Aamun huonovointisuus rupesi pikkuhiljaa antamaan periksi. Lieneekö syymä siihen aamiaisella napattu Panadol vai puolenpäivän aikaan syöty lounas - vai molemmat - en tiedä. Tunsin oloni jo sen verran kohentuneeksi, että - oli tullut aika suorittaa tehtävä.
Sitä ennen oli tehtävä erinäisi ratkaisuja ja valintoja. Kun mietin tarvitsemaani varustusta, menin hieman hämilleni, sillä en jaksanut muistaa, mitä oli viime vuodelta jäänyt. Tai oikeastaan paremmin sanottuna, mitä olin hankkinut ja jonkin verran ehtinyt käyttääkin. Mielikuva tuosta asiasta oli jo harmaantunut ja melkein painunut unohduksen yöhön. No, onneksi asia oli mahdollista tarkistaa. Sen teinkin.
Avasin sekalaisena tavarain säilytyspaikkana toimivan varastokomeron oven. Siellä ne roikkuivat tangossa samassa järjestyksessä, johon olin ne keväällä ripustanut. Oli tarpeellista siirtää ne sinne, kun käyttöä ei enää sillä kertaa ollut näköpiirissä. Niin ja ovensuussa vasemmalla nojasivat seinään jo melkein unhoon jääneet tuttuakin tutummat kaverit. Niihin oli jouduttu jo aikaisemmin syksyllä hankkimaan lisäosia, etteivät olisi olleet niin terävät ja aiheuttaneet ongelmia käytössä.
Ojensin käteni ja tartuin puiseen pitimeen. Miten olinkaan voinut unohtaa. Joskus ihmisen aivot päätyvät painamaan mielen perukoille asioita, joille ei sillä hetkellä ole tilaa. Niin oli käynyt minullekin. Nostin sen tangolta ja painoin hellästi kainalooni. Kun käännyin lähteäkseni, olin kuulevinani oven suusta valitusta. Hätkähdin hieman ja katsahdin sivulleni. Ne valittivat ja halusivat niin kovasti, että tarttuisin heihin. Yritin selittää, ettei se nyt mitenkään ole mahdollista. Selitin selittämästä päästyäni, että koska punainen Esprit lähtisi matkaani, se ei millään suostuisi niin rahvaanomaiseen seuraan. Mutta lupasin niille, että varmasti seuraavalla kerralla ottaisin ne mukaani. Pettymystään nieleskellen ne tyytyivät siihen ja suljin varston oven hiljaa kuin varoen satuttamasta niiden tunteita enempää.
Oli siis tullut aika. Vihdoinkin. Sujautin itseni mustien ja ruudullisten sisään, laitoin kaiken ylle vaalearuudullisen, jonka olin paria viikkoa aikaisemmin hankkinut Tapiolan Stockmannilta. Se tehtävä oli todella vaikea. Mietin ja pohdin päätöstäni kauan. Ja lopulta peruin jo tekemäni päätöksen tämän ruudullisen eduksi. No, ei muuta enää kuin punainen Esprit komerosta ja se tavallinen tekninen vempain, jonka käyttöä olen harrastanut viime aikoina melko runsaasti. Osaltaan aivan pakostakin, sillä muutkin tarvitsivat sen tuotoksia.
Astelin päättäväin askelin mustaa asfalttia. Autoja tuli ja meni ohitseni, mutta en antanut niiden häiritä keskittymistäni tehtävään. Tuolla jo näkyi rajapyykki, 1975, sen luona olin päättänyt kääntyä. Juuri, kun olin ihan kohdalla, kuulin takaani hiljalleen voimistuvan auton äänen ja päätin kävellä 1975:n ohi aivan kuin en aikoisikaan kääntyä. Auton ajettua hiljaa ohitseni tein 90 asteen käännöksen oikealle 1975:ttä kohti ja kun olin jo aivan lähellä, tein uuden käännöksen, joka oli yhtä suuri kuin edellinen. Näin olin kääntynyt 180 astetta ja lähdin astumaan takaisin asfalttitien toista reunaa.
Olin jo menomatkalla katsonut valmiiksi paikan, jossa tehtävän suorittaisin. Nyt sinne oli enää kivenheiton verran matkaa. Tuossa se jo oli, astelin hitaasti lähemmäksi ja poikkesin tieltä. Siellä niitä oli paljon. Päätin kuitenkin jättää mahdollisimman vähän jälkiä näkyviin, etteivät mitkään vihreän suojelijat saisi sanomisen aihetta. Ne olivat vaalean harmaita ja kauniita. Tartuin niihin varovasti ja irrotin alustastaan ja työnsin nopeasti punaiseen Espritiin. Kun Esprit oli täynnä, katselin ympärilleni. Ei, kukaan ei ollut nähnyt. Askeleitani kiirehtien lähdin asfalttitietä kohden.
Paluumatka sujui kevyesti. Se oli suoritettu. Vihdoinkin. Nyt voisin tyydyttää sen kaipauksen, jota niin pitkään olin sisälläni tuntenut. Asetella varovasti kauniit jäkälät kanervien ja hopeakasvien seuraksi parvekelaatikkoihini. Matka tyydytti minua ja ripustin viime talvena hankkimani musta-ruudullisen toppapukuni eteiseen sekä laitoin Tapiolasta ostamani lippalakin hyllylle ja kuiskasin varastoon kävelysauvoilleni, että ehkä jo huomenna veisin ne ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti