Tarviiko lapsi biologista vanhempaa?

Tuota kysymystä oon pohtinut aina välillä. Tällä viikolla katsottiin uudelleen alkanutta sarjaa Kadonneen jäljillä. Oli tosi koskettava ohjelma. Tytär etsi ukkiaan ja samalla tyttären äiti isäänsä, jota ei ollut koskaan tavannut. Viimeisin viesti isältä oli tullut noin 40 vuotta sitten. Lopulta isä / ukki löytyi Miamista, kotoisin on Italiasta. Se ensimmäinen tapaaminen oli niin koskettava. Kaikki kolme itkivät toistensa sylissä. Isä / ukki, tytär ja tyttären tytär. Voit katsoa jakson täältä http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000001270269.html

Tämä sarja on tullut aikaisemminkin ja joka osa on koskettanut jollain tavalla. Ja poikkeuksetta biologista vanhempaansa etsivä on kokenut jonkin palan puuttuneen elämästään. Vaikka olisi ollut hyväkin lapsuus ja korvaava vanhempi. Yksi osa käsitteli jopa tuntemaani henkilöä ja hänen isänsä etsintää. Nainen on adoptoitu Suomeen lapsena ja hän halusi löytää juurensa. Sehän on totta, että olemme osa juuriamme biologisesti.

Toki ajattelen, ettei tämä ole totta kaikille ja tähän sarjaan on valikoitunut sellaiset henkilöt, joille asia on todellakin ollut kipeä.

Löytyi myös linkki, jossa kerrotaan aikaisemmista löytymisistä ja mitä heille nyt kuuluu. Sen löydät täältä http://www.mtv.fi/viihde/ohjelmat/kadonneen-jaljilla/uutiset/artikkeli/kadonneen-jaljilla-mita-heille-kuuluu/3097714

Tällaista tänään!

Luukas 6:31 "Ja niin kuin te tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää tekin heille."

Haravointiako vaan?

Lauantaihommana päätin vähän haravoida tuolla takapihalla. Tosin etupihakin sitä tarvitsi. Syksy on ihan oikeasti tullut ja talvi tekee tuloaan. Jotenkin kesä on mennyt niin sukkelaan ohi, ettei ole paljon huomannutkaan sen olemassaoloa ja nyt on kohta joulu. Illatkin jo niin pimeitä, että kohta laitan ulkovalot palamaan.

Vielä muutamat kesäkukat kukkivat, enkä niitä raaski laittaa pois ennen kuin pakkaset purevat niitä.

Kasvimaahan olen kaivanut kolme ruusua, nukenkauluksen suikeroalppinsa kera ja muurikellon. Saa nähdä säilyvätkö talven yli. Ruusuista ja alpista ainakin elätän toiveita. Oli pakko laittaa myös se nukenkaulus sinne, kun ovat samassa ruukussa enkä osaa niitä toisistaan erilleen saattaa.

Eipähän tuosta kuvasta paljon selvää saa. Siinä on keskellä runkoruusi ja sen takana nukenkaulus suikeroineen ja etualalla pari ruusua

Keittiön ikkuna alle olen jo yli viikko sitten vaihtanut callunat begonioiden tilalle. Kun satuin kastelemaan begoniat kuoliaiksi. Oli pakko vaihtaa. Tuossa etualalla on vielä petunia ja jokin roikkukasvi sen seurana amppelissa. En koskaan ole tullut tietämään, mikä kasvi tuo toinen on.

Kovin on tyhjän näköinen terassikin, kun kalusteet on pakattu pois. Vielä miljoonakello siellä kukkii. Pelargonin vein etupihalle tuosta pikku hyllyltä. Kukkiin vielä niin kauniisti. Etupihan lokerikossa on ehkä hieman lämpimämpää kuin avaralla takapihalla. Ajattelin yrittää säästää pelargoneita ensi kesään, mutta olen luopunut siitä ajatuksesta. Osteaan sitten taas uudet kukat keväällä. Voihan olla, ettei ensi kevättä ees mulle tule, ja jos tulee, niin uudet tuulet silloin puhaltaa.

Psalmit 103:15-17 "Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne. Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka Häntä pelkäävät ja Hänen vanhurskautensa lasten lapsille."

Jos maassa olis kahvat....

Semmonen tunne ollut tämän viikon! Nostasin, jos olis kahvat maassa. Oon saanu elämäni takaisin. Missä se sitten välillä oli? Sairauksissa, masennuksessa, kivuissa, miehen sairaalassaoloissa - vähän kaikessa. Oli liian paljon mielen päällä asioita, jotka masensi ja vaikutti epäedullisesti.

Elokuun alussa sain rajun haimatulehduksen ja parin viikon päästä uudelleen sairaalaan, kun ajoivat ilmeisesti kesken kaiken kotiin. Onneksi sain lähetteen sisätautien polille haimatulehduksien syyn tutkimista varten. Siellä oli miellyttävä lääkäri, joka tuntui ottavan mut todesta. Hän määräsi mulle - keskusteltuaan vanhemman kollegansa kanssa ensin - kortisonikuurin. Liekö tuo ihmelääke vaikuttanut tämän ihmeellisen hyvä olon. Välillä tuntuu, ettei ehdi millään tehdä sitä mitä haluais. Täräjyttää vaan tuolla sisikunnassa.

En mä nyt kuitenkaan ihan ylläolevien kuvien kaltaiseen kuntoon ja nuoruuteen ole tullut. Onneksi! Kyllä tämä seniorielämä on kuitenkin niin mukavaa.

Siinä sitä onkin sitten näiden kuvien välillä jotakuinkin 50 vuotta. Samalla rapulla, ovi vaan on vaihtunut. Mutta mitäs väliä vanhenemisella. Kyllähän tämä kroppa eli hengen vuokra-asunto väkisinkin rappeutuu. Se nyt vaan on totuus, harvahan täältä on hengissä selvinnyt.

Tuosta sisikunnan täräjyttämisestä vielä. On semmonen tunne välillä, että pitäis jo olla tekemässä jotain muuta. Ei oikein osaa keskittyä yhteen asiaan. Mutta kait tämäkin on ohimenevää niin kuin kortisonikuurikin. Alenevin annoksin mennään. Katotaan, mikä on lopputulos. 

Jotenkin en odota mitään ihmeitä lääkäreiltäkään. En usko siellä selviävän tää mun sairauksien etiologia. Eikö ollutkin hieno sana? Piti oikein tarkistaa, että olenko ymmärtänyt sen oikein. Ja olin kyllä. Eli syy sairauksiini. Ite luulen tietäväni enemmän kuin lääkärit. Mun sisässähän se on. Ja mä sen tunnen. Mutta elämä on!!!!!!!!

1.Tim. 6:6-8 "Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa. Sillä me emme ole maailmaan mitään tuoneet, emme myöskään voi täältä mitään viedä; mutta kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin."

Putkimiehenä!

Oli pakko taas putsata lavuaarin hajulukko vessassa. Se nimittäin jostain syystä kerää karmeeta bakteerimössöä sisuksiinsa, niin että ne silloin tällöin nousee lavuaariinkiin saakka tiivisteitten ohitse. Pesuhuoneen hajulukkoa ei liene avattu täällä asuttaessa kuin kerran. On asuttu  nyt yli neljä ja puoli vuotta.

Munni kyllä lupasi sen tehdä, mutta minäpä tärkeenä tyttönä aattelin tehä sen ihan ite. Osaanhan minä, sen verran monta kertaa oon sen irrottamista yms. katellu ja autellutkin. Eipä siis muuta kuin irrottelemaan putkia toisistaan. Samalla katselin, että näin ja näinhän ne on toisiinsa kiinnittyneet. Kyllähän tuon muistaa tollokin.

Sain kuin sainkin kaikki osat irti. Meisselillä ensin lavuaarista sihti yms. irti ja lopuksi putket lavuaarin alta. Oooh, mitä töhnää taas oli kertynyt. Vein kaikki irtonaiset osat pesuhuoneeseen, jossa niitä pesin domestoksella terästetyllä vedellä. Mutta en lakkaa ihmettelemästä itse hajulukon rakennetta. Se on aivan varmasti jonkun miehen suunnittelema. Ja se mies ei koskaan ole joutunut sitä pesemään. Eihän sitä saa millään ilveellä sisältä pestyksi. Kato vaikka

Miten ihmeessä tuonne putken sisälle pääsee. Ai nyt tuota kuvaa katellessa hoksaan, että tuo lukkohan on poikki keskeltä. Ehkä sitä kautta olisi päässyt noihin sokkeloihin! Mutta silti. On tämä aikamoinen loukko ja keksintö. Pesin tiskiharjalla (ei sitä tiskiin enää käytetä :)), pulloharjalla (eikä tällä enää pulloja pestä), semmosella pienellä harjalla ja hammasharjalla (eikä silläkään enää hampaita pestä). Tommonen siitä tuli. Muut osat olivatkin aika helppoja pestä paitsi se lattiaan menevä putki, jonka toisessa päässä oli 90 asteen kulma. Ei siis mitään mahista pestä putken sitä päätä muuta kuin mutkaan saakka. Olisi pitänyt kuvata kaikki osat, mutten enää viitsi niitä irrotella.

Käyttämäni työvälineet, meisseli puuttuu.

Kun osat oli pesty, niin ei kun kiinnittämään. Sanko lavuaarin alla kaikeksi varmuudeksi. Tämmönen siitä tuli.

Ei ku käyttämään. Aluksi näytti, että hyvä tuli, mutta sitten rupes tulemaan vettä tuon rinkulan alta, vaikka siinä on tiiviste. Mietin jo, että pakko kait odottaa Munnia dialyysistä kotiin, mutteihän mun sielu sitä sallinut. Ei muuta kuin irti vaan kaikki ja uusiksi meni. Totesin, että oli jättänyt liian vähän putkea lukon sisään. Tässä on sitten lopputulos

No nyt se pitää vettä ja toimii. Tosin, kun olin hajulukon irrottanut, niin kaasin se sisällä olleen veden lavuaarin. Onneksi oli roskis alla. Sinnehän se vesi meni. Höh!

Sananlaskut 3:10 "Kelpo vaimon kuka löytäää? Sellaisen arvo on helmiä paljon kalliimpi."

Ai mikäköhän otsikko olis? Vaikkapa haimatulehdus - ainako etanolista?

No joo, tuli tässä päivänä muutamana äkillisesti viides haimatulehdus. Kaiken kaikkiaan paljon ärhäkämpi kuin edelliset. Tulehdusarvotkin aivan eri luokkaa. Google kertoo, että suomessa 70 % haimatulehduksista johtuu viinasta eli sen sisältämästä etanolista. Ja 10 % sapesta. Ja sitten mulla on tuo idiopaattinen homma - ihan idiootti!

Että miksikö nyt tämmöstä kirjoittelen? Noh, kun eikös kaikkia pitäis kohdella samalla tavoin? Ei mua huonosti kohdeltu - en sitä tarkoita, mutta selväksi tuli ainakin viimeisellä lääkärikierrolla, ettei mua uskottu - siis ainakaan kaikki eivät uskoneet - etten käytä alkoholia. Vielä viimeisenä lääkäri kysyi, että oliko meillä edellisenä iltana juhlat, että söinkö paljon. Tuntui, että tuolla syömisellä pehmennettiin äänetöntä kysymystä, että joitkohan vähän liikaa. Totesin vaan, että ei, kun oli ihan tavallinen arki. Enhän ole iltaisin juurikaan uskaltanut kuuden jälkeen syödäkään - paljon mitään.

Olisi kait ollut hyvä sanoa, että ai niin, unohdin kertoa, että käytänhän minä alkoholia. Kerran kuukaudessa ehtoollisella semmoset 5 milliä viiniä.

Eikös kuitenkin ihan kaikesta huolimatta kaikkia tulisi kohdella samalla tavalla. Onhan niin monia muitakin itse aiheutettuja sairauksia kuin haimatulehdus. Entä sitten? Mistä me oikeastaan ees tiedetään, mikä sairaus on ns. itse aiheutettu ja mikä ei? Eli tällä kirjoituksella peräänkuulutan ihmisten samanarvoisuutta!

Tietenkin ihmisiä ne lääkäritkin ovat ja hoitajat ja heillä on tunteet. Mutta silti!

On kyllä vielä kerrottava, että kyllä jotkut hoitajat ihan selvästi uskoivat tuodon idiopaattiseen haimatulehdukseen. Eräs heistä kertoi, että hoitajien keskuudessa sitä kutsutaan idiootti pankreaksi. (Pankrea on haima.) Se oli musta aika hauskaa!

Nyt mua hirvittää, jos tää muuttuu krooniseksi. Silloin on nauru kaukana!

Psalmit 92:2-3 " Hyvä on Herraa kiittää ja veisata kiitosta Sinun nimellesi, Sinä Korkein, aamulla julistaa Sinun armoasi ja yön tullen Sinun totuuttasi"

Kasvien tutkailua kävelyllä

Lähdin sitten juhannuspäivän jälkeisenä päivänä ulkoiluttamaan sauvoja. Tietenkin unohdin laittaa painot jalkoihin. No meneehän se näinkin, tuumasin vaan. Päätin kävellä tuonne metsäiselle tielle. Siinä kävellessäni ihailin samalla tien vierustojen kasveja. Mietin, miten ihmeellisesti Luoja onkaan kaiken luonut. Jokaisen kasvin omanlaisekseen. Ja niitähän on enemmän kuin kaksi.

Siinä kävellessäni sanoin ääneen jokaisen tuntemani kasvin nimen. Eikä  niitä ollut ihan vähän. Ei tainnut Kultalahden Kaukon biologian oppitunnit aivan hukkaan mennä. Mun aikanahan meidän piti kerätä kasvio eli herbaario, jonne kerättiin kesien aikana kasveja, jotka sitten prässättiin ja liimattiin A3-kokoiselle paperille. Paperin oikeaan alakulmaan piti liimata tunnistuslappunen, jossa oli kasvin nimi suomeksi ja latinaksi ja sitten vielä löytöpaikka. Kun herbaario oli valmis, siitä oli koe. Mentiin koko komeuden kanssa open viereen sen pöydän taakse ja ope otti sieltä joitain kasveja ja peitti nimilapun. Sitten piti tietää kasvin nimi suomeksi ja latinaksi. Mulle on jäänyt mieleen yksi latinankielinen nimi; lutukka, capsella bursa pastoris (kapsäkki pussas pastoria). Eli aika pieni prosentti kuitenkin latinaksi.

Tämmönen se oli.

Tässä muutama näyte kasveista.

Ja tämmönen nimilappu.

Nämä kasviston kuvat löysin netistä eli ovat sieltä lainattuja.

Tässä vähän kuvasatoa matkan varrelta:

Tämä ei näy oikein hyvin ja ajattelin kysyä sen nimeä, mutta googlasin ja se on nurmitädyke.

Tässä lienee eniten pietaryrtin lehtiä, niin luulen. Oikaiskoon ken tietää paremmin.

Mun kesäsuosikeista yksi on tässä: koiranputki, joka on kuin pitsiä ja edustaa mulle kesää.

Tässä vasemmalla on mesiangervo ja oikealla hiirenvirna.

No niin ihana jokapaikan niittyleinikki.

Tämän olisin nimittänyt ojatähtimöksi, mutta google väittää sen olevan metsätähtimö.

Ja tässä pääosassa puna-ailakki, joka oli meidän perheen rakastaman Elvi-päivähoitotädin syntymäpäiväkukka.

Ruusukin oli ilmestynyt metsätien pientareelle.

Horsmaa ja siankärsämöä. Kärsämöä oli sekä valkoisena että vaaleanpunaisena.

Ja tässä ihanan herkkä vanamo. tosin kuva on aika huono, mutta tunnistaa kuitenkin.

Näiden ihanuuksien lisäksi löytyi tien varrelta metsään heitettynä kaikenlaista romua. Tässä muutama esimerkki. 

Kalanraato.

Rautaromua.

Nämä lienevät joitain sähköpylväsjuttuja. 

Aika kummallista, että tuollaisiakin heitetään metsään. Sitä on aika vaikea ymmärtää. Lahoavat jätteet - paitsi tietenkin ruuanjätteet - jotenkin voi ymmärtää, mutta että tämmöistä romua. Kun hyötykäyttöasemakin on aivan lähellä. Ja jotenkin vielä vaikuttaa, ettei tämä voi olla kenenkään yksityisen henkilön, vaan esimerkiksi sähköyhtiön. Sitä suuremmin ihmetyttää.

Nautin aivan tavattomasti kesäluonnosta. Ja noista ihanista metsäteistä. En millään meinannut malttaa edes kääntyä takaisin, kun oli niin kaunista ja tuoksuvaa. Olihan siellä tietenkin vielä paljon muitakin tunnistamiani kasveja, mutta en kaikkia viitsinyt kuvata.

Toisaalta tämä oli hyvä oppitunti mulle, joka aina yritän tehdä kaiken 110 lasissa. Että voi myös pysähtyä ja ottaa kuvia. Vaikka mittariin tuleekin aikaa liian paljon metreihin nähden. Oppia ikä kaikki! Sanoo vanha sanonta.

Psalmit 96:12 "Ihastukoot kedot ja kaikki, mitä kedolla on, riemiutkoot silloin kaikki metsän puut..."

Eläkeläisen arkea

Päätin sitten lähteä pyörällä kylille ja hoitaa vähän asioita sillä aikaa, kun kotimies on dialyysissä. Aamulla jo pesin vessan ja leikkasin nurmikon. Hyvä minä!

Ajattelin, että käyn pankissa sen Skatteverketin lähettämän pyynnön kanssa. Tahtovat tietää, että pankkitili on varmasti kotimiehen. Kait sieltä joskus vieläkin tulee veronpalautuksia. Pankin on se alkuperäistodistuksella todistettava. Luulin jo kirjoittaneeni verkkopankin kautta pitkän viestin, mutten enää löydä sitä. Ehkäpä se sittenkin jäi lähettämättä eli painamatta se lähetä-painike. Hehheh.

No niin, farkkujakku päälle, pyöräilykypärä päähän ja muut tarvikkeet laukkuun ja menoksi. Ai niin, piti laittaa Heiaheia ja gps päälle, että se mittaa kuljetun matkan ja ajan. No niin, sitten polkaisin matkaan. Mietin ajaessani, että kummassa käyn ensin, syömässä uudessa aasialaisessa ravintolassa vai pankissa. Päädyin pankkiin. On kaivattukin Laihialle uutta, ruokaa tarjoavaa paikkaa, kun täällä ei oikein ole ei ainakaan viikonloppuisin mitään kunnon syömäpaikkaa. Matkahuollossa on lounaspaikka arkisin ja ruoka hyvää, mutta se loppuu aina, huom AINA kesken. Pitsasta tai hampsarista en piittaa ja varsinainen ravintola on pimeä ja tunkkainen paikka. Eikä ainakaan edellisen omistajan aikana ruoka mitään kehuttavaa ollut.

Niin sitten päädyin pankin pihaan, parkkasin pyörän ja lukitsin sen. Asetin myös kypärän sarvikoriin. Kuka sitä nyt pyöräilykypärä päässä pankkiin? Höh. Ovella ihmettelen, miksi se on lukossa. Tiirailen aukioloaikoja ja päättelen, että ovat lounaan ajaksi sulkeneet oven, kunnes hoksaan, että nythän on lauantai. Eivätkä ne pankin ruukaa lauantaina olla auki. Hieman nolona seinävieriä pitkin palaan pyörälle.

Nyt sitten syömään. Olen sen ansainnut. Kerrankin saan syödä toisten laittamaa ruokaa. Sitä ei todellakaan usein tapahdu. Eikä se oikeastaan mitään haittaa, tykkään ruuanlaitosta. Kurvaan pyöräni uuden ravintolan pihaan. Parkkeeraan sen tyylikkäästi ja astelen ovelle. Kypärän jätin edelleen pyöräkoriin. Eihän sitä nyt aikuinen nainen kypärä päässä syömään mene. Tulen ovelle - ja mitä, mitä - ovessa on lappu: Olemme viikonloppuisin suljettuna! Kääk. Eikö ne yrittäjät ymmärrä, että viikonloppuisin se tili tehdään. Voi hyvät hyssykät! Pakko kait on ostaa jotain syötävää sitten kaupasta.

Pyöräilen paikalliseen S-Marketiin, joka on suosikkikauppamme. Vaikea on valita noista valmisruuista, kun en niistä pahemmin piittaa. Päädyn sitten muna-pekoni-tuorepastatortelloneihin. Jotain muutakin tarttuu hihaan sieltä kaupasta.

Sitten kotia kohden. Niin taisin välillä huomata, ettei gps ollutkaan mitannut matkaa. Noh, onneksi tiedän jo matkan pituuden. On tosi kylmä pyöräillä. Kädet ovat melkein kuin jääkalikat. Pakko vaan laittaa menoksi. Yhtäkkiä housun reisitaskusta kuuluu ääni, joka ilmoittaa kilometrien määrän ja viimeisimpään kilometriin käytetyn ajan. Höh, miten se nyt yhtäkkiä onkin ruvennut matkaa mittaamaan. Oli kuitenkin mitannut vain paluumatkan, siihen lisäsin menomatkan eli vähän yli 7 km tuli poljettua. Ehkä se riittää tälle päivälle. Ai niin, taisin lankuttaa 40 sekkaa. Hyvä minä taas!

Mulla ei nyt oikein oo kuvia tähän kirjoitukseen muuta kuin tortelloneista. ISO lautasellinen niitä tuli ja päätin syödä kaikki, vaikken olisi jaksanutkaan. Eikä ne nyt niin kehuttavia olleetkaan. Teen ite paljon maistuvampaa ruokaa. Kukas se kissan hännän jne.......

Että tommosen annoksen sitten pistelin kitaani.

Luukas 11:3 "...anna meille joka päivä meidän jokapäiväinen leipämme..."