Takametsän hävitys

Nyt se sitten on totisinta totta. Takametsä on häviksissä. Kävi pari isoa konetta ja sinne se meni. Kato vaikka

 Tältä se näytti ennen

 Sitten tuli tämmönen kone ja rupes hommiin ja tämmöstä se sai aikaan

 Ja tämmöstä...

 Sit vielä tämmöstä...

 Sitte se jäi lepäämään...

ja tuli tämmönen hirvitys.

Siinä ne on siististi pinossa. Puut.

Hän yksin enää jäljellä. Mitähän seuraavaksi?

Minä niin tykkäsin siitä pikku metsästä. Se oli semmonen sielunmaisema. Usein istuin vain katsellen sitä. Useinkaan en siellä käynyt. Oli niin kuoppaista ja kivikkoista, ettei eteenpäin meinannut päästä. Mutta kaikella on aikansa. Sanotaan Sanassakin. Vuoden päästä tuossa pitäisi olla kaksi rivitaloa, joissa yhteensä seitsemän asuntoa. Toinen tulee tuohon oikealle, pääty tännepäin, melkein meidän terassille asti ja toinen tuonne perälle 90 asateen kulmaan tähän ekaan nähden.

Ehkä sen sielunmaisemuus tulee ihan sieltä synnyinkodista Kortesjärven Purmojärven Pellisen kylän reunamilta. Kotimme oli ihan metsän reunassa. Heti sen takana alkoi metsä. Siinä sitä usein leikittiin.

On tuosta hävityksestä se ilo ollut, että valo on lisääntynyt sekä meillä sisällä että takapihalla ja aurinkokin varmaan paistelee uudella tavalla terassille.

Saarnaaja 3:1-2 "Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus."

Jos haluat lukea millä vielä on aikansa, etsi tuo paikka Raamatusta.

Kaupungissa vai maalla?

Vietin aamupäivän kaupungilla - siis Vaasassa eli lähikaupungissa. Olin siellä jo ennen yhdeksää eikä vielä avoinna ollut kuin Citari ja siellä en käynyt. Pian kuitenkin aukeni kahvila Aschan, jonne suunnistin. Ostin chailatten (lämmin, maustettu maitotee) ja ihanan suklaakakun, jossa oli valkosuklaavälit ja kuorrutus.

Kohta sinne tuli kaksi nuorta miestä, ehkä vähän yli 30 vuotiaita, läppäreidensä kanssa. Ottivat sämpylät veden kera. Selvästikin oli aamupala jäänyt syömättä. Sitten alkoivat seurustella koneidensa kanssa. Missä välissä lapset kasvoivat kolmi- ja nelikymppisiksi. Kun en itsekään sen vanhemmaksi itseäni tunne. Tai ainakaan kaiken aikaa. Nyt nuo kakarat johtavat isoja yrityksiä ja tekevät valtakunnan politiikkaa. On se vaan hyväksyttävä asia, jolle ei voi mitään.

Kun olin lukenut päivän paikallisen sanomalehden ja tehnyt yhden ristisanatehtävän toisesta lehdestä, olin valmis lähtemään pois. Mutta missä ihmeessä kaikki vajaat 60 000 ihmistä olivat? Täällähän on yhtä hiljaista kuin meillä maalla Laihialla.

Tuntui ihan mukavalta kuljeskella tuttuja katuja. Mietin, mahtaisinko viihtyä täällä ihan asumassa. Onhan tässäkin omat hyvät puolensa. Mutta jotenkin tunsin itseni maalaiseksi. Niin oli paljon asioita katukuvassa muuttunut. Monet vanhat liikkeet olivat häipyneet ja uusia tullut tilalle. Ja mikä kummallisinta, ihmiset olivat edelleen hyvin nuoria, mutta pukeutuminen oli niin erilaista kuin nuorena ollessani. Tai meillä maalla. :) Jos täällä asuisin, olisi kiusaus ostella ihan uusia vaatteita eikä vaan kirpparivaatteita, joita nykyään käytän. Kävin toki yhdellä kirpullakin, joka hupsista vaan, oli ilmestynyt Pitkällekadulle. Mutta enhän sieltä mitään löytänyt. Tai en muka ehtinyt jäädä katselemaan, vaikka aikaa olisi ollutkin. Jotenkin ei vaan natsannut.

Olin jo käynyt KappAhlissa vaihtamassa yhden viikko sitten ostamani puseron numeroa isompaan. Oli liian vartalonmyötäinen mun muhkuroille se pienempi. H&M:stä löysin toisen puseron. Olen kovasti ihastunut tumman siniseen. Tosin olen ollut sitä aina, mutta aina ei ole ollut saatavilla sen värisiä vaatteita, vaikka se värinä onkin tosi ajaton. Niin ja raidoista tykkään - valkoinen-tummansininen. Wau! Mulla taitaa nyt olla kolme semmosta puseroa ja vielä yksi leninkikin. Onneksi tuli ostetuksi yksi oranssin värinenkin. Siis yksivärinen.

Lounasaikaan rupesi ihmisiäkin näkymään vähän enemmän. Taisivat kaikki olla töissä.

Syömään menin Pikku Quattroon. Siellä oli kolmisenkymmentä ihmistä - tai miestä. Ja vain kaksi naista mun lisäksi. Kaksi kävi ovella, mutta eivät jääneet syömään. Taisivat säikähtää miespaljoutta. Pitseriaa näkyi pitävän kolme ulkomaalaista miestä. Kovasti ahkerilta näyttivät. Kaksi oli keittiössä ja yksi tarjoili ja hoiti kassaa. Mahtavia annoksia kantoivat miesten pöytiin - kebabia ja isoja ranskalaisia. Ehkäpä siksi ruokala onkin miesten suosiossa. Minä söin vain pitsan. Ja vieläkin, kun siitä on kulunut jo nelisen tuntia, on täysi olo, vaikken kaikkia jaksanut syödäkään. Enkä oikein maistanutkaan mitään. On sen verran kova nuha ja flunssa pukannut päälle.

Tämmönen asetelma oli kukkakaupan edessä

Pikkusen monta tuulepesää

Tuolla se kotimies oli ylivahtimestarina kahdeksan vuotta - nostalgiaa.

Lopulta oli aika lähteä sairaalaan viemään kotimiestä dialyysistä hematologian polille. Ja sitten kotiin. Kävelyä tuli vähän vaille kuusi kilometriä. Ei paha!

Jeremia 29:7 "Ja harrastakaa sen kaupungin (ja varmaan maaseudunkin) menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne."

Uninäky

En yleensä näe unia, jotka muistan - siis näen semmosia hyvin harvoin. Olen jopa rukoillut, että näkisin joskus Jeesuksen edes unissa. Tänä aamuna juuri ennen kuin heräsin, näin unen, jossa Jeesus seisoi kuten tuossa kuvassa ja sanoi: "Tulkaa! Kaikki on valmiina!"

Matteus 11:28 "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon."

Sairautta, omaishoitajuutta ynnä muuta

Tämä kuva on otettu vuosia sitten Lepikossa järven jäällä. Jäätynyt kivi oli niin hienon näköinen - mun mielestä.

En oikein keksinyt, mitä kuvia tähän blogiin laittaisin, niinpä tuo kivi saa nyt olla tässä mukana. Ehkä vain siksi, että nyt on kuin onkin talvi, vaikkei aina ihan uskoisi. Tänään toki on pientä pakkasta ja luntakin hivenen maassa.

Mutta sairaudestahan mun piti kirjoittaa. Niin. Kotimies sairastui vakavasti. Marraskuun alusta helmikuun alkupuolelle oli sairaalassa - lukuunottamatta seitsemää päivää, joista yhden täällä tk:ssa ja kuusi kotona. Näin jälkikäteen on hyvä miettiä mennyttä ja sieltä löytyy kyllä viitteitä sairastumisesta jo vähintään vuosi sitten. Toki ei hän siihenkään saakka ihan terve ollut, mutta pärjäsi kuitenkin. Kuusi vuotta sitten se oikeastaan alkoi, kun tuli sydäninfarkti. Siitä ei selvitty ilman vaurioita, vaan vajaatoimintaa jäi, kun yksi pääsuoni meni kokonaan tukkoon pallolaajennuksessa eikä sitä enää saatu auki. Sanoivat myös, ettei ohitusleikkauskaan auttaisi. Sitä myötä sitten tuli munuaisten vajaatoiminta ja sitä myötä taas kihti. Ja lisäksi oli jo ilmennyt muutakin häikkää terveydessä.

Mutta marraskuussa sitten pamahti oikein kunnolla. Sydämen tahdistimen johdossa alkoi kasvaa bakteeria. Tahdistin poistettiin ja antibioottihoito kesti viikkoja lääkkeitä vaihdellen. Lopulta tulehdus saatiin kuriin, mutta kova lääkitys oli jo ehtinyt saattaa munuaiset toimettomiksi ja niin ollen alkoi dialyysi kolme kertaa viikossa. Samassa yhdeydessä, kun eräs lääkäri tämän tulehduksen syyn löysi, havaitsi hän muutakin poikkeavaa. Tuloksena oli myeloomadiagnoosi eli luuydinsyöpä. http://syopapotilaat-fi-bin.directo.fi/@Bin/15e298cbf2fc39955750807202c52d66/1455794879/application/pdf/58438/Multiple_Myelom_suomi_1806.pdf
Eli nyt sitten eletään näiden tautien ehdolla. Onneksi hän pääsi kuitenkin kotihoitoon helmikuun 10. päivänä. Täältä sitten käy keskussairaalassa dialyysissä ja saamassa sytostaattihoitoja. Ja minusta on tullut omaishoitaja.

Tämän tarkoitusta emme vielä ymmärrä - ehkä emme koskaan, mutta näillä nyt sitten mennään, kunnes toisin osoitetaan.

Psalmit 71:16-18 "Herran, Herran väkeviä tekoja minä tuon julki, minä ylistän sinun vanhurskauttasi, sinun ainoan. Jumala, Sinä olet opettanut minua hamasta nuoruudestani, ja  yhä vielä minä Sinun ihmeitäsi julistan.
Älä, Jumala, minua hylkää vanhaksi ja harmaaksi tultuani, niin minä julistan Sinun käsivartesi voimaa nousevalle polvelle, Sinun väkevyyttäsi kaikille vielä tuleville."

Olenko mä suorituskeskeinen?

Tässä on kuva äidistä ja tyttärestä kesällä 1981. Ystävä on sitä vähän käsitellyt. Tytär on tuossa kuvassa mielestäni vanhimman lapsenlapseni Cajsan näköinen.

Mutta eihän mun tästä pitänyt puhua vaan tuosta otsikon aiheesta. Tai no, laitan ensin muutaman vanhan kuvan, kun nyt niin "vanhattaa".

 Tässä ovat lapseni ja heidän isänsä ja minä itse

Siinä on Pellisen Helvi tyttäriensä kanssa. Kolme keskimmäistä on enää elävien kirjoissa.

Sitten vielä viimeisin hääkuva 31.12.1991. Eli 24 vuotta sitten.

Nyt sitten asiaan. Kotimies on nyt ollut sairaalassa kymmenen (10) viikkoa. Olen asunut elämäni ensimmäisen kerran yksin. 69-vuotiaana! Vaikka käyn joka päivä sairaalassa - matkaa on 27 km - ehkä yhden käden sormilla voi laskea päivät, joina en ole siellä käynyt, silti on ollut paljon yksinäistä aikaa. Aikaa miettiä! Laittaa asioita tärkeysjärjestykseen!

Toki olen paljon miettinyt asioita, jotka kotimiehessä ovat ärsyttäneet ja olen huomannut, miten mitättömiä asioita ne ovat olleet - ja turhia. Todeksi on tullut elämässäni vanha sanonta: asian arvon huomaa vasta, kun sen menettää.

Olen huomannut myös itsessäni asioita, joita en aikaisemmin ole nähnyt enkä olisi uskonut, jos joku olisi niistä huomauttanut. En oikein osaa olla hetkessä. Mulla on liian kiire seuraavaan hetkeen. Kirjatkin luen hurjan nopeasti ehtimättä ajattelemaan tekstiä kunnolla. On niin kiire päästä seuraavaan asiaan ja saada tietää, mitä kirjassa tapahtuu. Olen viime aikoina joutunut oikein opettelemaan tätä asiaa. Että olenko oppinut? No, en vielä, mutta matkalla olen. Ajattelen, että kun tajuaa itsessään jonkin asian, jota olisi hyvä tutkailla hieman lähemmin ja lähteä oppimaan uutta suhtautumista eli kasvamaan, on jo tehnyt ison osan asiasta. On lähtenyt matkalle muutokseen.

Ja kun olen esimerkiksi uimahallissa uimassa, en osaa nauttia vain vedessä olemisesta, vaan pitää uida se kilometri vaikka hampaat irvessä. Pitää ja pitää! Kuka käskee? Kai se on se yliminä, joka vaatii. Juuri nyt haluaisin olla jossain lämpimässä maassa ja vain lojua sinisessä altaassa. Tulee mieleen hetki Israelissa kesällä 2008, jolloin oltiin kotimiehen kanssa siellä 10 viikkoa vapaaehtoistyössä. 

Masadan juurella olevassa motellissa oli allas ulkona. Vain vuoret ympärillä. Siinä osasin nauttia.

Usein, kun kotimiehen kanssa istuskelimme olkkarissa, mun piti nousta noin sata kertaa ja oikaista jokin liina tai siirtää jotain esinettä toiseen paikkaan. Kyllä hän siitä huomautti monta kertaa. Hänen mielestään en osaa montaakaan sekuntia olla paikoillani. Tuo on kyllä totta ja olenkin sitä pohtinut täällä itsekseni. Miksi on niin tärkeää, että liina on ihan keskellä pöytää ja suorassa? Miksi tosiaankin? Oikeastihan se ei ole ollenkaan tärkeää. Se vain sattuu ärsyttämään mua. Olenko siis perfektionisti? Sitä en usko, mutta piirteitä siitä on tai on ollut. Näin vanhemmiten sitä on edes jonkin verran oppinut olemaan itselleen armollinen.

Mutta mitä sitten olen sillä suorittamisella yrittänyt saada aikaan? Hyväksyntääkö? Ehkä niin. Mutta nyt siihen on pakko tulla muutos. Tää tyttö ei enää siihen sorru - ainakaan kovin usein - tai ei ainakaan enää tänään. :)

Matteus 5:48 "Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on."

Jaakob 3:2 "Sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme. Jos joku ei hairahdu puheessa, niin hän on täydellinen mies (nainen) ja kykenee hillitsemään myös koko ruumiinsa."

Sukkahousulegginsit

Ai, että mitkä? Nåh sukkahousuista tehdyt leggingsit. Semmosia oon käyttäny jo vuosia farkkujen ym. housujen alla. Niin että miksikö? No siksi, kun en oo mistään löytäny ohuita leggingsejä ja paksut on liian paksut. Tulee hiki! Niin ja toinen syy on se, että niissä lavoissa hikoaa, kun kuitenkin käytän paksumpia nilkkasukkia.

Aluksi leikkasin vain terät pois tavallisesti hameen kanssa käyttämistäni, hieman kiiltävistä sukkahousuista. Mutta ne pakkas mennä usein rikki. Pukiessa sormet vaan meni läpi ja se oli siinä. Sitten keksin, että ostanpahan ihan tavalliset, kiiltämättömät - semmoset mummusukkahousut - ja vielä 40 denieriä. Leikkasin terät pois ja niitä olen käyttänyt jo kauan. Toki aina välillä pesasen. Mutteivät mene rikki niin kuin ne ohuemmat, ja silti eivät ole liian paksut farkkujenkaan alle. Eiku kokeilemaan.

Joulu tuli keittiöön vähän aikaisin

Adventti on vasta viikon päästä, mutta otin vähän etuottoa. Enpä olisi uskonut, että joskus mulla on punaiset pitsikarteekit ikkunassa! Näin se mieli muuttuu. Äidin iankaikkisen vanhat verhot pääsivät eka kertaa mun keittiöön. On jotenkin niin nostalgista se. Mulla on myös äidin leipäkori ja leikkuulauta. 

Jotenkin vaan niitä ei voi luovuttaa pois. Leipäkori on päivittäisessä käytössä - silloin, kun leipää satutaan tarjoamaan. :) Äidillä tuo kori oli piparkakkukäytössä. Lapsenlapsetkin tiesivät, että isoäidillä on piparia kaapissa. Tai en muista oliko se leipäkäytössä. Mutta niitä piparia joka tapauksessa oli äidillä aina kaapissa.

Niin niistä karteekeista mun piti kirjoittaman ja joulun tulosta keittiöön. Vaikka eipä siinä paljon kirjoittamista ole. Yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Eli voit katsoa tuota alussa olevaa kuvaa. Mutta haluan vielä sanoa pari sanaa mielestäni tosi ihanista lapsiaiheisista koristeista. Näistä

Nämä lapsukaiset ilmestyvät meidän keittiön pöydälle aina talviaikaan. Ja tänään on ensi lumi maassa, niin se sopii oikein hyvin. Tykkään näistä kovasti. Ostettu joskus vuonna viis Ruotsin Ullaredistä. Puualusta löytyi kirppikseltä ja siihen nuo mielestäni sopivat hyvin. Kesällä alustalla on kesätyttöjä. 

Eipä mulla muuta. Päätetään talvikuvaan

Jesaja 55:9-11 "Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.

Sillä niin kuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin."