Sieluni lepää ja rauhoittuu, kun katselen tuota takapihan takana olevaa metsää ja sen aluskasvillisuuden kukoistusta keskikesässä - ja varmaan muinakin vuodenaikoina. Kyllähän siellä meren äärellä oli hieno asua, mutta ei se meri minua koskaan saanut tällaiseen levon ja rauhan tunteeseen. Upea se oli ja joka kerta eri näköinen. Mutta jos ei ole vesipeto, niin ei sitten ole. Tai siis - rakastan kyllä uimista - mutta altaassa, ei luonnon vesissä. Kait siinä on osansa sillä, että olen kasvanut metsän reunassa.
Muuten, on jäänyt kertomatta pieni seikkailu, jonka koimme matkalla Finspångista Tukholmaan, josta laiva kotiSuomeen lähti. Oltiin vähän yli 30 km päässä Tukkiholmasta eli Södertäljessä, kun yhtäkkiä moottoritie oli suljettu kaikennäköisin vempaimin: puomeja, tolppia, jopa yksi auto. Vieressä oli iso valotaulu, jossa oleva valonuoli osoitti oikealle. Eli pakko kääntyä sinne eli Södertäljeen ja poistua mootoritieltä, jolla ei minkäänlaisia esteitä näkynyt. Liittymän yläosassa oli toinen liittymä takaisin alas moottoritielle, mutta sekin oli suljettu. Ei mitään kyltitystä minnekään päin. Miten ihmeessä nyt sitten pääsemme Tukholmaan? Tämä kysymys poltteli sekä sisällä että huulilla.
Ajelimme keskustaan päin ja kohta olimme taas samassa suljetussa risteyksessä. Pakko ehtiä laivaan, mitä nyt eteen? Kello oli neljä aamuyöllä eikä liikennettä ollut odotettavissa. Välillä rukoiltiin, että Jumala johdattaa meitä, että löydämme oikean tien. Siinä sitten istuttiin ja ihmeteltiin, kun takaa päin lähestyi risteystä auto. Minä avasin nopeasti oven ja annoin merkkiä, että pysähtyvät. Juoksin auton luo. Siinä istui kolme ulkomaalaista miestä. Kysyin heiltä, mistä me pääsemme Tukholman tielle. Mies näytti kädellään oikealle ja sanoi, että kahtakin kautta, joko tuolta tai Rönningen kautta. Sitten hän sanoi, että seuratkaa meitä.
Noh, kun oltiin siinä suljetussa risteyksessä, ja Matti oli ajanut esteiden ohitse, siirsin yhtä estettä, että päästiin vapaalle tielle ja lähdettiin seuraamaan valkoista tila-autoa. Auto ajoi sopivaa vauhtia eikä lähtenyt ohittelemaan edellä ajavia, selvästi osoitti haluavansa, että pystymme seuraamaan heitä. Matka jatkui pieniä sivuteitä aina vain edelleen ja edelleen. Jossain kohti näimme Tukholmaan vievän moottoritien sivulla ja sitä pitkin matkaavia autoja. Välillä tuli jo mieleen, että jospa nuo miehet ohjaavat meidät johonkin syrjäiseen paikkaan, kolkkaavat ja ryöstävät - noh paljon muuta ei ollut ryöstettävänä kuin vaatteita, likaisia ja puhtaita,mutta henkiparkamme on kallis meille. Ajelimme peräkanaa varmaankin toistakymmentä kilometriä, kun vihdoin tuli liittymä, josta pääsimme takaisin moottoritielle. Heti sille päästyämme "ohjausautomme" lisäsi vauhtia ja katosi näkyvistä. Mua kadutti, etten ottanut rekisteriä ylös, että voitaisiin selvittää auton omistaja ja kiittää häntä. Ei ehditty edes kättä heilutella, kun auto katosi autovilinään.
Niin sitten selvisimme ajoissa satamaan. Vielä niitä löytyy ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä. Onneksi! Emme ikinä eikä koskaan olisi osanneet tuota reittiä pitkin takaisin moottoritielle.
Kiitos Taivaan Isälle jälleen kerran. Hän totisesti vastaa rukouksiin!
Matteuksen evankeliumi 18:11—14 ”Sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut.
Mitä arvelette? Jos jollakin ihmisellä on sata lammasta ja yksi niistä eksyy, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää vuorille ja mene etsimään eksynyttä?
Ja jos hän sen löytää, totisesti minä sanon teille: hän iloitsee enemmän siitä kuin niistä yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä, jotka eivät olleet eksyneet.
Niin ei myöskään teidän taivaallisen Isänne tahto ole, että yksikään näistä pienistä joutuisi kadotukseen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti