Vanha sanonta on totta!

Vähän yli kuukausi leskeksi jäämisestä. Leski - se on nyt mun virallinen tunniste. En koskaan ole edes ajatellut, että jäisin leskeksi. Mutta harvahan sitä saa yhtä aikaa puolisonsa kanssa täältä lähteä.

Ja mikä se vanha sanonta onkaan? Vasta, kun jotain menettää, sen arvon huomaa ja ymmärtää.

Olen viime aikoina ajatellut paljon erään naisen lausahdusta. En edes muista, missä tapasimme, mutta hän sanoi tähän tapaan: Jos saisin mieheni takaisin (mies oli kuollut), en koskaan enää marmattaisi hänen hammasmukinsa käytöstä. Niinhän minäkin sanoisin monesta asiasta. Mutta sehän ei tuo häntä takaisin ja toisaalta, luulenpa, ettei sitä osaisi olla  yhtään sen kummemmin kuin on ollut. Monta kertaa keskustelimme Matin kanssa siitä, miten edellisessä liitossamme olimme toimineet mielestämme huonosti ja nyt toimisimme paremmin. Ehkä se joissain asioissa toimikin, muttei kyllä kaikissa. Onhan jokainen ihmissuhde erilainen. Kaksi erilaista ihmistä rupeaa asumaan ja elämään yhdessä. Siinä sitä on tekemistä!

Olen myös huomannut, että tosi monesta asiasta turhaan häntä syytin. Nyt, kun olen  yksin, monet niistä asioista näyttävät olevan myös minun aikaansaannoksiani. Ja sehän laittaa nöyrtymään. Miksihän siitäkin asiasta häntä syytin? Sellaista se on - avioelämä. Varmaan aika monenkin kohdalla.

Psalmit 4:9 "Rauhassa minä käyn levolle ja nukun, sillä sinä, Herra, yksin annat minun turvassa asua."

Sunnuntaiaamuna klo 8

Sinä lähdit,

minä jäin.

Näin sen kai pitikin mennä.

Vaikka ikävä vaivaa sisintäni.

Lähdit nukkuessasi.

Minä nukuin sänkysi takana

omassa sängyssäni.

Olimme yhdessä,

kuitenkin erikseen.

En nähnyt lähtöäsi.

Ehkä hyvä niin.

Jälleennäkemisen toivossa odotan.

Eilen ne sitten oli - hautajaiset. Kirkossa oli tosi raskasta olla, vaikka niin monet (111 henkeä) saattajat olivat tulleet kunnioittamaan Matin elämää. Muistotilaisuus oli ihan Matin näköinen. Jotkut vieraat sanoivat myös siunaustilaisuuden kirkossa olleen Matin näköinen. Siitä olen iloinen. En halunnut mitään nyyhkyjuhlia tai pönötystä, vaan avointa yhdessäoloa ja samalla kunnioitusta. Ja sen sain. Kiitos jokaiselle mukanaolleelle!

Mattihan oli itse pyytänyt Niemistön Juhania, joka on jo eläkkeellä oleva pappi, suorittamaan siunauksen. Ja minä selvitin voisiko sen tehdä kirkossa, jossa Matti työskenteli 8 vuotta. Se onnistui hienosti ja olen siitä tosi kiitollinen. Muistotilaisuus pidettiin sitten Vaasan helluntaiseurakunnan tiloissa juontajana oma pastorimme Laihian helluntaiseurakunnasta.

Tyttäreni Catariina kantoi ison vastuun muistotilaisuuden järjestelyistä apunaan Mira. Olen tavattoman kiitollinen heille. Kiitollinen olen ihan jokaiselle, joka halusi muistaa Mattia.

Elämäni jatkuu nyt yksin täällä kotona - sitten siellä uudessa kodissa, jonne tästä liian isosta ja kalliista asunnosta muutan. Paljonhan olin yksin Matin sairauden aikanakin, mutta nyt hän ei enää tule kotiin - tänne maalliseen kotiin. Luotan ja uskon hänen olevan Jeesuksen seurassa ja terveenä oikeassa kodissa. Pakko on tässä mainita Matin veljentyttärentyttären, joka on 5-vuotias, kertoneen Matin kuolinpäivänä, että hän kävi salaa taivaassa ja Matti oli juuri päässyt sinne. Olivat halanneet ja pussanneet ja Matti oli lukenut kirjan. Matti oli myös näyttänyt hyvältä ja siellä oli ollut pilvistä, koska Jeesus asuu pilvissä. Ja tämä tytär on tavannut Matin kaksi kertaa vain. Ovat rukouksissa muistaneet perheenä sairasta Matti-setää.

Siihen luottaen kiitän vielä jokaista mukana ollutta!

Jesaja 35:10 "Niin Herran vapahdetut palajavat ja tulevat Siioniin riemuiten, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat."

Hautajaisia ootellessa

Haluan tässäkin jakaa tämän ystäväni tekemän kuvakollaasin Matin vuosista Vaasassa ja osin myös Mustasaaressa eli Lepikossa.

Vaikkeihän hautajaisia oikeasti odotella. Ne vaan tulee, kun on pakko. Viisi päivää niihin on jäljellä. Vähän sielua käpristää ajatella niitä. Tullee olemaan yksi vaikeimmista päivistäni. Mutta Isän avulla siitäkin selvitään.

Sitten mulla alkaa aivan uusi elämänvaihe - tai on se kai jo alkanut. Yksinäisyys. Kaikki tehdään yksin. Ennen taidettiin tehdä tosi paljon asioita yhdessä. Tässä yksi päivä ajattelin Mattia ja huomasin - todellakin huomasin - luonteenpiirteitä, joita en ennen ollut ajatellut. Matti ei KOSKAAN vaatinut mitään. Hän oli vaatimaton mies. Ja hän oli aina tyytyväinen. En muista näinkö häntä koskaan tyytymättömänä. Mitä itse niin usein olen ollut. Toivottavasti tämä herättää jotain omassakin mielessä.

Pakko tässä on myös kiitellä - vaikkeivät tätä luekaan - sairaalan henkilökuntaa. Hoitivat Mattia isolla sydämellä. Toisaalta häntähän oli helppo hoitaa. Ei ollut niin pientä asiaa, joka hänelle tehtiin, ettei hän muistanut kiittää. Se oli hänelle tosi luontevaa. Eikä hän koskaan valittanut, vaikka oli välillä tosi kipeä. Toki hoitajissa oli eroja, mutta niinhän meissä ihmisissä on. Ja oli niitä lääkäreissäkin. Aivan erityisesti kunnioitan ja muistan dialyysin lääkäriä Katariina Kiiliä - mainitsen hänen nimensä, sillä hän oli ainakin meille ihan vertaansa vailla. Hänellä oli aina aikaa potilaalle, ei koskaan kiireen tuntua, vaikka sitä hänellä varmasti oli. Ja hän on hyvä Lääkäri isolla ällällä. Kun he Matin kanssa päättivät dialyysin lopettamisesta Matin voinnin koko ajan heikentyessä - syöpälääkitys oli lopetettu jo pari viikkoa ennen tehottomana - lääkäri kävi vielä seuraavana päivänä kysymässä Matilta onko hän vielä samaa mieltä. Dialyysin lopettaminenhan on kuolemantuomio. Toisaalta, ellei sitä olisi tehty, ehkä Matti olisi saanut hieman lisäaikaa, mutta minkälaista. Ja kuolema olisi sitten johtunut myeloomasta ja olisi tietojeni mukaan ollut paljon pahempi. Viikko dialyysin lopettamisesta Matti nukkui pois.

Lääkäri kävi myös palliatiivisen hoidon aikana katsomassa Mattia joka päivä. Viimeisenä päivänä, kun miehen hengitys oli todella pahan kuuloista - Matti ei ollut syönyt kolmeen päivään silloin - lääkäri määräsi morfiinin. Sen saatuaan Matti nukkui lopun ajan, hengitys oli helpompaa ja hän lähti nukkuessaan. Minäkin nukuin hänen sänkynsä takana vierassängyssä. Sain olla hänen vierellään kolme viimeistä vuorokautta.

Ja aivan ihanaa oli se, että niin monet ystävät kävivät Matin luona vierailemassa. Viimeisenä tai sitä edellisenä - en enää muista kumpana - kävi entinen esimies, entisistä työkavereista kaksi, entisen esimiehen vaimo, ihan vaan muutamia luetellakseni. Matti oli jättänyt työpaikallaan ISON jäljen, jota ei ollut helppo täyttää. Näin uskon.

Aika hassua on, ettei mulla ollut ollenkaan ajatus tällaista kirjoitella. Olen monta kertaa sanonut, että kun rupean kirjoittamaan, ei minulla useinkaan ole hajuakaan siitä, mitä kirjoitan. Kun laitan sormet näppäimistölle, niistä vaan alkaa tulla tekstiä. Mahtaako se teksti ollakin mulla sormissa, ei päässä? Hih!

Mutta elämän on vaan mentävä eteenpäin niin kauan kuin sitä on mulle suotu. Siis eteenpäin, sanoi mummo lumessa! Vaikkei suunta vielä olekaan tiedossa minulla, mutta Isällä on - onneksi!

Johanneksen evankeliumi 3:16-17 "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma Hänen kauttansa pelastuisi."

Hän on poissa - rakkaani

Hän lähti.

Ovenkahvaan ja kynnyspuulle

jäi kaipaus kukkimaan.

Se kuiskaa kysyvän suulle:

Ei erhettä milloinkaan tee,

elämän antaja meille,

vaikka tänään tuntuukin niin.

sydän kuitenkin Jumalan teille,

jää itkien kiitoksiin.

(Hilja Aaltonen)

Oli raskasta nähdä rakkaansa kärsivän. Dialyysi lopetettiin 15.2. ja hän lähti nukkuessaan morfiinin vaikutuksesta 22.2. klo 2 yöllä. Olin siellä huoneessa, mutta nukuin. Hoitaja herätti ja sanoi: Matti on lähtenyt. Nuo sanat soivat korvissani vähän väliä. Kuitenkin turvanani on ikiaikojen Jumala ja Hänen väkevät käsivartensa. Hän on antanut minulle välittävän perheen ja välittävät ystävät. Olen saanut kokea aivan ihmeellistä rakkautta heidän kauttaan.

Matti oli SUURI mies sanan henkisessä ja hengellisessä merkityksessä. Sen olen saanut kokea ystäviltä.

Vaikka olenkin harjotellut tätä yksin olemista viimeisten puolentoista vuoden aikana  yhteensä noin puoli vuotta, tämä lopullinen yksinäisyys tuntuu raskaalta. Olen todella iloinen, että Iina tuli luokseni juuri ennen mieheni poismenoa ja oli tähän aamuun saakka. Hän hoitaa ison osan asioita. Minä loput.

Elämä jatkuu juuri niin kauan kuin meille sitä on suunniteltu.

Fil. 1:21 "Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto."

Vielä vähän aikaa...

Kotimies on taas sairaalassa. Sai olla kotona 10 päivää tammikuussa, sitten oli taas pakko viedä. Nyt on syöpälääkitys lopetettu tehottomana. Myelooma ihan räjähti joulukuussa, niin että hematologikin ihmetteli. Sanoi hänellä olleen yksi samanlainen tapaus jokin aika sitten. Marraskuun eka päivänä hän vielä totesi myelooman olevan kotimiehellä kilttiä sorttia.

Nyt on luusto jo niin hauras, että luut naksahtelevat pienestäkin asiasta. Kun lähdettiin sairaalaan, ja kotimies otti kiinni oven rivasta, kuului naksahdus. Myöhemmin sama eli oikea käsivarsin murtui siitä kohti. On ollut lasikuitulastassa kolmisen viikkoa. Toissa-aamuna, kun hoitajat siirsivät häntä, vasenkin käsivarsi naksahti. Vielä ei rtg:ssä näy murtumaa, mutta haurastumiset näkyy. Eli myelooman plasmasytoomat (pesäkkeet) näkyvät kirkastumina luissa. Ja niitä on ympäri kehoa. Lisäksi pehmytpesäkkeitä. Mm. oikean silmän takana. Ja se aiheuttaa vasemman silmän "roikkumisen". Luomi on melkein kiinni, silmä on työntynyt ulospäin ja sarveiskalvo turvonnut ja näyttää siltä kuin valkuainen purskahtaisi ulos silmästä. Niin ja reisiluussa on niin iso pesäke, että kävely on kielletty. Nåh, tässähän näitä tuli.

Tänään menen lääkärin pyynnöstä dialyysiin mukaan ja hän tulee juttelemaan jatkosta. Oli viime viikolla puhetta kotiutuksesta. Saa nähdä, mihin tulokseen hän on tullut. Olen luvannut, etten itse ota kantaa dialyysin lopettamiseen, sen saavat tehdä lääkäri ja kotimies.

Huonoltahan tämä nyt näyttää kotimiehen elämän suhteen. Eikä tämä helppoa mullekaan ole. Hän on sairastanut tätä myeloomaa puolitoista vuotta (tai diagnoosista on sen verran, lienee tauti ollut jo kauan kehossa) ja  puolisen vuotta siitä viettänyt sairaalassa. Että olen saanut totutella yksinoloon jo ennakolta. Vain ihme hänet voi pelastaa.

Fil. 1:23 "...halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi..."

Sairastuneen vierellä

Tiedätkö, mitä on olla vakavasti sairastuneen vierellä? En minäkään tiennyt ennen kuin kotimies sairastui. En julkaise kuvia hänestä, kerron vain omia tuntemuksiani.

Mitä on, kun puoliso ei enää pysty oikein mihinkään ja kivut ovat niin kovat, että hän huutaa myrkkyä? Et voi auttaa muuta kuin olemalla vierellä ja rukoilemalla. Niin ja tietenkin se fyysinen auttaminen; pukeminen, syöttäminen jne. mukaan lukien auttaminen kehon luonnollisissa toiminnoissa.

Kun kipu tekee puolison tuntemattomaksi. Kun käsivarsi on niin kipeä, että hän huutaa. Tai kun poski päivän aikana turpoaa rajusti. Tai kun toinen silmä alkaa roikkua (tai luomihan siinä roikkuu) eikä sillä enää näe lukea. Tai kun hän ei pysty syömään itse eikä edes avaamaan turvotuksen takia suutaan kunnolla. Tai kun hän pystyy nukkumaan vain unilääkkeellä ja selällään suu auki. Enää et voi olla vaimo, vaan hoitaja. Hyvältä kuitenkin tuntuu kuulla, että hän silti rakastaa.

Sairauksia on monia enkä niitä tässä ala luettelemaan. Lääkäri kuitenkin soitti eilen ja lupasi kirjoittaa lähetteen kipua lievittävään hoitoon. Toivottavasti tapahtuu pian. Pakko oli illalla soittaa kotisairaanhoitoon, kun mies myrkkyä huusi. Tk-lääkäri sitten tutki miehen lääkelistaa ja totesi, että kipulaastari pitää poistaa, kun se ja toinen kovan kivun lääke vaikuttavat toisiaan vastaan eli toinen heikentää toisen tehoa. Sitten hän määräsi toisen kipulääkkeen. Ja niitä on jo aika monta. Minä tietenkin otin laastarit pois ja tein hänen määräystensä mukaan. Vähän jännittää, mitä hänen omat lääkärinsä sairaalassa asiasta sanovat.

Tänään mies lähti sitten taas dialyysiinsä. Ei voitu edes päällystakkia laittaa (hän menee Kelan invataksilla pyörätuolissa), sillä hän ei sitä saa pois päältään. Kiedoin viltin hänen ympärilleen ja pipo päähän. Sinne hänet sitten taas vietiin. Iltapäivällä haen hänet sieltä, kun on matka muutenkin kaupunkiin.

Eikä nuo monet kipulääkkeetkään ihan ilman sivuvaikutuksia ole. Mutta niitä on vaan pakko ottaa. Muuten ei pärjää.

Ilman uskoa tämä tuntuisi kai vielä pahemmalta.

5.Moos. 33:27 "Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret."

Englantia vai suomea?

Viime aikoina olen antanut itseni aatella semmosta asiaa, kuin varsinkin nuorten käyttämä enkun kieli. Olen nimittäin huomannut tosi monien nuorten ihmisten käyttävän englannin kieltä päivätyksissään esimerkiksi facaebookissa. Tämä tietenkin johtuu suurelta osalta siitä, että kyseisillä henkilöillä on useita englanninkielisiä kavereita ja he eivät luonnollisesti suomea osaa. Entä sitten ne suomenkieliset kaverit, jotka eivät osaa englantia? Itse olen lukenut tuota nykyään niin yleistä maailmankieltä aika monta vuotta ja silti en sitä hyvin ymmärrä. Se johtunee sanavarastoni kapeudesta ja sen iästä sekä kielen käyttämättömyydestä.

Kun olimme kesällä 2008 Israelissa vapaaehtoistyössä eräässä juutalaisessa vanhainkodissa, jouduin tulemaan toimeen vain englannin kielellä - ja myös tulkkaamaan miehelleni, joka ei tätä kieltä osaa kuin tämän verran: "this is my right hand into my pocket". Ja pärjättiinhän me - hyvin tai erittäin hyvin ja välillä huonosti. Mutta aina pärjättiin. Bongasin täältä netin syövereistä erään tutkimuksen, joka on tehty Jyväskylässä enkun kielen käytöstä Suomessa. Tuon kyselyn tulokset pähkinänkuoressa löytyvät täältä https://www.jyu.fi/hum/laitokset/kielet/tutkimus/hankkeet/paattyneet-hankkeet/varieng/fi/kysely/tutkimuksen%20tulokset/yhteenveto/yhteenveto

Tässä kuva

Osattomien, osallisten ja englannin täysin omakseen ottaneiden osuudet kohdeperusjoukossa.

Nykynuoret näyttävät osaavan tosi hyvin englantia. Ja olen täysin sitä mieltä, että kielten opiskelu ja osaaminen ovat tosi hienoja asioita. Omat kokemukseni kielten opiskelusta ovat seuraavanlaisia: aikanani koulussa painotettiin vieraan kielen kieliopin osaamisen tärkeyttä, puhumista ei pidetty niinkään tärkeänä. Tämän huomasin erittäin hyvin mm. silloin, kun asuin Ruotsissa pari vuotta. Mieheni, joka oli siellä asunut yli 20 vuotta, ymmärsi kieltä paljon paremmin kuin minä, joka taas puhuin sitä paremmin. Kävin siellä puoli vuotta kestävän toimistoasioihin perehdyttävän kurssin, jonka järjestämässä ruotsinkielen kokeessa taisin saada korkeimpia arvosanoja. Osasin siis kielen teoriassa, vaikken käytännössä hallinnutkaan. Toinen esimerkki on siitä, kun suoritin lukion englannin kielen kurssin siellä. Nämä ruotsalaiset opiskelutoverini puhuivat hyvin englantia, mutta minä päihitin heidät mennen tullen kirjallisissa kokeissa. 

Mitä tämä sitten kertoo? Ainakin sen, ettei meillä täällä ole aikaisemmin ainakaan - tämän päivän opetusta en tunne - välitetty vieraan kielen puhumaan oppimisesta, vaan ainoastaan siitä, että sanat tulevat oikeassa järjestyksessa ja oikein taivutettuina. Tämä luonnollisesti on saanut aikaan sen, että meidän on tosi rohkeaa ja uskaliasta yrittääkään puhua vierasta kieltä, kun eihän sitä tiedä, muistaako taivuttaa sanaa oikein ja ovatko ne oikeassa järjestyksessä. Suomen kielihän on siitä mukava, että sanajärjestys ei ole niinkään tärkeä - mutta ne sijamuodot, hui! Minulla on nykyään eräs ystävä, joka syyskuussa alkoi opiskella suomenkieltä. Hän muutti Suomeen kesällä avioiduttuaan täkäläisen kanssa. Olen yrittänyt sparrata häntä näissä suomenkielen lonkeroissa - mutta vaikeaahan se on, vaikka itse osaa puhua, on vaikeaa selittää (tai muistaa kieliopista) miksi sanat taipuvat jossain indikatiivin imperfektissä noin eikä näin, kuten on opetettu. Onneksi on netti. 😄  Aina on siis poikkeus ja siihen vielä poikkeus. Taitaa olla mullekin oppimista omasta kielestä! 

Psalmit 139:1-4 "Herra, Sinä tutkit minua ja tunnet minut. Istunpa minä tahi nousen, Sinä sen tieät; Sinä ymmärrät minun ajatukseni kaukaa. Käynpä tahi makaan, Sinä sen havaitset ja kaikki minun tieni ovat Sinulle tutut. Sillä katso, ei ole sanaa minun kielelläni, jota Sinä Herra et täysin tunne."