Mihin ne vuodet oikein meni?

Olen tässä viime aikoina miettinyt, että minne ne vuodet oikein ovat kadonneet? Juurihan vasta elämä oli edessä ja nyt se jo näyttää takatukkaa.

Vasta sitä alle kymmenen vanhana lettipäänä istuskelin pyhäpäivänä Isopellisen tyttöjen kanssa nurmikolla.

Tähän taloon synnyin. Vanhin siskovainajani tässä odottaa esikoistaan 18-vuotiaana. Tuolla katon orressa oli aina leipää kuivumassa.

18-vuotiaana aseteltiin huntu päähäni. Liitto ei kuitenkaan kestänyt kuin viisi vuotta, joista yksi asumuserossa.

Isosikon luona Laihialla joskus 60-luvulla. Leninki oli tumman liila ja kauluksen alaosa ja sisäosa aniliinin väriset. Tosi ihana paitapuseromekko. Olis ihan tätäkin päivää. Tästä jo huomaa, miten vaatteet ovat aina olleet minulle osa elämää. Äiti puki ompelijana meidät neljä tyttöä aina kauniisti, usein toisten vanhoista vaatteista uudelleen ommellen. Olen kuullut, että kylän isojen talojen väki piti meidän äitiä ylpeänä, "kun se pukee kersansa niin koreasti". Mutta äiti rakasti loppuun saakka kauneutta. Sieltä se on peräisin minullakin - perittyä.

Kun lähdin liitosta, olin yhden talven tämän Jouni-pojan hoitajana ja opiskelin  yksityisesti lukion eka luokkaa. Se tosin jäi kesken. Jounin isä kuoli saman talvena, kun olin siellä apulaisena. Hänen äitinsä kuoli joskus 80-luvulla ja Jounin kuolinilmoituksen näin lehdessä pari vuotta sitten.

En löytänyt kuvaa toisen kerran morsiamena olosta.

Jo kaksi potraa poikaa. Jaakko 2 vee ja Jussi vauvana. Eli täytyy olla vuodenvaihde 73-74.

Ensimmäisiä vuosia Petossa., taustalla kolmannen autoni "apinaDatsunin" perä. Eka auto oli hieno Volkkari, jonka peruutin puuhun, niin että moottori seuraavalla ajokerralla leikkasi kiinni. Toinen auto oli vihreä Fiat jokumitäennytmuistamerkki.

Nyt on sitten perheeseen saatu jo rinsessakin. Tässä lapset 9-, 7- ja 1-vuotiaina. Valokuvaajalla ja apulaisella oli varmasti iso hiki, kun yrittivät saada rimpsessaa asettumaan aloilleen kuvattavaksi. Tyttö ehti joka paikkaan eikä ollut sekuntiakaan hiljaa. Minusta sanottiin samaa, kun olin pieni. Ehdin äidin mukaan joka paikkaan.

Tässä sitten nykyinen ja toivottavasti viimeinen valittuni. Ollaan menossa vihille Ruåttissa 31.12.1991.

Jossain välissä käväisin vähän opinahjoissakin hankkimassa kolme nomi-tutkintoa. Jos työhistoriaa ryhtyisin kertomaan, tarvittaisiin siihen niin paljon palstatilaa, etten viitsi edes ajatella.

Lapset kasvoivat siinä samalla. Monenlaista on elämään mahtunut, nousuja ja laskuja. Onneksi on tasaistakin ollut ja ehkä kuitenkin sitä eniten. Onneksi!

On jotenkin niin uskomatonta, ettei enää voi haaveilla esimerkiksi uudesta ammatista tai työpaikasta. Kun kuitenkin sisältä on edelleen nuori. Tuntuu siltä, että ainut todella tärkeä asia, jonka elämässäni olen saanut aikaan, on lapset. Vaikka työ on aina ollut tärkeä osa elämääni, siitä ei oikeasti ole jäänyt paljonkaan. Työhistorian myötä sen merkitys vähenemistään väheni, kunnes tuli eläkkeelle lähdön aika. 

Joskus raskaimpina hetkinä on tuntunut, että elämä valuu sormien lävitse kuin hiekka jättämättä mitään jälkeensä. Kun tätä eräänä iltana elämäni raskaimman päätöksen - Iinalle lupa muuttaa takaisin Suomeen isänsä luokse - jälkeen itkin eräälle henkilölle, hän viisaana ihmisenä sanoi, että sieltä hiekan seasta jää käteesi timantteja. Hän sanoi myös jutelleensa vaimonsa kanssa kyseisestä asiasta ja todenneensa. "mikä rakkaus".

Nämä lapset ovat elämäni ainoita timantteja. Pojat ovat molemmat tuoneet omat timanttinsa myös elämääni; lastenlapset ja miniät. Ja se isoin :) timantti, johon minulla ei ole osaa eikä arpaa, on tuo miehenköriläs tuossa vierellä. Olisihan elämäni ilman häntä tyhjää.

Vielä sitä haluaisi tehdä jotain tärkeää, vaikka välillä tuntuu, että voimia ei joka päivälle niin paljon enää ole jäljellä. Halu minulla on, mutta voimaa ei. Onneksi saa nähdä elämän jatkuvan lapsissa ja lastenlapsissa. Vaikka noiden lasten kanssa on aivan kuten äitini tapasi sanoa: "pienenä ne polkee syliä, suurena sydäntä." Eli huoli on lapsista aina läsnä jossain muodossa, vaikka sitä ei tietoisesti enää kanna, niin pohjalla se aina uinuu herätäkseen sieltä aika ajoin.

Mutta toivoa on niin kauan kuin on elämää, "Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto." Fil.1:21