Eilen olin hoitelemassa esikoisen poikia Kallea ja Villeä, esikoisen esikoinen Cajsa oli kaverin luona.
Pihalla keinuttiin ja päivä kului muutenkin mukavasti. Monista eläimistä ei mulla ollut huolta, mitä nyt Buster kormuutti Fannya aina, kun tämä tuli ulos. Onneksi B oli köydessä, vaikka en minä koskaan ole sitä osannut pelätä. Isosta koostaan huolimatta se on oikein lempeä.
Tässä on vähän kokoeroa, Matilda (cockeri) on jo koirien taivaassa eikä Buster liene vielä ihan täysi-ikäinen
Buster kasvoista kasvoihin. Eli tämän koon koira. Sillä on tassukin kookas kuin karhulla.
Tänään sitten sain pitkästä aikaa kunnian ulkoiluttaa Munnia. Lähtövaikeuksissa Munni puhkui ja puuskutti kuin höyryveturi konsanaan - tuli mieleen Iivari-veturi, kuka muistaa? -, mutta kun kone saatiin käyntiin, olisi tasainen ja tappava tahti jatkunut vaikka Köklotiin saakka. Puolentoista kilometrin kohdalla kuitenkin tuli armahdus ja kääntyminen. Tämä antoi aiheen pieneen levähdystaukoon ja veden heittoon. En minä, mutta Munni. Häveliäisesti hän käänsi selkäänsä tulevalle autolle, jolloin sain aiheen todeta, ettei tuo tuonne autoon näy ja minä tuota ihmettä oon saanu jo tarpeeksi nähdä. (Todettakoon, että tässä vaiheessa Iinaa hävettää 
Eikä kalastaja oikein paljon taida noista kala-asioista kuitenkaan tietää. Munni kertoi eilen syöneensä siikaa ja valitteli sitten matkan loppupäässä vasempaan isoonvarpaaseensa kävelyn sattuvan. Minä kyselemään, että söitkös sitten sen siian nahankin. Siinähän niitä kihtiä aiheuttavia puriineja on eniten. Siis kalan nahassa. Varsinkin pienten. Nyt en tietenkään tiedä, miten ison siian Munni söi. Mutta asiaan: ei sanonut mies tietävänsä söikö nahan vai ei. Ei edes sitä tiennyt, että yleisimmin siikafilee paistetaan nahkoineen päivineen ja niin kai useimmin syödäänkin. Mutta hänen olisi pitänyt koko kesän kihtiä sairastaneena ymmärtää jättää nahka syömättä. No, mun isovarvashan ei siitä kärsi.
Aamulla oli tosi hieno näkymä merelle.
Saaret kylpevät aamuauringossa ja meillä oli varjoa. Tulee mieleen laulu Päiväsäde ja menninkäinen:
Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo mailleen hiipi,
päivänsäde kultasiipi
aikoi juuri lentää eestä sen,
Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
milloinkaan elää päällä maan.
Katselivat toisiansa
menninkäinen rinnassansa
tunsi kuumaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiäni,
mutten ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa
on pimeässä helppo vaeltaa.
Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien
ja sinut armaakseni vien!"
Mutt’ säde vastas: "Peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä
niin en hetkeäkään elää saa!"
Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,
kun menninkäinen yksin tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.
Laulun voi kuunnella täällä Tapio Rautavaaran laulamana http://www.youtube.com/watch?v=MzheWNd65x4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti