Eipä ihmeitä! Kiitos kysymästä.
Siinä se siis meni - joulu meinaan. Odotettiin, tuli ja meni. Niin kuin aina. Mutta on se edelleen mielestäni mieluisin aika vuodesta. Ei mikään voita sitä ihanaa tunnelmaa, joka tulee pimeydestä, jouluvaloista, joulukoristeista, kynttilöistä ja muuten vaan tohinasta - kunhan ei tohisuta liikaa. Ei siis mikään - paitsi ehkä aurinko lämpimänä kesäpäivänä ja Välimeren lämmin, sinivihreä vesi.
Nuoripari saapui vihdoin puoli komen aikaan aattoa vasten yöllä. Oli nimittäin juna vaihteeksi myöhässä ja kokonaista neljä ja puoli tuntia. Mutta ei se haitannut - ainakaan mua. Keitin aattoaamuna riisipuuron (sen keittämiseltä olen varjellut itseäni, koska äiti keitti sen maailman parhaan enkä usko pystyväni samaan saamallani reseptilläkään). Luumukiisselin on keittänyt jo aatonaattona ja paistanut pikkuisen kinkun. Siispä herättelin nuoret kymmeneltä puuro-luumukeitto-kinkkuvoileipäaamiaiselle ja sitten saunaan!
Kolmen paikkeilla ennätimme välipojan luo joululounaalle. Meitä oli siellä kahdeksan aikuista ja kaksi pikkuista. Ähkysyömisen jälkeen - jälkiruokana oli suklaakakkua, jota tietenkin oli pakko maistaa - alkoi pukin odotus. Ennen kuutta pihalla näkyikin odotettua liikehdintää. Pukki kolkutteli ja astui sisään. Mutta mitä - se oli ihan naisen näköinen. Eihän pukin kuulu olla nainen! Eihän?
Mutta lahjat tuli jaetuksi. Ja niitä olikin niin paljon, että ihan hirvitti.
Tässä erään neitokaisen lahjakasasta osa.
Mutta jokainen viidestä lastenlapsesta sai PALJON lahjoja. Mietin vain, että ovat ajat tosiaankin muuttuneet. Emme me, minun ikäiseni eivätkä ilmeisesti meidän ikäisten lapsetkaan, saaneet sitä määrää lahjoja kuin nykylapset saavat. Onko se sitten hyvä vain huono, jääköön jokaisen itsensä arvioitavaksi. Varmaan molempia. Mutta näin se nyt vain on tänä aikana.
Toisaalta sitten on taas niitä, jotka eivät saa yhtään lahjaa ja heitä lienee maailmassa todella paljon. Meillä on yksi kummityttö Bosniassa ja uutena toivomuksena kummijärjestö toivoo, ettei kummilapsille lähetetä paketteja, sillä se aiheuttaa mm. epätasa-arvoisuutta kylän lapsien keskuudessa. Se, joka ei saa mitään kadehtii sitä, joka saa. Jos haluaa muistaa, voi lahjoittaa rahaa, jonka kummityöntekijät käyttävät huono-osaisimpien perheiden auttamiseen hankkimalla mm. jouluruokaa. Minä olen lähettänyt kerran vuodessa pikku paketin perheen kaikkia lapsia ajatellen. Ihan pientä tavaraa vain: kyniä, värejä, vihkoja, kumeja, teroittimia, myssyjä, sormikkaita yms. pientä. Vaikka toisaalta tuntuu kurjalta, kun ei voi enää lähettää mitään henkilökohtaista, ymmärrän kyllä tämän toiveen. Varsinkin sellaisissa maissa, joissa pakettien hakeminen on hankalaa ja aikaa vievää.
No, taisin eksyä hieman aiheesta. Illalla sitten lähdettiin nuorenparin kanssa esikoisen perheen luokse. Siellä oli joulupukki juuri käynyt ja sielläkin olohuone pursui lahjapaketteja.
Tullessa kävimme hautausmaalla sytyttämässä kynttilät Antti-enon ja poikansa, lasteni vaarin, ja siskontytön haudoille. Sytytimme myös pari kynttilää kaikkien niiden sukulaisten ja ystävien muistolle, joiden hauta on jossain muualla.
Kotona avattiin vielä omat paketit. Kuopus ja sulhonsa olivat ostaneet meille pelin, jonka ajattelimme korkata. Pelilaudan asettelemisessa meni kuitenkin niin kauan aikaa, että kello läheni kahtatoista, kun olimme valmiita alkamaan pelin, joka vaikutti jotensakin vaikealta. Siispä päätettiin jatkaa aamulla. Tosin ei selvinnyt minä aamuna jatkettaisiin.
Sain joulupäivänä hieman ikävän viestin naamakirjan postiin puolitutulta ihmiseltä ja se pahoitti mieltäni. Mutta joillekin ihmisille on parempi olla vastaamatta ja antaa asian olla, koska siitä ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Siitäkin on kokemusta tämän asian kohdalla, joka on vuosia vanha. En mitenkään pysty löytämään ymmärtämystä kyseistä viestiä kohtaan. Se yllätti täysin, emme edes ole tavanneet yli neljään vuoteen. Silti en tunne vihaa enkä kaunaa kyseistä henkilöä kohtaan, ennemminkin sääliä, sillä itseään ja läheisiään hän eniten vahingoittaa yrittäessään meitä haavoittaa. Vaikka asiat on hänen kanssaan kättä puristaen jo kaksi kertaa yritetty sopia, ei se ole auttanut. Parasta siis vain mennä eteenpäin itse ja toivoa hänen joskus ymmärtävän tai ainakin jättävän meidät jo vihdoin rauhaan ikäviltä viesteiltään.
Meille jokaiselle tekisi varmaan hyvää silloin tällöin muistaa tätä kultaista sääntöä: "Tee toiselle se, mitä tahdot itsellesi tehtävän!" Yritän muistuttaa itseänikin siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti