Eilinen päivä kului esikoisen lapsia kaitsiessa. On niin mukavaa seurata noiden viiden lastenlasten kehitystä; jokainen on aivan oma lukunsa, niin erilaisia ovat. Jokaisella oma erityisyytensä ja jokainen yhtä rakas. Pikkuherra Ville 2 vee on aivan ehdoton sydänten murskaaja. On kuulemma kietonut jo päiväkodin täditkin sormensa ympärille. Aivan hymyilyttää vieläkin, kun muistelen niitä tötteröhuulia. Isosisarusten parissa oppiikin aivan eri lailla asioita kuin yksinäinen lapsi. Ville osaa jo laskea, tuntee melkein kaikki värit, tiesi mikä on ympyrä ja nelikulmio!! Kaksi vuotta! Mutta mitä isot edellä sitä pieni perässä. Niinhän se menee.
Oltiin ulkona ihanassa auringonpaisteessa puolitoista tuntia. Miniä varusti meille fiikakorin ja käytiin naapurin autiotalon varastosuojassa glögillä ja pikkuleivillä. Mukavaa oli.
Tässä nämä nökönenät
Kelkkaakin vedettiin. Cajsa vain ei tahtonut näyttää itseään kuvassa. Just ja just isoäiti jaksoi vetää.
Ennen kuin lähdin kotiin, toi välipoika Nellyn Cajsan kaveriksi yökylään.
Tänään on sitten äänestyspäivä. Meillä on ollut yleensä tapana äänestää ennakkoon. Niin teimme nytkin. Matilla on siis varmana ainakin kaksi ääntä. Taitaa tulla jännittävä ilta, vaikka ei hän ole erityisemmin hanakka valtuustoon menemään. Ei ole siis luvannut pettyä, vaikkei pääsisikään. Tulikohan tuo nyt oikein sanotuksi? Olisi kai parempi sanoa; on luvannut olla pettymättä, tai lupasi, ettei pety. Mun kun aina pitää miettiä voiko noin tai noin sanoa. Siitä on ollut aikoinaan paljon riesaakin, kun jotain kirjaa lukiessa tuntuu, että kieli on liian huonoa. Nåh siitä olen kyllä jo aika paljon kasvanut ulos. Jokainenhan saa sanoa juuri niin kuin haluaa.
Illalla laitoin yhteyden ylläpitäjälle tekstarin, että jo kolmas viikonloppu, kun nopeudet on melkein nollassa. Tarkoittaa sitä, ettei ole paljon nettiin asiaa. Ilmeisesti oli jotain häikkää, sillä kohtapian oli nopeuksia tarpeeksi, kuten nytkin on. Tämä tekniikka on edelleen niin ihmeellistä.
Ajatelkaapa sitä, miten paljon on tapahtunut meidänkin elinaikanamme - 66 vuotta. Lapsena tuijotin ison radion vihreää silmää kuunnellessani Kalle Kustaa Korkkia. Puhelin oli erityinen kapistus siellä seinällä. Nyt sellainen on joka taskussa. Miten sitä oikein on edes kestänyt tämän kehityksen? Vai ollaanko me kestetty? Kaikki menee niin vinhaa vauhtia eteenpäin - vai onko se yleensäkään eteenpäin menoa - ettei meinaa mukana pysyä. Ja monethan sitä kelkasta putoavatkin. Tuli tässä mieleen, että miten monen masennukseen tämäkin vaikuttaa? Tähän nykyiseen kansantautiimme. Siinäpä olisi oiva tutkimusaihe jollekin.
Mutta kohta lähdetään rukoushuoneelle kokoukseen. Tänään julkistetaan Jukka Harjulan kirja Elämä kuin palapeli - lähetyslääkäri Jukka Harjulan värikäs kutsumus. Vaasassa julkaisutilaisuus on klo 15. Eli meillä ensin! Hih! Asuivathan Harjulat täällä ennen Vaasaan muuttoa, joten aivan oikeutettua.
Mutta lukemisiin ja Jumalan siunaus elämääsi seuratkoon!
Joh. 3:16 Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
3:17 Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti