Olen tässä viime päivinä miettinyt tätä meillä Suomessa nyt niin laajasti vallitsevaa kertakäyttökulttuuria. Miksiköhän siihen oikein on menty? Pikkuhiljaahan se on tapahtunut.
Kun menin exäni kanssa naimisiin, ei meillä ollut varaa ostaa uusia huonekaluja. Onneksi mulle oli jäänyt erossa hyvä nahkakalusto ja sängyt. Keittiöön saatiin hankituksi vihreä, pyöreä pöytä ja neljä tuolia ja yllätys, yllätys myös pyykinpesukone, joka sekin asennettiin keittiöön. Eihän silloin vessoissa ollut sellaiselle ylellisyydelle tilaa. Suvun piiristä sitä kerättiin kaikkea, mitä tarvittiin. Aivan ensimmäisen hyllykköni (tosin ekassa avioliitossa) rakensin tiilikivistä ja lankuista.
Ja lasten vaatteista varmasti 50 % saatiin kierrätyksenä sekä suvun piiristä että muilta tutuilta ja loput ompelin itse. Tein pojille jopa teddyvuorilliset talvihaalarit. Oi, niitä muistoja. Ja puhelinosake hankittiin joskus -73 tai -74. Pojat taisivat olla aika isoja ennen kuin heille tarvi ostaa mitään vaatetta itse kaupasta.
Muistan, kun opiskeluaikana oltiin aivan ilman rahaa. Mulla oli viisi markkaa kukkarossa. Istuin koulun banketissa ja luin päivän sanaa. Siinä oli Raamatunpaikka Fil. 4: 6-7 "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." No minä kotiin mennessä päätin olla murehtimatta ja ostin viimeisellä vitosella kukkakimpun. Kun tulin kotiin, siellä oli kirje, että mulle oli myönnetty stipendi, joka oli ihan hyvän suuruinen. En tosin muista paljonko se oli, olisko ollu 1000 markkaa? Kun raha sitten tuli, hain ulkoa koivun lehdettömän oksan ja sidoin setelit (otin rahat pieninä seteleinä) kukiksi oksiin ja ojensin sen miehelleni, kun hän tuli kotiin. Ne oli ison ilon hetkiä.
No en oikeastaan tuosta ajatellut kirjoittaa, vaan siitä kertakäyttökulttuurista. Ajattelen, että lapsille olisi hyvä jäädä joitain pysyviä muistoja myös tavaroista. Muistan, miten muutama vuosi avioeron jälkeen, kun Catariina näki yhteisessä kodissa olleen pullon avaajan, hän puristi sitä rintaansa vasten kyyneleet silmissä. Jos mikään tavara ei ole pysyvää kodissa, ei tällaisia muistoja voi syntyä. Ja tämä oli nyt vain yksi pieni muisto.
p.s. Kuopus tulee muuten tänä iltana kotiin yhdeksi yöksi. Se on mukavaa se!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti