Aluksi muutama kuva puolentoista vuoden takaiselta Israelin matkalta.
Kaj ja unelma
Hotellin kattoterassilla päiväkahvilla
Kukkapensas Golanilla
Genessaret Golanilta kuvattuna
Uninäkyni maisema todellisuudessa
Kuolleella merellä
Öljypuita Getsemanessa
Kaksi kuumissaan olevaa ja väsynyttä
Hän tahtoo myös soittaa
Siskokset ruokasalissa. Mahtoiko olla melkein viimeinen ilta?
Joko tuli kunnon ikävä? Koska lähdetään uudelleen?
Ja sitten toiseen asiaan.
Oltiin lauantaiaamu-uinnilla. Näyttää tämä paikallinen halli olevan kovassa käytössä. Uiskentelin taas kilometrin verran. Munni se juoksentelee vedessä.
Kuva on Härmän kuntokeskusen altaalta, mutta Laihian allas on hyvin samanlainen ja aivan samankokoinen.
Mutta asia, joka tänä aamuna on ajatteluttanut.
Uinnin jälkeen menin saunaan, jossa kaksi pikkkutyttöä jo oli. He leikkivät napossa olevalla vedellä. Rupesin juttelemaan heidän kanssaan. Olivat eskarilaisia, toukokuussa 7 vuotta täyttäviä tyttösiä, Ellariina ja Ida. Juteltiin niitä näitä. Sanoivat olleensa jo synnytyslaitoksella samassa huoneessa ja ikäeroa olevan vain yksi päivä.
Kun olin pukuhuonneessa, Ida tuli sinne myös. Ellariinakin käväisi, mutta meni takaisin pesuhuoneeseen. Ida ryhtyi pukemaan ja soitti äidilleen kertoen, että Ellariina ei vielä halua lähteä, vaan menee uudelleen uimaan. Puhelun jälkeen Ida yritti puhua Ellariinaa ympäri, että lähtisi jo kotiin. Minäkin menin pesuhuoneen ovelle. Siellä tyttö puki uimapukua ylleen. Rupesin juttelemaan hänelle ja kyselin, etteikö hän voisi jo lähteä Idan kanssa kotiin. Jonkin ajan kuluttua Ellariina muutti mielensä, riisui uimapukunsa ja tuli pukuhuoneeseen. Suoritinkohan siinä sitä paljon puhuttua kollektiivista vanhemmuutta?
Siinä jälleen juteltiin. Kerho on kuulemma kivempi kuin eskari. Kun yritin sanoa, että siellä ja koulussahan opitaan uusia asioita, niin Ida kysi, että mitä aikuiset vielä voi oppia. Päästiin yhteisymmärrykseen asiasta. Mutta tytöt olivat omasta oppimisestaan sitä mieltä, että he osaavat jo vaikka mitä: lukea ja kirjoittaa ja laskea miljoonaan ja tuhanteen. Ei tainnut kannettu vesi pysyä noissa kaivoissa - eli en saanut heitä vakuuttuneiksi koulun hyvistä puolista.
Jäin matkalla miettimään, minne lapsen avoimuus ja luonnollisuus aikuisuuden myötä häviää? Nuorilla ja keski-ikäisillä aikuisilla usein nämä ominaisuudet ovat joko kokonaan hävinneet tai ainakin vähentyneet huomattavasti. Sitten jälleen vanhenemisen myötä ne pakkaavat tulemaan takaisin. Ainakin mulla on käynyt niin. Ja luulen tämän ilmiön olevan laajempikin. Lapset ja vanhat eivät ota itseään niin vakavasti. Siinähän se ydin onkin!
Sitä uskaltaa jo tässä iässä olla sitä mitä on. Entä sitten, jos tukka ei aina ole niin hyvin eikä meikki kunnossa? Onko sillä nyt niin suurta väliä? Sisinhän se on tärkein - vai mitä? Eräs rakas ystäväni tulee srk:n tilaisuuksiin keskellä talveakin vaikka aamutossuissa, jos siltä tuntuu. So what?Olen aikuisena ollut aika ujo ja arka (nyt joku ei usko tätä, mutta totta se on) ottamaan yhteyttä vieraisiin ihmisiin - paitsi työelämässä. Mutta nykyään juttelen niitä näitä vaikka missä. Saatan kenkäkauppaan tultuani kysäistä: onko teillä täällä kenkiä? Tai sanoa vaikka kaupan kassajonossa jollekin: onpa sulla nätti tukka/takki tms. En edes unissani olisi voinut kuvitella tekeväni mitään sellaista nuorena. Oikeastaan tuntuu hyvältä levittää hyvää tuulta ympärilleen.
Muuten olen sitä mieltä, etten enää halua asua muualla kuin Laihialla ja täälläkin Mäntymäellä! Että sellainen juttu.
Markus 10:13—16 ”Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia. Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille:
"Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle." Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti