Mihin ne vuodet oikein meni?

Olen tässä viime aikoina miettinyt, että minne ne vuodet oikein ovat kadonneet? Juurihan vasta elämä oli edessä ja nyt se jo näyttää takatukkaa.

Vasta sitä alle kymmenen vanhana lettipäänä istuskelin pyhäpäivänä Isopellisen tyttöjen kanssa nurmikolla.

Tähän taloon synnyin. Vanhin siskovainajani tässä odottaa esikoistaan 18-vuotiaana. Tuolla katon orressa oli aina leipää kuivumassa.

18-vuotiaana aseteltiin huntu päähäni. Liitto ei kuitenkaan kestänyt kuin viisi vuotta, joista yksi asumuserossa.

Isosikon luona Laihialla joskus 60-luvulla. Leninki oli tumman liila ja kauluksen alaosa ja sisäosa aniliinin väriset. Tosi ihana paitapuseromekko. Olis ihan tätäkin päivää. Tästä jo huomaa, miten vaatteet ovat aina olleet minulle osa elämää. Äiti puki ompelijana meidät neljä tyttöä aina kauniisti, usein toisten vanhoista vaatteista uudelleen ommellen. Olen kuullut, että kylän isojen talojen väki piti meidän äitiä ylpeänä, "kun se pukee kersansa niin koreasti". Mutta äiti rakasti loppuun saakka kauneutta. Sieltä se on peräisin minullakin - perittyä.

Kun lähdin liitosta, olin yhden talven tämän Jouni-pojan hoitajana ja opiskelin  yksityisesti lukion eka luokkaa. Se tosin jäi kesken. Jounin isä kuoli saman talvena, kun olin siellä apulaisena. Hänen äitinsä kuoli joskus 80-luvulla ja Jounin kuolinilmoituksen näin lehdessä pari vuotta sitten.

En löytänyt kuvaa toisen kerran morsiamena olosta.

Jo kaksi potraa poikaa. Jaakko 2 vee ja Jussi vauvana. Eli täytyy olla vuodenvaihde 73-74.

Ensimmäisiä vuosia Petossa., taustalla kolmannen autoni "apinaDatsunin" perä. Eka auto oli hieno Volkkari, jonka peruutin puuhun, niin että moottori seuraavalla ajokerralla leikkasi kiinni. Toinen auto oli vihreä Fiat jokumitäennytmuistamerkki.

Nyt on sitten perheeseen saatu jo rinsessakin. Tässä lapset 9-, 7- ja 1-vuotiaina. Valokuvaajalla ja apulaisella oli varmasti iso hiki, kun yrittivät saada rimpsessaa asettumaan aloilleen kuvattavaksi. Tyttö ehti joka paikkaan eikä ollut sekuntiakaan hiljaa. Minusta sanottiin samaa, kun olin pieni. Ehdin äidin mukaan joka paikkaan.

Tässä sitten nykyinen ja toivottavasti viimeinen valittuni. Ollaan menossa vihille Ruåttissa 31.12.1991.

Jossain välissä käväisin vähän opinahjoissakin hankkimassa kolme nomi-tutkintoa. Jos työhistoriaa ryhtyisin kertomaan, tarvittaisiin siihen niin paljon palstatilaa, etten viitsi edes ajatella.

Lapset kasvoivat siinä samalla. Monenlaista on elämään mahtunut, nousuja ja laskuja. Onneksi on tasaistakin ollut ja ehkä kuitenkin sitä eniten. Onneksi!

On jotenkin niin uskomatonta, ettei enää voi haaveilla esimerkiksi uudesta ammatista tai työpaikasta. Kun kuitenkin sisältä on edelleen nuori. Tuntuu siltä, että ainut todella tärkeä asia, jonka elämässäni olen saanut aikaan, on lapset. Vaikka työ on aina ollut tärkeä osa elämääni, siitä ei oikeasti ole jäänyt paljonkaan. Työhistorian myötä sen merkitys vähenemistään väheni, kunnes tuli eläkkeelle lähdön aika. 

Joskus raskaimpina hetkinä on tuntunut, että elämä valuu sormien lävitse kuin hiekka jättämättä mitään jälkeensä. Kun tätä eräänä iltana elämäni raskaimman päätöksen - Iinalle lupa muuttaa takaisin Suomeen isänsä luokse - jälkeen itkin eräälle henkilölle, hän viisaana ihmisenä sanoi, että sieltä hiekan seasta jää käteesi timantteja. Hän sanoi myös jutelleensa vaimonsa kanssa kyseisestä asiasta ja todenneensa. "mikä rakkaus".

Nämä lapset ovat elämäni ainoita timantteja. Pojat ovat molemmat tuoneet omat timanttinsa myös elämääni; lastenlapset ja miniät. Ja se isoin :) timantti, johon minulla ei ole osaa eikä arpaa, on tuo miehenköriläs tuossa vierellä. Olisihan elämäni ilman häntä tyhjää.

Vielä sitä haluaisi tehdä jotain tärkeää, vaikka välillä tuntuu, että voimia ei joka päivälle niin paljon enää ole jäljellä. Halu minulla on, mutta voimaa ei. Onneksi saa nähdä elämän jatkuvan lapsissa ja lastenlapsissa. Vaikka noiden lasten kanssa on aivan kuten äitini tapasi sanoa: "pienenä ne polkee syliä, suurena sydäntä." Eli huoli on lapsista aina läsnä jossain muodossa, vaikka sitä ei tietoisesti enää kanna, niin pohjalla se aina uinuu herätäkseen sieltä aika ajoin.

Mutta toivoa on niin kauan kuin on elämää, "Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto." Fil.1:21

Tuleekohan se kevät?

Muualla lumi näyttää alkaneen kevään myötä vähenevän, mutta meidän takapihalla sen kun lisääntyy vaan. On jo varmasti metrin kasat. Kato vaikka

Mahtaa olla juhannus ennen kuin tuo määrä on sulanut! Ei kyllä yhtään naurata. Olen jo niin kovasti odottanut - aivan sormet syyhyten - että pääsen takapihalle möyrimään. Tälle päivälle on luvattu vesisadetta ja sitä kovasti odottelen. Talon etupuolen katon lumet on vielä siellä. Pikkuinen määrä tuli tänään aamulla alas ja pyysin naapurin rouvaa siirtämään autonsa, ettei jää alle. On tullut mieleen ne pari tapausta, jolloin lapsi on jäänyt katolta pudonneen lumen alle ja ainakin toinen kuoli. Yllä olevan kuorman alle olisi menehtynyt isokin aikuinen, sillä kattoa vasten oli jäätä. Hui!

Munni lähti KD:n kevätkokoukseen Teuvalle jo aamuvarhain. Aamupäivällä saan tänne miesvieraita, kun Hanski tulee yökylään. Olin ajatellut, että mennään kylille ja humpsutellaan siellä, mutta se jäi ajatukseksi, kun Munni vei auton. Siispä ajelin jo ennen yhdeksää - täällä kaupat aukee jo kahdeksalta - pyörällä kauppaan. Nyt vain odottelen miesvierastani. Niin ja ihmettelen, että mitähän kummaa tännekin kirjoittaisin. Mahtaako tällainen sepustelu ketään kiinnostaa?

Kovasti on ollut viime aikoina puhetta kouluelämästä. Opettajien puolesta ja oppilaiden puolesta. Ja molempien puolesta. Kyllä kait se on fakta, että kouluelämä ei ole sitä kaikkein helpointa tänä päivänä - opettajille tai oppilaillekaan. Monia hyviä blogikirjoituksia olen lukenut. Viimeisin oli aika hauska, sai naurulihakseni töihin. Jos sinua kiinnostaa, se löytyy täältä http://vitonen.fi/blogit/jukka-keitele/koulukuria/

Tahtoo päästä aurinkoon! Nyt heti! Kuopus lähtee viikolla Eps... eiku Espanjaan. Jotenkin olen tänä keväänä kaivannut lämpöiseen, vaikka olenkin nauttinut suunnattomasti viime viikkojen ihanista aurinkoisista päivistä. Ne ovat tuoneet mieleen 10 viikon ajan Israelissa, jolloin aurinko paistoi siniseltä taivaalta joka ainut päivä. Löysin jo tosi edullisen matkankin, mutta Munni ei ole matkustelusta kiinnostunut. Kuka lähtis kanssani? Otetaan äkkilähtö jonnekin lämpimään viikoksi! Ilmoittaudu! Onneksi on tiedossa edes Pärnun kylpylämatka elokuussa. Mutta siihen on aikaa. Näin eläkkeellä olisi mukavaa tehdä jotain noin vain, yhtäkkiä.

No niin, eiköhän tämä riitä tällä erää. Siis kuulemiin ja näkemiin ja syödään kaurapuuro kiltisti! Tähän suuntaan taisi se iki-ihana Markus-setä meitä lapsia kehottaa 50-luvulla.

Psalmi 91:14-16 "Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan; minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni. Hän huutaa minua avuksensa, ja minä vastaan hänelle, minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan. Minä ravitsen hänet pitkällä iällä ja suon hänen nähdä antamani pelastuksen."

Onko elämää pääsiäisen jälkeen?

Elämää on, sillä Jeesus on ylösnoussut!

Pääsiäinen vilahti ohi kuin varkain. Perjantaina vietettiin vanhimman lapsenlapseni 7-vuotispäivää. Ja juuri vastahan hän syntyi ja makaili sylissäni. Ja kohta jo koululainen. Cajsa on sellainen "kanaemo", joka ottaa toiset huomioon ja haluaa olla kaikkien kanssa kaveri. Ihailtava piirre pikkutytössä.

Miniä soitti ennen juhlia ja sanoi keksineensä anopille haastavan homman. Olin nimittäin tiedustellut, mitä voisin tehdä juhlia silmälläpitäen. Kyseessä oli karkkitikkarit. Tutkailin ohjetta ja totesin; helppo nakki. Keskiviikkona tein suklaamutakakun, jonka sitten torstaina murennin ja sekoitin siihen tuorejuustoa ja tomusokeria aivan ohjeen mukaan. Siitä sitten palloja pyörittelemään ja niitä tikun nenään laittelemaan. Munni oli keksinyt styroxipalan, johon tikut sai pystyyn. MUTTA mitä? Palluraiset päättivätkin laskeutua tikun nokasta sen juureen. Hui! Pallot taisivat siis olla liian suuria ja pienensin kokoa. Sama juttu. Eivät pienetkään pallot tahtoneet pysyä tikun nokassa. Silloin tuli kekseliäs Munni apuun ja sanoi, että enkö voisi laittaa sitä tikkua pystyyn palloon ja jäähdyttää pallot. Ehkä siten pysyisivät. Kastelin vielä tikun pään ensin sulaan suklaaseen, jonka annoin kuivahtaa hetken ennen kuin pistin sen kakkupalloon.

Niin sitten tehtiin ylösalaisia kakkutikkuja. Vein ne yöksi varastoon kylmettymään. Perjantaina oli tarkoitus sitten juhlapaikalla kastaa ne sulaan suklaaseen ja koristella. Olin kyllä jo kuorruttamista kokeillut kotonakin, mutta totesin, ettei millään saada niitä ehjinä juhliin saakka.

Mutta jälleen tuli uusi ongelma. Ei se suklaassa pyöräyttely niin vain sujunutkaan. Se oli aivan liian paksua ja pallo putosi jälleen tikun juureen. Miniän äiti paistoi lättyjä vieressäni ja kehotti kokeilemaan suklaan lusikalla tiputtelua. Niinpä sitten tiputin suklaata lusikalla ja pensselöin sitä varovaisesti pullasudilla. Lopuksi koristelu. Tällaisia niistä sitten tuli

Tällaisia niistä sitten tuli.

Kuten kuvasta näkyy, edelleen muutamat palluraiset laskeutuivat tikun nokasta sen juureen. Mutta kyllä niitä riitti silti syötäväksikin asti. Ja luulen lasten niitä ainakin jonkin verran popsineenkin. Itse en kyllä ollut maustakaan oikein vakuuttunut. Sanoin kyllä, että taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kakkutikkareita laitan.

Tulipahan kokeiltua!

p.s. Jaa että miksikö alkukuvana on pilkkivä pikkutyttö? Siksi kun Munni on aikeissa mennä verestämään vanhoja muistoja ja lähtee huomenna pilkille Lepikkoon. Toivotetaan kalaonnea hänelle!

2.Kor. 5:19-20 "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.

Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehottaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa."

Terveisiä 48 vuoden takaa

Olen ilosta pyöreänä! Ai että miksiköhän? Annas, kun kerron. Oltiin eilen pikkusiskon luona isosiskon kera hieman auttelemassa tulevaa muuttoa silmälläpitäen. Kun tutkailtiin vaatekaappien sisältöä, sieltä löytyi aika ihmeellinen pussukka. Tai ei se pussukka oikeastaan mikään ihmeellinen ollut, tavallinen muovinen kauppakassi. Mutta se sisältö! Aaah, siellä oli jotain, jota en ole edes muistanut, saati etsinyt. Kuusi kappaletta pellavaisia, valkoisia keittiöpyyhkeitä ja valkoinen kokoesiliina. Ja kaikki mun omilla pikku kätösillä tekemiä. Siis ihan totta! Kävin sen kuuluisan talouskoulun - siitä olen saanut Munnilta kuulla joka välissä - keväällä 1965. Eli 48 vuotta sitten. Ja siellä käsityötunnilla nuo ihmeet olen tehnyt. Ja essukin on niin tosi hyvin tehty, että jos olisin ollut opettaja, olisin heti kättelyssä antanut arvosanaksi, jos nyt ei ihan kymppiä, niin miinuksella ainakin. Napinreiätkin on tehty käsin. Eihän silloin ollut sellaisia ompelukoneita, jotka ne tuosta vain pöräyttävät. Ja pyyhkeiden ripustuslenkitkin olen käsin ommellut. Ne tosin näyttävät aika huterilta, joten täytynee ommella uudelleen koneella. Pyyhkeet ovat paljon isompia kuin nykyisin kaupasta ostettavat. Ja aitoa pellavaa!

Kyllä! Arvasit oikein. Aion ottaa ne heti käyttöön ja kokeilla aivan ensiksi niitä kasvopyyhkeinä. Pesin ne jo eilen ja silitin tänä aamuna. Siinä silittäessä tapahtui eräs kumma juttu. Olen syksyllä vaihtanut silityslautaan uuden kankaan ja nyt jostain kumman syystä, kun koskin sitä raudalla, se sulikin alta pois. Höh! Ja tietenkin töhnä tarttui raudan pohjaan. Ei muuta kuin kangas revittiin pois ja raudan pohjan sain puhtaaksi karhunkielellä. Silitys tapahtui sitten vanhan ja rikkinäisen kankaan päällä. Onneksi en ollut sitä poistanut alta. Täytynee hankkia uusi ja parempi kangas.

Tuosta kuuluisasta talouskoulusta vielä vähän. Olen nimittäin Munnille aikanaan mainostanut, että se on koulu, joka on antanut kaikkein eniten elämäneväitä. Ja kun jotain hän on onnistunut tekemään keittiössä pieleen (hih) niin olen jossain avioliiton alkuvaiheessa kertonut, että talouskoulussa opetettiin toisin. Ja siitä olen saanut kuulla. Vaikka eihän Munni juuri keittiössä puuhaile ainakaan ruuanlaiton parissa. Tosin viime viikolla, kun olin kirpparilla töissä, hän oli keittänyt tosi hyvän makkarasopan. Aivan kuin äiti olisi keittänyt - perunat olivat samalla tavoin muusiksi osittain keitettyjä.

Psalmit 111:5 "Hän antaa ruuan pelkääväisillensä, hän muistaa liittonsa iankaikkisesti."

Gloxiniaa ja lastenhoitoa

Hih, vaihteeksi lastenhoitoa tällä viikolla. Nyt oli vuorossa välipojan lapset. Kolme päivää siellä vietettiin. Ilmat olivat aivan mahtavia - lukuunottamatta aamun aika kovia pakkasia. Aurinko paistoi joka päivä - kuten tänäänkin - täysin pilvettömältä, siniseltä taivaalta. Pakkasta oli jonkin verran, mutta päivällähän lämpötila aina nousee tähän vuodenaikaan. Nähtiinpä myös ensimmäiset katolta tippuvat vesipisarat.

Siitä ne pisarat tippuivat.

Yläosan kuvassa on gloxinia. Kun näin kukan heidän keittiössään, kysyin miniältä, mistä se on ostettu. Oli niin ihmeen kaunis. Heti miniä lupasi, että välipoika saa käydä ostamassa mulle samanlaisen. Ja siinä se nyt on. Mitä pidät? Tuli heti mieleen lapsuus Kortesjärven Purmojärven Pellisen kylässä Halmeen tilalla. Lapsuudessani äidillä oli aina kesäisin gloxinioita, ne tosin eivät olleet kerrottuja kuten tämä kukka. Oli kuitenkin pakko googlata, että olin tunnistanut kukan oikein. On kyllä maailman kaunis, kuten Pelle Hernammi sanoisi.

Luin muuten männäviikolla, etteivät nykylapset ihastu Pelle Hermanniin. Kummallista! Omien lasteni lapsuudessa ohjelma piti aina katsoa. Ja varmasti muistettiin, että äitiliini tarjoili lättyjen kanssa mantsikkahilloa.

Viimeisenä hoitopäivänä Hanski sai odottamattoman hellyydenpuuskan. Oltiin syömässä keittiön pöydän ympärillä kaikki neljä. Yhtäkkiä Hanski pudottautui tuoliltaan, lähti kiertämään pöytää, meni ensin Munnin luo, otti kädestä kiinni ja antoi siihen pusun. Sitten meni Nellyn luo ja suukotti poskelle, samoin minua. Sitten normaalisti omalle tuolille ja syönti jatkui ilman mitään kommenttia. Olipahan hauska tilanne. Muutenkin päivä oli pojalle hellyydenosoituksia pullollaan. Ensin hän lupasi mennä isosiskon kanssa naimisiin ja kun sanoin, ettei siskon kanssa voi naimisiin mennä, sain minä tuon kunnian. Ja siskon hän lupasi Munnille. Hih! Hanski on hauska.

Tyttökin alkoi loppuviikosta saada väriä kasvoihinsa ja jaksoi jo pitää hauskaa ulkona Munnin kanssa. Lapset menivät lumikolaan, jota Munni veteli ja aina välillä sai heidät nopealla nykäisyllä putoamaan kolasta. Se oli lapsista tosi hauskaa!

Muuten asiasta kolmanteen, ollaan tänä iltana menossa katsomaan Seinäjoelle kristilliseen teatteriin näytöstä nimeltä Rakkaus tulessa. Se kertoo 1800-luvulla eläneen papin Lars Stenbäckin elämäntarinaa. Mielenkiintoista.

Muuten vielä yksi asia. Olen alkanut käyttää internet-selaimena Googlen Chromea ja ihmetellyt valtavasti, kun en saa tallennettua pdf-tiedostoja selväkielisinä. Tänään sitten hoksasin kokeilla samaa toisella selaimella ja kas, onnistui oivasti. Eli aivan kuin Chrome ei osaisi käyttää Adobe Readeria, joka lukee pdf-tiedostoja. Höh.

Room. 10:17 "Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta."

Jänisten pidot

Aamulla ikkunasta katsahtaessani huomasin jotain outoa takapihalla. Mahtoiko se olla pudonneen lumen aiheuttamaa? Mutta puissahan ei juuri lunta ole viime päivinä ollut. Lähempi tarkastelu osoitti, että yöllä oli ollut jänisten pidot. Mahtaako pian näkyä poikasiakin hangella. Vanha sanontahan on, että jäniksella on hanki- ja sänkipoikaset - ainakin - voi olla enemmänkin. Ainakin Munnin mielestä.

Psalmit 36:7 "Sinun vanhurskautesi on kuin Jumalan vuoret, sinun tuomiosi niin kuin suuri syvyys, ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra."

Elämää...

Sairaudet ovat koetelleet tosi kovasti esikoisen perhettä jo monen viikon ajan. Flunssaa, norovirusmahatautia, keuhkokuumetta ja silleen. Samaa on saanut lukea sekä naamakirjasta että lehdestä. Lieneekö liian lämpimällä talvella osuutta siihen, etteivät pöpöt ole kuolleet. Olen saanut olla esikoisen luona auttelemassa kolmena päivänä viime viikolla.

Perjantaina olin lasten kanssa ulkona - silloin oli miniä sairaana - ja oli tosi hauska katsella eläinten käyttäytymistä. Tässä ovat ruskea Oliver ja musta Vincent. Jutun pääosassa olevasta spanieli Blixtenistä ei ole kuvaa. Mutta asiaan. Blixten on vielä pentu ja sillä on tapana silloin tällöin ottaa vauhtia ja hypätä portin yli ponihakaan. Sitten sen menee Ollin luo ja alkaa härnätä hevosta ja haukkua vimmatusti sen edessä. Ellei Olli ole huomaavinaan sitä, se alkaa kiertää hevosta ja haukkuu samalla. Välillä Olli yrittää potkaista takajalallaan koiraa, mutten nähnyt sen kertaakaan osuvan. Kun Blixten on Ollin edessä, heppa joskus tekee eleen hyökätä koiran päälle ja tällöin koira hypähtää kauemmaksi. Mutta jatkaa samaa temmellystä hevosen ympärillä. Eikä koskaan minkäänlaista reaktiota Vincentiin. Kun näytös on loppu, Blixten hyppää portin yli uusiakseen näytelmän taas jonkin ajan kuluttua.

Tässä on kissa Leo pikkuisena. Se tykkäsi kovasti viherkasveista kuten kuvasta saattaa huomata.

Elämämme laihialaisina jatkuu tasaisena. Juuri nyt olen jonkinnäköisen flunssan kourissa. Mistähän tuoki ilmaus tulee? Olla jonkin kourissa. Lienee ikiaikainen sanonta ja niistähän minä pidän. Olisi pitänyt tallentaa niitä silloin, kun isä ja äiti vielä elivät. Monen monta kertaa sitä suunnittelin, mutta tekemättä se silti jäi. Muistan vielä tosin ulkoa monia loruja lapsuudesta ja olenkin opettanut ne kaikki välipojan tyttärelle Nellylle. Poika Hanneskin osaa jo niistä jonkun. Esikoisen lapsille niitä on vaikea opettaa, kun lorut ovat suomeksi. Pitäisi kuitenkin joskus yrittää. Ehkä sitten, kun oppivat lukemaan. Cajsahan menee jo syksyllä kouluun, samoin Nelly. On aivan uskomatonta, että aika on kulunut näin nopsaan. Juurihan he vasta syntyivät. Ja omatkin lapset lähentelevät jo keski-ikää - ainakin pojat.

On jotenkin uskomattoman ihanaa tuntea olevansa juuri oikealla paikalla, oikeassa kunnassa, asuinympäristössä ja asunnossa. Tämä on aika erikoinen tunne. Kaikki on vain niin "oikein", kuten veljentyttäreni sanoi mentyään naimisiin. Vaikka välillä on alakuloisiakin päiviä, sisäinen ilo ja rauha vain eivät katoa.

Silti olen ajatellut kuolemaa tosi paljon viime aikoina. Ehkä se kuuluu tähän vanhenemiseen. Ollaanhan sitä jo ihan vanhuuseläkkeellä. Vaikka sisimmässä siltä ei tunnukaan. Juurihan vasta olin 18-vuotias huntupäinen morsian. Mistähän tuo nyt tuli mieleeni, puolisonihan ei enää ole sama kuin silloin ensi kertaa alttarille astellessani. Kun isoM äsken lähti palvelutaloon hartaushetkeä pitämään, sanoin hänelle, miten kamalaa olisi elää, ellei häntä olisi vierelläni. Totesin myös, miten vaikeaa mahtaakaan olla jäljelle jääneellä puolisolla, kun tuoni vie viereltä ihmisen, jonka kanssa on elämänsä jakanut useita kymmeniä - jopa kuusikymmentä - vuosia. Me sentään olemme olleet toistemme "ilona" vaivaiset 21 vuotta.

Mutta sitä ikäähän riittää juuri niin kauan kuin on määrätty. Tosin Raamatussa kerrotaan eräästä henkilöstä, joka sairasti ja Jumala lisäsi hänelle ikää 15 vuotta.

2. Kuningasten kirja 20:5-6 ""Palaja takaisin ja sano Hiskialle, minun kansan ruhtinaalle: "Näin sanoo Herra, sinun isäsi Daavidin Jumala: Minä olen kuullut sinun rukouksesi, olen nähnyt sinun kyyneleesi. Katso, minä parannan sinut: jo kolmantena päivänä sinä menet Herran temppeliin. Ja minä lisään sinulle ikää viisistoista vuotta. Ja minä pelastan sinut ja tämän kaupungin Assurin kuninkaan käsistä. Minä varjelen tätä kaupunkia itseni tähden ja palvelijani Daavidin tähden."