Metsässä rämpimistä

Lähdin sauvakävelylle soratielle tuossa lähellä. Mutta jostain kumman syystä metsä alkoi niin ihmeesti houkutella sisäänsä. Oli ihan pakko mennä. Vaikka pelotti. Kun täälläpäin on nähty sekä karhuja että susia. Mutta se metsä on niin ihana. Ja vielä ihanammaksi se tuli, kun melkein astuin suppilovahveroitten päälle. Panin paikan mieleeni, kun mukana ei ollut mitään, mihin ne olisin voinut kerätä. Jatkoin siis matkaa, tällä kertaa pois metsästä ja tien yli toiseen metsään, joka vaikutti turvallisemmalta, sillä se on parasta aikaa rakennettavan lähiön vieressä.

Mutta tämä metsä olikin varsinainen räme. Kaadettuja puun runkoja ja oksia pitkin ja poikin, kiviä, mättäitä ja märkää. Ennen pitkää eteen tuli leveä oja, jonka reunat olivat höttöä. Mites tästä nyt yli. Nåh, löytyihän se paikka ja viimein kovempaakin maaperää. Kun olin jo melkein tiellä, näin polun vieressä muutaman supparin ja pistin ne taskuuni. :)

Kävin kotona ja jätin sauvat, otin muovirasian mukaani ja päätin palata hakemaan ne supparit parempaan talteen. Vähän ennen paikkaa, josta piti poiketa metsään, polku taas kutsui. Tule tänne, tule tänne! Eihän siinä auttanut. Ja kas, kohta löysin pienen suppariesiintymän.

Mutta pakkohan oli lähteä eteenpäin löytämään sitä alkuperäistä paikkaa, jossa arvioin olevan saman verran noita ihanuuksia. Kuljin etsien sinne ja tänne enkä millään löytänyt enää sitä paikkaa. Miksi en laittanut vaikka jotain keppiä merkiksi? mutisin. Hoilasin ja laulelin, etteivät ne kamalat pedot tulisi tervehtimään. Eivätkä ne tulleetkaan. Mutta sienipaikkaa en vain löytänyt. Pakkohan sieltä oli lähteä kotiin.

Koko matka kesti tunnin. Housunpultut olivat märät, mutta onneksi kengät pitivät vettä - kirpparilta ostetut vaelluskengät. Kotona puhdistin sienet ja laitoin pannulle, että neste kiehuu pois. Sitten lisäsin paaaljon voita ja sipulia pilkottuna. Viimeksi vielä eilen keitettyjä perunoita. Mausteeksi suolaa ja mustapippuria myllystä. Särpimenä eilen keittämääni lohta. Mums.

Psalmit 145:14-15 "Kaikkien silmät vartioitsevat sinua, ja sinä annat heille heidän ruokansa ajallaan. Sinä avaat kätesi ja ravitset suosiollasi kaikki, jotka elävät."

Mistä sen ikääntymisen huomaa?

Viime aikoina olen miettinyt tätä ikääntymistä ja ennenkaikkea sen huomaamista. Jo 60-luvulla asuin muutaman vuoden täällä Laihialla ja näin tutustuin moniin ihmisiin, olinhan appivanhempien (silloisten) kaupassa töissä.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin olen tavannut näitä ihmisiä ja tehnyt mielenkiintoisen havainnon. He ovat vanhentuneet - jotkut aika paljonkin - omaa vanhenemista sen sijaan en oikein ole ymmärtänyt. Laitetaanpas tähän pieni kuva. Siinä on kaksi kuvaa, joiden väliä on yli neljäkymmentä vuotta. Otettu samalla rapulla.

Laskin juuri, että kuvien välillä on 47 vuotta. 

Pakkohan se on uskoa noita kuvia katsellessa, että ikä on tehnyt tehtävänsä. Parhaiten kuitenkin olen ajan kulumisen huomannut muiden silloisten tuttujen vanhenemisesta. Se on aika kumma juttu. Mahtaako johtua siitä, että tämän naaman näkee joka päivä? Eli iän näkyminen tulee hiipien ja siihen tottuu ajan mittaan.

Kotimiehen serkkuvainaja laukaisi kerran: "On se kummaa, kun entiset morsiamet tulee nykyisin rollaattorilla vastaan." 

Muistellaan vielä menneitä yhden kuvan verran. Tosin en ole lupaa kysynyt siskoilta, mutta onhan tämä jo ollut naamakirjassa eivätkä ole mua toruneet.

Siinä me ollaan. Siskokset. Yksi puttuu eli esikoinen. Minä olen vasemmalla, sitten meistä nuorin ja oikealla vanhin.

Tämä kuva on otettu 80-luvun lopulla meidän silloisessa keittiössä, joka nykyisin on esikoiseni keittiö - tosin uusittuna.

Huomaahan sen ikääntymisensä myös lapsista, kun mullakin esikoinen täyttää huomenna jo 43 vuotta ja välipoika viikon päästä 41. Kuopuskin tulee joulukuun puolessavälissä 34 vuoden ikään eli samaan ikään, joka minulla oli, kun hän syntyi. Ja kuitenkin heidän syntymänsä tapahtui kuin eilen!

Eipä sitä tämän kummempia tänään. Voikaahan lukijat hyvin!

Psalmit 92:13-16 "Vanhurskas viheriöitsee kuin palmupuu, hän kasvaa kuin Libanonin setri. He ovat istutetut Herran huoneeseen, he viheriöitsevät meidän Jumalamme kartanoissa. Vielä vanhuudessaan he tekevät hedelmää, ovat mehevät ja vihannat ja julistavat, että Herra on vanhurskas, hän, minun kallioni, ja ettei Hänessä vääryyttä ole."

Laiskuutta vs. priorisointia

Kukat ovat kihlajaispäivän kukat, jotka kotimies eilen toi. Tänään on se päivä. Eli 23 vuotta sitten ostettiin kihlat Ruotsin Finspångissa, jossa sulhanen silloin asui. Paljon on vettä virrannut Kyrönjoessa kuten myös muissa joissa sen jälkeen.

Mutta eihän mun siitä pitänyt puhua, vaan viime aikojen mietinnöistä. Tämä ei siis ole mikään valtiovallan mietintö, vaan ihan oman pikku pääni ajatus. Vierailin veljentyttären luona. Hänellä on kaksi pientä lasta. Hän on kotiäiti. Koulutukseltaan erityislastentarhanopettaja. Välillä hän luennoi amk:ssa ja välillä pitää Leikkien-kutsuja. Käy zumbassa ja lasten kanssa harrastaa ties mitä. Niin ja Jippu-koiran kanssa agilityä. Sisustaa, tekee käsitöitä ja ties mitä muuta. Hän sanoi olevansa laiska. Nåh. Minä siitä asiaa miettimään. Mikä on laiskuutta ja mikä priorisointia?

Mun mielestä hän ei ole laiska, vaan priorisoi asioita. Laittaa tärkeysjärjestykseen. Ehkä se järjestys ei ole kaikkien mielen mukainen, mutta hänelle se lienee oikea. Eikä mielestäni olekaan kovin viisasta elää sen mukaan, mitä muut sanovat saati ajattelevat. Tärkeintä on olla sinut oman elämänsä kanssa.

Että tällaisia ajatuksia tänään, kun välipojan lapset ovat tulossa yökylään. Kovasti jo odotan heitä. Käväisin kävelylläkin. Oli jotenkin hauskan näköistä, kun poikkesin tieltä metsään. Siellä oli ohut lumikerros kaikkialla muualla paitsi polulla, jota kuljin. Se oli ruskeitten havunneulasten peittämä eikä lunta ollut hiutalettakaan. Harmi, etten ottanut siitä kuvaa. Sen sijaan saatte kuvan tuosta talon vieressä olevasta metsästä, jonka kautta yleensä kuljen.

Näkyyhän tosin tässäkin hieman tuota samaa ilmiötä.

Jesaja 55:10-11 "Sillä niin kuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin."

Viisaus rakentaa talon ja rakkaus sisustaa sen!

Viisaus rakentaa talon ja rakkaus sisustaa sen!

Löysin tuon otsikon lauseen joskus jostakin. Se on mielestäni aika hyvin sanottu! Seuraavassa ajatuksia, joita tuo lause minussa kirvoitti:

Mikä se talo sitten onkin; yhden tai useamman ihmisen perhe, työyhteisö, seurakunta. Tai meidän sydämemme. Jumala haluaa olla antamassa meille sekä viisautta että rakkautta rakentaa luja ja pysyvä rakennus.

Hän haluaa koskettaa jokaisen meidän sydäntämme ja pyytää antautumaan kokonaan Hänelle. Kun sen teet, Jeesus muokkaa sydämesi maaperän pehmeäksi ja kylvää sinne siemenen. Sydämeen, jossa on vihaa ja epätoivoa, Hän kylvää rakkauden siemenen. Surulliseen sydämeen ilon siemenen. Katkeraan sydämeen anteeksiantavaisuuden siemenen. Äkkipikaiseen sydämeen pitkämielisyyden ja itsensä hillitsemisen siemenen. Epäystävälliseen sydämeen ystävällisyyden siemenen. Huolien täyttämään sydämeen rauhan siemenen. Ja niin edelleen, juuri siten, mitä Hän näkee kunkin tarvitsevan. Mutta ei Hän tee sitä väkisin, vaan painaa sormensa hellävaraisesti siihen kohtaan sydäntäsi, johon sattuu ja sanoo: Minä parannan sinut. Turvaa vain minuun ja jätä asiasi minun haltuuni. Ja kun Hän on saanut luvan ja siemen on kylvetty, Hän antaa rakkautensa lämmittää maaperän ja Henkensä kastella sen, ja niin taimi pääsee kasvuun. Suojele sitä! Kun halla tulee, kääri taimi rukouksen lämpöön. Tue sen kasvua ja eräänä päivänä tulet näkemään vahvan ja kauniin taimen, joka tuottaa siemenen mukaista hedelmää!

Ennen oli ennen, nyt on nyt

Kotimies ongella edellisessä asuinpaikassamme.

Aamukävelyllä hienoisessa sumussa mietiskelin lapsuuttani. Miten se oli erilainen kuin esimerkiksi omilla lapsillani ja nykylapsilla. Minä olin mm. pikkupiikana opettajan perheessä. Alunperin mun piti mennä hoitamaan heidän poikansa perheen esikoista, joka taisi olla jotain vuoden ikäinen. Mutta tosiasiassa en koskaan häntä hoitanut, hän oli "häkissään" ISON tuvan lattialla. Minä sen sijaan siivosin.

Tupa oli siis tosi ISO. En tiedä olisko ollut ainakin 10 m pitkä ja vähän kapeampi. Ja matot sen mukaan pitkät. Muistan, kun yritin niitä ulkona ravistella. Eihän se kovin voimakasta ravistelua ollut, minä pienikokoinen ja hento tyttö ja piiitkät matot. Miten olisin niitä kunnolla ravistellut? Mutta yritystä oli. Seuraavaksi tuvan lattia piti lakaista ja lopuksi pyyhkiä kostealla kontillaan. Kun tupa oli siivottu, oli opettajan ja hänen miehensä kamarin vuoro. Mieleeni on jäänyt, kun pyyhin kostealla pölyjä isosta, ruskeasta kirjoituspöydästä. :) Joskus siivosin vielä lisäksi pojan ja miniän ison kamarin. Niin ja sitten jossain välissä kuorin sangollisen perunoita. Oli siinä 9-vuotiaalle urakkaa kerrassaan. Ja palkka sitten. Sain kaakaota! Kaakaojauheeseen sekoitettiin sokeria ja paksua kermaa. Mmmm, että se oli hyvää. En koskaan aikaisemmin ollut sellaista herkkua saanut. Enkä kai jälkeenkään. :D

Omat vanhimmat lastenlapseni ovat 8-vuotiaita tyttöjä - esikoisen ja välipojan esikoiset, joilla on viiden kuukauden ikäero. En voisi kuvitellakaan heitä samanlaisissa hommissa. Tosin esikoisen tytär kyllä jo osaa laittaa ruokaa ja auttaa äitiään, onhan hänellä kaksi pikkuveljeä ja yksi pikkusisko. Välipojan tyttärellä on yksi pikkuveli, joka on kiinnostuneempi keittiöhommista kuin tyttö.

Kotimies kertoilee välillä, miten hän on kaivanut ojaa Kuusamon korvessa 10-vuotiaasta lähtien viitenä kesänä. Muut pojat kulkivat uimaan, kun hän veljensä kanssa ahersi kovassa työssä. Ilmankos miehellä on ISOT kourat ja leveät hartiat. Juuri eilen illalla laitoin käteni hänen kätensä viereen ja ihmettelin niiden kokoeroa.

Asiasta kolmanteen. Olen epätoivoisesti yrittänyt muuttaa blogini taustaväriä eilen ja kerran tänä aamunakin, mutta ei vain onnistu. Sain kuitenkin muuta muutosta aikaan. Haluaisin syksyn oranssin värin taustalle, mutta kun ei, niin ei.

Sefanja 3:17 "Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä Hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee."

Vastaus kysymykseen: vastakysymys vs. vertaus

Heräsin aikaisin tänä aamuna eli jo kuudelta ja nousin ylös, koska ei enää nukuttanut. Kotimies jäi edelleen kuorsailemaan. Mahapillerin jälkeen join kupposen maitokahvia. Hyvää! Samalla luin päivän Sana-annosta.

Olen suora ihminen. Välillä liiankin suora. Toivon kuitenkin oppineeni iän myötä hieman. Joskus penään kotimieheltä suoraan kysymykseeni suoraa vastausta, jota en useinkaan saa. Silloin olen ajatellut, että on vielä toinenkin, joka yleensä ei vastannut kysymykseen suoraan. Jeesus! Hän vastasi usein vastakysymyksellä tai sitten vertauksella. Mietin tänä aamuna tuota vertauksena esitetyn tarinan voimaa. Kun ei saa suoraa vastausta, vaan kertomuksen sen sijaan, se pakottaa kysyjän miettimään ja löytämään vastauksen tuosta kertomuksesta. Ja siinä sitä oppi menee paremmin perille. Näin uskon. Jos sanotaan suoraan, sen voi helposti sivuuttaa, unohtaa tai olla ymmärtämättä - niin halutessaan. Mutta kun vastaus osn tarinan muodossa, se panee ajattelemaan asiaa laajemmin ja sen kautta tullut/vastaanotettu oppi menee paremmin perille. Näin uskon.

Tämän päivän Sana-annoksessa on kohta Luukkaan evankeliumista luvusta 14. Siinä Jeesus... tai ei, laitan sen tähän, niin saat itse lukea. Tässä tosin kukaan ei kysynyt mitään, mutta vastaus on sangen selkeä, vaikka onkin tarinan muodossa.

"Kun Jeesus huomasi, kuinka kutsutut valitsivat parhaita paikkoja, hän kertoi heille vertauksen: ´Kun joku on kutsunut sinut häihin, älä asetu aterioimaan kunniapaikalle, Hän on ehkä kutsunut jonkun, joka on sinua arvokkaampi, ja niin se, joka on kutsunut teidät molemmat, tulee ja sanoo sinulle: 'Anna paikkasi hänelle'. Silloin joudut häveten siirtymään viimeiselle sijalle. Kun sinut siis on kutsuttu, asetu viimeiselle sijalle, jotta se, joka on sinut kutsunut, tullessaan sanoisi: 'Ystäväni, siirry lähemmäksi'. Silloin saat kunnian kaikkien pöytävieraiden edessä, sillä jokainen, joka itsensä ylentää, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään."

Olet oman pääsi ainut ajattelija!

Huomenta vaan kaikille lukijoille. Olen lukenut erästä kirjaa, joka on laittanut ajattelemaan asioita ehkä uudellakin tavalla. Kirja on: Hilkka Laukka-Sinisalo "Tarina kahdesta sammakosta eli kuinka löydät itsestäsi selviytyjän?"

Ensimmäinen vahva löytö on se, että ajatukset ovat tunteiden polttoainetta. Ei sitä kirjassa ihan noin sanota, mutta se on se viesti. Miten usein me ajattelemmekaan että tuo toinen saa minut tuntemaan näin. Mutta sehän ei olekaan totta, vaan meidän oma suhtautumisemme siihen, mitä toinen teki, sen aiheuttaa. Pakko laittaa tähän joitain hienoja lainauksia kirjasta. Huomautan vielä, että olen vasta sivulla 64 ja kirjassa ona 372 sivua. :) Mitä vielä tuleekaan?

"...on hyvä muistaa, että tunteet, keho ja ajattelu toimivat yhteen. Tunteet muokkaavat ajatteluamme ja käyttäytymistämme. Jos tunteemme vievät voimiamme, tunteiden ei kannata antaa muokata kehoa eikä ajattelua. Onneksi voimme myös käyttäytymisellämme muokata tunteitamme. Lisäksi meillä on sekin vaihtoehto, että muokkaamme ajattelemalla sekä tunteitamme että käyttäytymistämme.

Olemme jokainen oman päämme ainoa ajattelija. Ajattelu on tietoista toimintaa. Itse asiassa meillä on hyvin vähän muuta yhtä korosteisesti tietoista kuin ajattelu. Halutessamme voimme päättää, mitä ajattelemme. Voimme vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme ja kuinka kiihkeästi tai ohimennen jotakin ajattelemme.

Ajatus on joustava. Millä hetkellä tahansa voimme päättää ajatella jotakin muuta. Ajatus on rakenteeltaan heikko. Se saattaa ikään kuin itsestään rikkoutua kesken kaiken. Se saattaa hypätä toiseen asiaan ja sen kautta polveilla kolmanteen ja neljänteen. Ajatus on kuin perhonen, avoin vaihtoehtoisille kulkusuunnille. Sen lentorata on helposti muutettavissa.

Merkillistä on, että vaikka ajatus onkin varsin epäluotettava, voimme ajatusten avulla muuttaa tunteitamme ja kehomme tiloja. Oleellista on muistaa, että voimme päättää, mitä ajattelemme."

Sitten vielä pätkä kappaleesta, jossa mietitään millainen on tunteiltaan pätevä ihminen - eli mitä on emotionaalinen pätevyys. "Emotionaalisesti pätevä ihminen oivaltaa myös, että toiset ihmiset eivät aiheuta hänessä sitä tai tätä tunnetta. Hänen tunteensa nousevat hänen omista ajatuksistaan ja omista suhtautumistavoistaan, omasta käyttäytymisestään."

Tuo jälkimmäinen lainaus varsinkin herätti paljon ajatuksia. Miten usein me - tai ainakin minä - ajattelemme, että kun tuo toinen teki niin, siitä johtuu tämä tunteeni. Mutta jos tajuaa tilanteen syvästi, eihän se niin voi olla. Oma suhtautumisenihan siihen, mitä toinen teki tai sanoi, sen tunteen loppuviimeksi sai aikaan.

No, olkoon tämä tämän aamun annos. Eipä mulla sitten muuta!

Filippiläiskirje 4:8 "Ja vielä veljet, (myös sisaret), kaikki mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa."