Sekalaista

Tämäntalvinen ovikranssini. Nyt on pallot poistettu, kun joulukin siivottiin pois.

Se tunne, kun menet illalla puoli kahdeksalta sänkyyn (sain päivällä rauhoittavaa suoneen, kun tehtiin mahatähystys) ja heräät 40 minuutin päästä ja luulet, että on aamu. :)

Olen monta vuotta syönyt magnesiumia (Emgesan) jalkojen suonenvetoon ja mielestäni se on auttanutkin - ainakin ajoittain. Runsas viikko sitten tuli mieleeni eräs asia. Olen reilusti yli vuoden ollut tosi väsynyt - siis epänormaalin väsynyt - jopa niin, että keväällä mulle diagnosoitiin masennus. Lääkettä siihen en tosin halunnut. (En ole lääkkeitä vastaan, en vain tuntenut sitä tarvitsevani.) Niin se asia, joka tuli mieleeni oli - magnesiumin yliannostus.

Kun hain astmalääkettäni apteekista tenttasin farmaseuttia voiko liika magnesium auheuttaa myrkytystä tai voiko siitä saada yliannostusta. Olin tietenkin jo googlannut asiaa ja saanut sellaista tietoa, että liika magnesium aiheuttaa ainakin ripulia. Nyt en enää löytänyt sitä sivustoa, vaan sellaista tutkimustietoa, että liian vähäinen mg voi aheuttaa ripulia yms. jopa vakavia oireita.

No, joka tapauksessa päätin lopettaa kyseisen aineen nauttimisen. Ja kas kummaa, siitä lähtien väsymykseni on ollut kuin poispyyhkäisty. En nyt kuitenkaan uskalla ruveta väittämään, että se olisi juuri magnesiumin poisjättämisestä johtunut. Mutta hieno juttu kuitenkin.

Ulko-oveltamme otettu kuva

1.Moos. 8:22 "Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylväminen eikä leikkaaminen, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö."

Aikainen aamu

Heräsin aamulla ja kurkkasin yöpöydällä majailevaa kelloa. Näytti selvästi 15 yli seitsemän. Eli aika nousta, kun olokin tuntui melkoisen pirteältä. Ensin tietenkin vessaan, sit pesasin naamani ja voitelin sen yhdellä ylimmistä ystävistäni - HTH:lla. Jos joutuisi autiolle saarelle ja saisi ottaa mukaan vain muutamia asioita, olisi tämä voide varmasti yksi. Se on vuosikymmenien aikainen ystäväni. No niin, sen jälkeen tekojäsenvarastolle. Päätin jättää kuulolaitteen asentamatta paikoilleen, mutta silmälasit oli pakko ottaa. Kurkkasin kuulokojeen vieressä lekottelevaa rannekelloa. MITÄ!! Ei oo totta! Pakko kävellä vielä tarkistamaan asia keittiön seinäkellosta. KELLO OLI 04:20! Voihan rähmänkäki. Siemaisin haponestäjän ja istuksin hetkisen miettien, miten tästä nyt selvitään. Päätökseksi tuli mennä uudelleen sänkyyn. Siinä sitten makoilin ja mietin syntyjä syviä. Eli avioliittoasioita. En  oman liittoni kannalta, vaan muiden. Tunnin verran jaksoin loikoilla, kunnes nousin ja kirjoitin ylös ajatelmani. Jääköön nyt kuitenkin julkaisematta, vaikka tosi hienoja ajatuksia ne ovatkin. :) Samalla nautin naapurilta lainatu kirkasvalolampun valosta.

Sitten söin runsaan aamiaisen, puin päälleni ja tein puolen tunnin sauvakävelylenkin aivan ihanassa, raikkaassa aamuilmassa. Oli hienoa katsella tummalla taivaalla loistavia tähtösiä. Palatessani oli kotimieskin jo päässyt sängystä ylös.

Marumummeli oli kuvannut blogiinsa ihania pikkuisia piparitaloja. Minä kun en koskaan sellaista ole tehnyt - auttanut tosin tytärtä tekemään - niin ajattelin laittaa tähän miniäni piparitalon. Hän tekee joka joulu mitä hienompia luomuksia.

Jonain jouluna hän oli tehnyt myös tikapuut, joilla keikkui pikkuinen tonttu.

Matteus 21:9 "Ja kansanjoukot, jotka kulkivat hänen (Jeesuksen) edellään ja jotka seurasivat, huusivat sanoen: "Hoosianna Daavidin pojalle! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen, Hoosianna korkeuksissa!"

Metsässä rämpimistä

Lähdin sauvakävelylle soratielle tuossa lähellä. Mutta jostain kumman syystä metsä alkoi niin ihmeesti houkutella sisäänsä. Oli ihan pakko mennä. Vaikka pelotti. Kun täälläpäin on nähty sekä karhuja että susia. Mutta se metsä on niin ihana. Ja vielä ihanammaksi se tuli, kun melkein astuin suppilovahveroitten päälle. Panin paikan mieleeni, kun mukana ei ollut mitään, mihin ne olisin voinut kerätä. Jatkoin siis matkaa, tällä kertaa pois metsästä ja tien yli toiseen metsään, joka vaikutti turvallisemmalta, sillä se on parasta aikaa rakennettavan lähiön vieressä.

Mutta tämä metsä olikin varsinainen räme. Kaadettuja puun runkoja ja oksia pitkin ja poikin, kiviä, mättäitä ja märkää. Ennen pitkää eteen tuli leveä oja, jonka reunat olivat höttöä. Mites tästä nyt yli. Nåh, löytyihän se paikka ja viimein kovempaakin maaperää. Kun olin jo melkein tiellä, näin polun vieressä muutaman supparin ja pistin ne taskuuni. :)

Kävin kotona ja jätin sauvat, otin muovirasian mukaani ja päätin palata hakemaan ne supparit parempaan talteen. Vähän ennen paikkaa, josta piti poiketa metsään, polku taas kutsui. Tule tänne, tule tänne! Eihän siinä auttanut. Ja kas, kohta löysin pienen suppariesiintymän.

Mutta pakkohan oli lähteä eteenpäin löytämään sitä alkuperäistä paikkaa, jossa arvioin olevan saman verran noita ihanuuksia. Kuljin etsien sinne ja tänne enkä millään löytänyt enää sitä paikkaa. Miksi en laittanut vaikka jotain keppiä merkiksi? mutisin. Hoilasin ja laulelin, etteivät ne kamalat pedot tulisi tervehtimään. Eivätkä ne tulleetkaan. Mutta sienipaikkaa en vain löytänyt. Pakkohan sieltä oli lähteä kotiin.

Koko matka kesti tunnin. Housunpultut olivat märät, mutta onneksi kengät pitivät vettä - kirpparilta ostetut vaelluskengät. Kotona puhdistin sienet ja laitoin pannulle, että neste kiehuu pois. Sitten lisäsin paaaljon voita ja sipulia pilkottuna. Viimeksi vielä eilen keitettyjä perunoita. Mausteeksi suolaa ja mustapippuria myllystä. Särpimenä eilen keittämääni lohta. Mums.

Psalmit 145:14-15 "Kaikkien silmät vartioitsevat sinua, ja sinä annat heille heidän ruokansa ajallaan. Sinä avaat kätesi ja ravitset suosiollasi kaikki, jotka elävät."

Mistä sen ikääntymisen huomaa?

Viime aikoina olen miettinyt tätä ikääntymistä ja ennenkaikkea sen huomaamista. Jo 60-luvulla asuin muutaman vuoden täällä Laihialla ja näin tutustuin moniin ihmisiin, olinhan appivanhempien (silloisten) kaupassa töissä.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin olen tavannut näitä ihmisiä ja tehnyt mielenkiintoisen havainnon. He ovat vanhentuneet - jotkut aika paljonkin - omaa vanhenemista sen sijaan en oikein ole ymmärtänyt. Laitetaanpas tähän pieni kuva. Siinä on kaksi kuvaa, joiden väliä on yli neljäkymmentä vuotta. Otettu samalla rapulla.

Laskin juuri, että kuvien välillä on 47 vuotta. 

Pakkohan se on uskoa noita kuvia katsellessa, että ikä on tehnyt tehtävänsä. Parhaiten kuitenkin olen ajan kulumisen huomannut muiden silloisten tuttujen vanhenemisesta. Se on aika kumma juttu. Mahtaako johtua siitä, että tämän naaman näkee joka päivä? Eli iän näkyminen tulee hiipien ja siihen tottuu ajan mittaan.

Kotimiehen serkkuvainaja laukaisi kerran: "On se kummaa, kun entiset morsiamet tulee nykyisin rollaattorilla vastaan." 

Muistellaan vielä menneitä yhden kuvan verran. Tosin en ole lupaa kysynyt siskoilta, mutta onhan tämä jo ollut naamakirjassa eivätkä ole mua toruneet.

Siinä me ollaan. Siskokset. Yksi puttuu eli esikoinen. Minä olen vasemmalla, sitten meistä nuorin ja oikealla vanhin.

Tämä kuva on otettu 80-luvun lopulla meidän silloisessa keittiössä, joka nykyisin on esikoiseni keittiö - tosin uusittuna.

Huomaahan sen ikääntymisensä myös lapsista, kun mullakin esikoinen täyttää huomenna jo 43 vuotta ja välipoika viikon päästä 41. Kuopuskin tulee joulukuun puolessavälissä 34 vuoden ikään eli samaan ikään, joka minulla oli, kun hän syntyi. Ja kuitenkin heidän syntymänsä tapahtui kuin eilen!

Eipä sitä tämän kummempia tänään. Voikaahan lukijat hyvin!

Psalmit 92:13-16 "Vanhurskas viheriöitsee kuin palmupuu, hän kasvaa kuin Libanonin setri. He ovat istutetut Herran huoneeseen, he viheriöitsevät meidän Jumalamme kartanoissa. Vielä vanhuudessaan he tekevät hedelmää, ovat mehevät ja vihannat ja julistavat, että Herra on vanhurskas, hän, minun kallioni, ja ettei Hänessä vääryyttä ole."

Laiskuutta vs. priorisointia

Kukat ovat kihlajaispäivän kukat, jotka kotimies eilen toi. Tänään on se päivä. Eli 23 vuotta sitten ostettiin kihlat Ruotsin Finspångissa, jossa sulhanen silloin asui. Paljon on vettä virrannut Kyrönjoessa kuten myös muissa joissa sen jälkeen.

Mutta eihän mun siitä pitänyt puhua, vaan viime aikojen mietinnöistä. Tämä ei siis ole mikään valtiovallan mietintö, vaan ihan oman pikku pääni ajatus. Vierailin veljentyttären luona. Hänellä on kaksi pientä lasta. Hän on kotiäiti. Koulutukseltaan erityislastentarhanopettaja. Välillä hän luennoi amk:ssa ja välillä pitää Leikkien-kutsuja. Käy zumbassa ja lasten kanssa harrastaa ties mitä. Niin ja Jippu-koiran kanssa agilityä. Sisustaa, tekee käsitöitä ja ties mitä muuta. Hän sanoi olevansa laiska. Nåh. Minä siitä asiaa miettimään. Mikä on laiskuutta ja mikä priorisointia?

Mun mielestä hän ei ole laiska, vaan priorisoi asioita. Laittaa tärkeysjärjestykseen. Ehkä se järjestys ei ole kaikkien mielen mukainen, mutta hänelle se lienee oikea. Eikä mielestäni olekaan kovin viisasta elää sen mukaan, mitä muut sanovat saati ajattelevat. Tärkeintä on olla sinut oman elämänsä kanssa.

Että tällaisia ajatuksia tänään, kun välipojan lapset ovat tulossa yökylään. Kovasti jo odotan heitä. Käväisin kävelylläkin. Oli jotenkin hauskan näköistä, kun poikkesin tieltä metsään. Siellä oli ohut lumikerros kaikkialla muualla paitsi polulla, jota kuljin. Se oli ruskeitten havunneulasten peittämä eikä lunta ollut hiutalettakaan. Harmi, etten ottanut siitä kuvaa. Sen sijaan saatte kuvan tuosta talon vieressä olevasta metsästä, jonka kautta yleensä kuljen.

Näkyyhän tosin tässäkin hieman tuota samaa ilmiötä.

Jesaja 55:10-11 "Sillä niin kuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin."

Viisaus rakentaa talon ja rakkaus sisustaa sen!

Viisaus rakentaa talon ja rakkaus sisustaa sen!

Löysin tuon otsikon lauseen joskus jostakin. Se on mielestäni aika hyvin sanottu! Seuraavassa ajatuksia, joita tuo lause minussa kirvoitti:

Mikä se talo sitten onkin; yhden tai useamman ihmisen perhe, työyhteisö, seurakunta. Tai meidän sydämemme. Jumala haluaa olla antamassa meille sekä viisautta että rakkautta rakentaa luja ja pysyvä rakennus.

Hän haluaa koskettaa jokaisen meidän sydäntämme ja pyytää antautumaan kokonaan Hänelle. Kun sen teet, Jeesus muokkaa sydämesi maaperän pehmeäksi ja kylvää sinne siemenen. Sydämeen, jossa on vihaa ja epätoivoa, Hän kylvää rakkauden siemenen. Surulliseen sydämeen ilon siemenen. Katkeraan sydämeen anteeksiantavaisuuden siemenen. Äkkipikaiseen sydämeen pitkämielisyyden ja itsensä hillitsemisen siemenen. Epäystävälliseen sydämeen ystävällisyyden siemenen. Huolien täyttämään sydämeen rauhan siemenen. Ja niin edelleen, juuri siten, mitä Hän näkee kunkin tarvitsevan. Mutta ei Hän tee sitä väkisin, vaan painaa sormensa hellävaraisesti siihen kohtaan sydäntäsi, johon sattuu ja sanoo: Minä parannan sinut. Turvaa vain minuun ja jätä asiasi minun haltuuni. Ja kun Hän on saanut luvan ja siemen on kylvetty, Hän antaa rakkautensa lämmittää maaperän ja Henkensä kastella sen, ja niin taimi pääsee kasvuun. Suojele sitä! Kun halla tulee, kääri taimi rukouksen lämpöön. Tue sen kasvua ja eräänä päivänä tulet näkemään vahvan ja kauniin taimen, joka tuottaa siemenen mukaista hedelmää!

Ennen oli ennen, nyt on nyt

Kotimies ongella edellisessä asuinpaikassamme.

Aamukävelyllä hienoisessa sumussa mietiskelin lapsuuttani. Miten se oli erilainen kuin esimerkiksi omilla lapsillani ja nykylapsilla. Minä olin mm. pikkupiikana opettajan perheessä. Alunperin mun piti mennä hoitamaan heidän poikansa perheen esikoista, joka taisi olla jotain vuoden ikäinen. Mutta tosiasiassa en koskaan häntä hoitanut, hän oli "häkissään" ISON tuvan lattialla. Minä sen sijaan siivosin.

Tupa oli siis tosi ISO. En tiedä olisko ollut ainakin 10 m pitkä ja vähän kapeampi. Ja matot sen mukaan pitkät. Muistan, kun yritin niitä ulkona ravistella. Eihän se kovin voimakasta ravistelua ollut, minä pienikokoinen ja hento tyttö ja piiitkät matot. Miten olisin niitä kunnolla ravistellut? Mutta yritystä oli. Seuraavaksi tuvan lattia piti lakaista ja lopuksi pyyhkiä kostealla kontillaan. Kun tupa oli siivottu, oli opettajan ja hänen miehensä kamarin vuoro. Mieleeni on jäänyt, kun pyyhin kostealla pölyjä isosta, ruskeasta kirjoituspöydästä. :) Joskus siivosin vielä lisäksi pojan ja miniän ison kamarin. Niin ja sitten jossain välissä kuorin sangollisen perunoita. Oli siinä 9-vuotiaalle urakkaa kerrassaan. Ja palkka sitten. Sain kaakaota! Kaakaojauheeseen sekoitettiin sokeria ja paksua kermaa. Mmmm, että se oli hyvää. En koskaan aikaisemmin ollut sellaista herkkua saanut. Enkä kai jälkeenkään. :D

Omat vanhimmat lastenlapseni ovat 8-vuotiaita tyttöjä - esikoisen ja välipojan esikoiset, joilla on viiden kuukauden ikäero. En voisi kuvitellakaan heitä samanlaisissa hommissa. Tosin esikoisen tytär kyllä jo osaa laittaa ruokaa ja auttaa äitiään, onhan hänellä kaksi pikkuveljeä ja yksi pikkusisko. Välipojan tyttärellä on yksi pikkuveli, joka on kiinnostuneempi keittiöhommista kuin tyttö.

Kotimies kertoilee välillä, miten hän on kaivanut ojaa Kuusamon korvessa 10-vuotiaasta lähtien viitenä kesänä. Muut pojat kulkivat uimaan, kun hän veljensä kanssa ahersi kovassa työssä. Ilmankos miehellä on ISOT kourat ja leveät hartiat. Juuri eilen illalla laitoin käteni hänen kätensä viereen ja ihmettelin niiden kokoeroa.

Asiasta kolmanteen. Olen epätoivoisesti yrittänyt muuttaa blogini taustaväriä eilen ja kerran tänä aamunakin, mutta ei vain onnistu. Sain kuitenkin muuta muutosta aikaan. Haluaisin syksyn oranssin värin taustalle, mutta kun ei, niin ei.

Sefanja 3:17 "Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä Hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee."