaava lääkäri ja vei minut jonnekin toiseen huoneeseen ja piirsi sormeeni ison V:n tussilla eli näin tulisi haava olemaan. Samalla hän selitti asiaa. Tosin en kuullut puoliakaan hän kun puhui aika hiljaa ja puhuu suomea hieman murtaen. Mutta ei se mitään! Pääasiahan oli sormeni ja se poistettava patti.

Sitten tuli kutsu leikkaussaliin, jossa minut makuutettiin ja anestesiahoitaja ryhtyi laittamaan kanyyliä vasempaan käteeni ja toinen hoitaja oikeaan. Sain kuulemma kipulääkettä, jota eka hoitajakin jo oli antanut suun kautta. Sitten luvattiin antaa rauhoittavaa. Leikattavaa kättä ryhdyttiin valmistamaan verityhjiöön: siihen sidottiin kämmenestä alkaen kyynärpäähän saakka tosi kireälle joustava side ja heti sen jälkeen laitettiin juuri kyynärpään yläpuolelle tosi kireälle puristusvanne. Sitten tuli nukkumatti naisen hahmossa ja  puudutti käteni. Minut myös "eristettiin" leikattavasta kädestä vihreällä liinalla. 

Kun siinä makasin ja käsi oli "poistettu pelistä", tuntui siltä, että se on koukussa. Kysyin anestesiahoitajalta joko ovat siellä toisella puolellani aloittaneet homman ja kuulemma olivat. Kysyin myös onko käteni suorana vai koukussa. Hän väitti sen olevan suorana, vaikka ihan varmasti tunsin sen olevan koukussa. Tätäkin kysin hoitajalta, että miksi on näin. Hän sanoi tunteen olevan se viimeinen viesti, joka lähti aivoihin ennen puudutusta. Niin ja vielä lisättiin erittäin voimakasta kipulääkettä ja rauhoittavaa. Huh! Olin jo täynnä mömmöjä.

Tällainen siitä sitten loppujen lopuksi tuli. Vietin leikkaushuoneessa aikaa noin tunnin, sillä rupesin voimaan huonosti, tosin ei tarvinnut oksentaa. Sain taas lääkettä. Tällä kertaa pahoinvointiin. Lopulta minut siirrettiin "heräämöön", jossa toinnuin aika nopeasti ja sain päivän ekan aterian; sämpylä ja teetä.

Eilinen päivä kuluikin sitten tuon tupposormen kanssa hieman hankalasti, mutta tänään sain sen poistaa ja tällainen on jälki

Ei ihan paha. Haava on iso V ja päällä ihoteippi, jonka saa kastella. Ompeleet poistetaan 10 päivän kuluttua ja sen jälkeen haavan pitää olla vuorokausi kuivana. Joulusauna siis kutsuu kohtapian sen jälkeen.

Täytyy kyllä ihmetellä, miten monta ihmistä ja juttua tarvittiin pienen patin poistoon. Luultavasti aivan yhtä monta kuin puolentoista vuoden takaiseen sappirakon poistoon, joka sentään lienee hieman vaativampi toimenpide. Tosin silloin leikkaava lääkäri ei näyttänyt naamaansa kertaakaan.

5.Moos. 33:27 "Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret."

Varhainen itsenäisyyspäivän aamu

Heräsin ennen kuutta ja nousin ylös kuuden paikkeilla. Ajattelin nauttia pimeydestä ja hiljaisuudesta. Pienen aamupalan jälkeen lähdin kävelylle. Oli aivan ihanaa kävellä pimeässä. Tievalaistus kirkasti tietäni. Lunta oli yön aikana satanut viitisen senttiä. Kiersin Metsontien lenkin kahteen kertaan eli noin puoli tuntia ajassa mitaten ja matkassa noin kaksi kilometriä. Oli aivan ihana tunne. Kaikki oli hiljaista. Vain muutamissa taloissa oltiin hereillä. Joissakin taloissa paloi ulkokynttilät terassilla ja jouluvaloja oli melkein kaikissa taloissa. En kohdannut yhtään elävää olentoa matkallani. Kävelin siunaten naapuruston asukkaita.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille!

Room. 13:1 "Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat."

Joululounaalla

KRELL- kristillinen eläkeliitto Kyrönmaan osasto järjesti joulujuhlan Isonkyrön vanhan kirkon vieressä sijaitsevassa Vanhassatuvassa. Vanha miljöö ja ihana jouluruokapöytä katettuna.

Ruoka oli todella hyvää

Pärekoriin vietiin käytetyt astiat

Vanhauusi astiakaappi, astiat ovat uusia

Kamari

Pakko sanoa, että ruoka oli todella hyvää. Kotiruuan makuista. Ja ah sitä luumukiisseliä. Siinä meni melkein kielikin mukana.

Laulettiin joululauluja ja Kaisa luki ihania runojaan. Miehensä piti hyvän puheen. Siis kaikki oli mallillaan.

Tuli monesta kohdasta mieleen lapsuudenkotini Kortesjärven Purmojärven Pellisen kylässä. Mm. näistä

Meidän tuvassa oli just tällaiset puoliverhot ja pujotettu samalla tavoin kanttinauhaan

Kattopalkki meidän tuvassa oli samalla tavalla veistetty ja samalla tavoin oli leipäorsi kahden tuollaisen palkin välissä. Sieltä sitä leipää tarpeeseen taitettiin.

Talon vintillä on Villavintti http://www.taitoep.net/toiminta-ja-palvelut/taitokeskukset/taitokeskus-villavintti-isokyroe/. Sieltä löytyi toiseksi viimeinen joululahja.

Jesaja 7:14 "Sen tähden Herra itse antaa teille merkin: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel.

Jesaja 9:1 "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus."

Viron matkalla

Lähdettiin ystäväni Riitan kanssa joululahjojen ja muiden avustustavaroiden kera kohti Viroa. Varsinainen matka yhteisellä bussilla alkoi viime perjantaina kello yksi (1) yöllä. Onneksi Riitta keksi, että voisimme yöpyä hänen esikoisensa luona Keravalla sekä mennessä että tullessa. Matkan loppuessa totesin tämän päätöksen hyvin viisaaksi.

Mehän olemme – tai oikeammin Riitta – koko vuoden varustautuneet tekemään noin 140 joululahjapakettia Viroon. Riitta on tuonut niihin tavaroita Amerikoista saakka. Syksyllä saimme kahden lastenkodin lasten nimet, sukupuolen (se ei nimittäin ole nimen perusteella ihan selvää pohjalaiselle) ja iän. Niiden mukaan sitten rakensimme lahjapaketit. Minulla oli kunnia tehdä suurin osa lastenkotien paketeista. Laihian naiset yli seurakuntarajojen ovat kutoneet sukkia ja lapasia, onpa Vaasastakin tullut parit lapaset. Ja minäkin innostuin kutomaan kahdet lapaset ensi kerran sitten kouluvuosien. Ihan hyvät niistä tuli, vaikka ohjeita ei ollut ja mitat olivat vain silmämääräisiä.

No niin, torstaina puolenpäivän aikoihin alettiin pakata tavaroita rukoushuoneella Riitan peräkärryyn ja autoon. Molemmat tulivat aivan täyteen. Tarkoitus oli ajaa Pomarkkuun, joka sijaitsee Porin lähellä, ja jättää tavarat sinne sekä jatkaa matkaa Keravalle yöksi. Matka sujui mukavasti, paitsi että joku oli käynyt ottamassa Pomarkun kyltin pois niin, ettemme ensi ajamalla osuneet oikeaan. Piti käydä kysäisemässä paikallisessa kaupassa. Piti palata pikkuisen takaisin ja olimme aivan varmoja, ettei kylttiä ollut siinä, kun ajelimme siitä hetki sitten ohi.

Pienessä lumisateessa kannoimme tavarat Lähetysavun tiloihin ja veimme peräkärryn ”hoitoon” eräälle yksityistalon pihalle. Siitä matka jatkui kohti Keravaa. Tarkoituksena oli mennä suorinta tietä Tampereelle ja koska tienviitta osoitti tien vievän Tampereelle ja Helsinkiin, siitähän sitten lähdimme ajelemaan. Tai siis Riitta ajeli koko matkan. Kun oli ajettu tovi, ihmettelimme, missä oikein olemme, kun ei näy mitään Tampereen kylttiä. Minä toimin sitten kartanlukijana ja totesin, että ollaan tiellä, joka vie Forssan kautta. Eipä mitään, käyhän se niinkin. Kun taas oli ajeltu jonkin aikaa, ihmettelimme missä olemme. Eipä sitä kauaa tarvinnut ihmetellä, kun löysimme itsemme Hämeenlinnasta. Ja kolmostieltä, joka vei suoraan Keravalle. Tai ainakin sinne päin. Edelleen olemme sitä mieltä, että joku on käynyt siirtelemässä tiekylttejä.

Yö nukuttiin hyvin ja aamulla aikaisin suunnistimme paikallisjunalla kohti Helsingin asemaa ja siellä ratikalla Länsiterminaaliin. Hienosti mummot osasivat. Löysimme myös muita seurueemme jäseniä. Matkalaukut olimme jättäneet jo sinne Pomarkkuun, jotta ne sieltä kulkeutuisivat bussissa luoksemme. Ja niin kävikin.

Kun lähestyimme Tallinnaa, oli komento, että kaikkien on mentävä maihin ensimmäisten joukossa, että pääsemme välittömästi jatkamaan matkaa. Edessä oli pitkä tie Itä-Viroon. No eipä mitään. Istuimme kaiken kaikkiaan kolme (3) tuntia satamaterminaalissa, kun bussin jarrut olivat menneet lukkoon ja kesti aikansa ennen kuin saivat huoltomiehen kiinni. Meille sanottiin, että yhdestä pyörästä oli jarru otettu kokonaan pois. Oliko totta vai ei, en tiedä.

Mahtaakohan kukaan jaksaa lukea tänne saakka? Ja vielä on paljon kertomatta!

Päästiin siis matkaan. Ajettiin Suomenlahden rannan mukaisesti kohti Venäjän rajaa ja ensimmäinen pysähtyminen oli Kohtla-Järven lastenkoti. Oli jo pimeää, kun tulimme sinne. Talo oli iso ja ehkä 4-kerroksinen, en laskenut kerroksia. Eteisaulasta lähti leveä portaikko ylempiin kerroksiin. Siinä meitä odotteli muutama lapsi, iältään kymmenen vuoden molemmin puolin. Seinillä oli lasten isoja maalauksia ja talo näytti hiljan remontoidulta ja siistiltä. Meidät vietiin kellariin, jossa oli iso sali. Sen seiniä kiersivät kirkkaan keltaiset muovituolit. Sinne tuli kodin lapsia parisenkymmentä. Isoimmat käväisivät silloin tällöin ovella. Pidettiin tilaisuus, minkä jälkeen jaoimme lahjat jokaiselle lapselle.

Ensimmäisen kodin lapsia. Yritin tehdä kasvot tunnistamattomiksi.

Hotelli, jossa nukuimme kaksi seuraavaa yötä ei olisi läpäissyt minkäänlaista testiä täällä meillä. Kyllä siellä oli remontoitu, mutta kokolattiamatto ja vessan matto olivat älyttömän likaiset. Vuoteet olivat kyllä puhtaat ja nukuimme ihan hyvin. Aamiainen oli tosi vaatimaton, mutta riitti silti.

Hotellin parvekkeella olevat villiviinin oksat.

Talo hotellia vastapäätä.

Toisena päivänä kävimme Kohtla-Nõmmen lastenkodissa, jossa jouduimme kokoontumaan pieneen keittiöön. Ahdasta oli. Ensimmäinen hoitaja kielsi heti kättelyssä valokuvaamisen, minkä kyllä ymmärrän. Siellä emme saaneet jakaa lahjoja, vaan ne jäivät isoihin, mustiin muovisäkkeihin, joissa ne toimme. Juttelin 12-vuotiaan Nastja-tytön kanssa viroksi – onneksi olen yhden talvikauden opiskellut tuota kieltä vuosia sitten -  hän kysyi mm. mitä niissä säkeissä on. Kerroin lahjoista ja että he saavat ne jouluna. Kodissa oli yksi erittäin miellyttävä ja lapsia rakastava hoitaja. Hän oli koko ajan mukana ja yhtyi kaikkiin lauluihin. Lopuksi hän leikitti lapsia ja meitä yhdessä eräänlaisessa piirileikissä. Kun lähdimme pois, kurkistin yhteen huoneeseen, jonka ovi oli puoliksi auki. Se oli iso ja siisti huone. Siellä oli kaksi vuodetta ja pöydän ääressä istui teini-ikäinen poika kannettavan tietokoneen kanssa. Eli aika hyvin näyttivät asiat olevan.

Hauska puu toisen lastenkodin pihalla.

 Toinen kohteemme oli Kohtla-Järven vanhainkoti. Sielläkin pidimme vanhuksille tilaisuuden. Noin parikymmentä vanhusta oli päässyt itse tulemaan ja seuraamaan tilaisuutta. Sen jälkeen jaoimme heille tehdyt lahjat mukana olleille sekä veimme kyseisen kerroksen huoneisiin. Toisessa kerroksessa meidän piti jättää paketit johtajan huoneeseen. Kolmanteen kerrokseen minäkin menin viemään lahjoja ja siellä erään hoitajan ja muiden ryhmäläisten kanssa veimme joka huoneeseen paketin. Hoitaja näytti meille erään naisvanhuksen huoneen. Se oli tosi sievä, mutta muihin huoneisiin emme menneet. Paitsi tietenkin niihin, joihin hoitajan kanssa veimme paketin ihan vain ovelta.

Matka jatkui Tarttoon, jossa meille oli järjestetty yleisötilaisuus. Lauloimme ja mukana ollut pastori julisti sanaa, myös Riitta antoi oman, koskettavan todistuksensa. Kun tilaisuus oli ohi, ryhmäläiset kantoivat bussista laatikoita, joissa oli vaatteita. Ihmiset hyökkäsivät vaatteiden kimppuun saadakseen parhaat päältä. Ikäväksemme siellä matkanjohtajan vaimon takki varastettiin. Siinä oli taskuissa matkapuhelin ja kotiavaimet, joita omistaja eniten jäi kaipaamaan.

Jokaiseen kotiin vietiin myös vaate- ja ruoka-apua sekä lastenkoteihin pehmoleluja.

Jossain välissä kävimme Toilassa sijaitsevalla saksalaisten sotilaitten hautausmaalla. Tässä muutama kuva sieltä.

Matkalaiset ihmettelevät Suomenlahtea.

Tartossa hotelli oli ihan hyvätasoinen, kuin retkeilymajan ja hotellin välimuoto. Maanantaiaamuna lähdimme kohden Tallinnaa. Välillä lauloimme Viljandin torilla. Pidimme näitä ulkoilmalaulutilaisuuksia jokaisessa paikassa. Meillä oli mukana venäjänkielinen tulkki, sillä maan itäosissa on enimmäkseen venäjää puhuvaa väestöä. He tosin eivät saa kansalaisuutta elleivät osaa viron kieltä. Samoin taitaa olla kotoSuomessammekin. Kieli tosin on suomi.

Kerran vielä sekoilimme Riitan kanssa. Oikeammin se olin minä, joka sekoilin. Kun tulimme Helsingissä satamaterminaalista ulos, meidän piti mennä bussista hakemaan laukkumme ja muut sinne jättämämme tavarat, mutta lähdimme minun ehdotuksestani ovesta oikealle. Riitta tosin muisteli, että vasemmalle piti lähteä. Ja niinhän siinä kävi, ettemme sieltä oikealta löytäneet ketään ryhmämme jäsenistä puhumattakaan bussista. Lopulta parin puhelun jälkeen saimme heihin yhteyden ja bussi löytyi.

Seuraavan yön vietimme taas Keravalla ja aamulla matka jatkui Tampereen ja Pomarkun kautta Laihialle. Riitta ajoi koko matkan. Lähdimme vähän puoli kymmenen jälkeen ja olin kotona vähän ennen viittä. Rankka, mutta opettavainen matka!

Jesaja 55:12 ”Sillä iloiten te lähdette, ja rauhassa teitä saatetaan; vuoret ja kukkulat puhkeavat riemuun teidän edessänne, ja kaikki kedon puut paukuttavat käsiänsä.”

Kirkasta valoa

Olen melkein koko syksyn ollut alamaissa ja se tuntui pahenevan entisestään, kun alkoivat sateiset ja harmaat kelit. Mikään ei huvittanut eikä mikään oikein tuntunut miltään. Kun mainitsin siitä ystävälleni ja sanoin jo harkinneeni kokeilla ostaa kirkasvalolampun, niin ystävä sanoi, että lainaa hänen miniältään, joka asuu naapurissamme. Miniä oli nimittäin tarjonnut omaansa lainaksi ystävälleni, joka ei kuitenkaan sitä halunnut. Niinpä minä kipaisin toissailtana naapuriin ja palasin kotiin valolamppu kainalossa. Eka annoksen otin heti, vaikka olikin jo ilta.

Eilen aamulla sitten lamppu paloi kirkkaana aamiaispöytämme laidalla. Munni ei oikein tykännyt niin kirkkaasta valosta, mutta ei napsauttanut lamppua kiinnikään. Onneksi! Mitkä sitten ovat olleet näiden kahden päivän tulokset tuosta valosta? Jo eilen oloni oli aivan erilainen kuin viikkoja aikaisemmin. Tosin enhän voi tietää johtuiko se valosta vai rukouksista. Mutta pääasia, että apua on ollut. Kerronpa lisää valon tehosta. Tänä aamuna rupesin katselemaan ympäristöä keittiössä tuossa kirkkaassa valossa. Ja kauhistuin. Onko meillä näin likaista? Kaakelit, joita olen kyllä yrittänyt itse bambulangasta kutomillani pöytäpyyhkeillä pyyhkiä ja pitää puhtaana, näyttivät aivan kauheilta. Eikä muuallakaan kovin puhtaalta näyttänyt.

Niinpä aamiaisen ja lehdenluvun jälkeen otin höyrypesurini esiin. Tai ihan ensiksi kyllä rupesin epäilemään bambupyyhkeitteni tehoa. Siksi otin mikrokuituliinan, kastelin ja väänsin sen kuivaksi ja pyyhin osan helllan takana olevista kaakeleista. Ja kas kummaa, kun kosteus oli haihtunut, olivat kaakelit aivan erinäköiset kuin ennen. Siinä paikassa päätin laittaa bambuiset kaappiin piiloon ja ottaa mikrokuituliinat tiskirättikäyttöön. Kumma nimi muuten tuo tiskirätti.

Niin sitten höyrypuhdistimen ja mikrokuituliinojen avulla pesin ihan ensiksi hanan ja saman käsittelyt saivat kaakelit ja kaikki ovet, liesi, jääkaapin ovi jne. Sen jatkoksi pesin vielä kaikki tuolit, pöydän, kaappien päällystät ja hyllyt (ei siis kaappien sisällä olevia, vaan avohyllyt). Lopuksi vielä matot ulos, imurointi ja lattian pesu. Ja puhdasta tuli! Ja minulla ihan melkein ylpeä olo. Sittenkin vielä tarmoa löytyy!

VAROITUS! Älä missään nimessä hanki kirkasvalolamppua, ellet ole valmis näkemään sitä, mitä sen valossa löytyy.

p.s. Päivän Sana sopii tähän kirjoitukseen paremmin kuin hyvin.

Johannes 8:12 "Niin Jeesus taas puhui heille sanoen: "Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus". 

Maalla on mukavaa

Ratikylän pääsiäiskokko armon vuonna 2013

Olen viime aikoina pohtinut maalla asumisen etuja tai oikeammin ihanuuksia. Täällä ihminen on ihminen. Hänet huomataan. Häntä tervehditään. Hänelle jutellaan, vaikkei oltaisikaan ennestään tuttuja. Yksi hyvä esimerkki on täällä meilläpäin asusteleva vanha mies, jota kutsutaan ”norttimieheksi”. Hän kävelee joka päivä pitkiä lenkkejä ja aina on tupakka suussa. Hän on hyvin myrtsin näköinen eikä milloinkaan katso päälle. Toissapäivänä, kun palailin kävelylenkiltäni, ohitin hänet ja kohdalla katsoin häntä hymyillen ja sanoin iloisesti Hei! Ja mitä kummaa. Hän hymyili niin nätisti takaisin ja sanoi hei. Eli hän taitaa vain olla yksinäinen, vanha mies.

Mutta eihän mun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan maalla asumisen ihanuudesta. Kaupassa meidät jo tunnistetaan. Sitä oppii tuntemaan kaikkien kauppojen myyjät ja kaikki tervehtivät iloisesti. En tosiaan vielä ole täällä tavannut murjottavaa tai tiuskivaa myyjää, päinvastoin. Kaikki ovat aina auttaneet hyväntuulisen näköisesti, kun on apua tarvittu. Sitä, että kaikki tuntevat kaikki, voidaan kai pitää miinuksena, mutta vielä se ei sitä ole ollut minulle. Päinvastoin. Eilen istuimme taas ikäihmisten neuvostossa ja kävimme läpi vanhuksille lähetettävää palveluesitettä. Siinä oli iso hyöty siitä, että paikalliset tunsivat yleensä yrittäjät ja muut, joiden tietoja esitteessä on hyvä olla. Minä vain istuin ja ihmettelin. Koska olen aikoinani 60-luvulla asunut Laihian Rudolla, jotkut nimet ovat tuttuja. Niin ja olenhan jo tavannut sellaisiakin tuttuja, joita en vuosikymmeniin ole nähnyt. Eilen seniorijumpassa tapasin ystävän, jota en ole nähnyt ainakaan 30 vuoteen. Sovittiin jo kyläilystäkin. Ja kerran kaupassa törmäsin ensimmäisen mieheni sedän vaimoon, jonka heti tunnistin. Hän tosin ei minua tuntenut ennen kuin esittäydyin. Siitä seurasi, että kävimme heillä kylässä – samassa talossa, jossa ensimmäisen mieheni isovanhemmat asuivat ja jossa monta kertaa silloin 60-luvulla olen käynyt. Olihan mukavaa.

Munni nyt on jo ruvennut tuntemaan noita ”silmäätekeviä”, kun istuu päättävissä elimissä. Siitä tullee hyötyä jatkossakin, kun pitää ottaa selvää joistain asioista. Aina tietää, keneltä sitä voi kysyä. Jotenkin vain elämä täällä maalla on niin mahtavaa. En ihan ehdoin tahdoin taida takaisin kaupunkiin muuttaa.

p.s. Käytiin matkalla Toiskaan syöttämään postissa hakemassa mun pakettia, josta olin päivällä saanut tekstiviestin. En ottanut kassiani mukaan ja hoksasin postissa - joka muuten on K-kaupassa ja sen myyjät palvelevat siellä - ettei mulla ole henkkaria mukana. Mentiin kuitenkin sisälle, kun samalla postitin kummitytölle synttärikortin ja kysyin samalla, saanko paketin miehen henkkareilla, kun oma ei oo mukana. Joo, tottakai sain. Eli myyjä kyllä tunsi minut, vaikkei ehkä nimeltä. Ei taitaisi onnistua isommassa paikassa, luulen ma.

Ja toinen juttu. Kävelin sieltä Toiskasta kotiin ja Asematiellä on tievaloja hieman harvassa. Siellä tuli vastaan iso, musta mies, jonka rinnuksessa luki isoilla valkoisilla kirjaimilla MUSTANG. Vähän rinnassa tuntui, että mikä mies ja käykö päälle. Mies tuli kohdalle ja huikkasi isosti Heiii!, että semmosta on maalla.

Jesaja 30:21 "Jas sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: "Tässä on tie, sitä käytää.""