Toiskan touhuja ynnä muuta

Ollaan käyty muutaman viikon ajan Munnin kanssa vierailulla vanhainkoti Toiskassa. Tai oikeammin emme käy siellä pelkästään vierailulla, vaan käymme siellä siksi, että autamme hoitajia päivällisen syöttämisessä vanhuksille. Meinasin kirjoittaa, että asiakkaille. Mutta se on niin etäinen ja kylmä sana, että parempi käyttää oikeaa sanaa. Vanhuksiahan vanhainkodissa asuu. Käymme pari-kolme kertaa viikossa ja syötämme aina yhden vanhuksen kumpikin. He ovat dementoituneita eivätkä enää tiedä, mitä lusikalla tehdään.

On todella surullista nähdä, miten nämä dementoituneet ovat jo aivan kokonaan poissa tästä hetkestä. Maailmassa he ovat ja elävät, mutta eivät oikeastaan enää tiedosta itsensä ulkopuolella olevaa maailmaa. Ehkä eivät sitä sisäistäkään. Tulee mieleen, onko sellaisella elämällä enää mitään arvoa? Ja kuitenkin. Elämä itsessään on arvokas ja meille annettu lahja.

Toiset, joissa muistisairaus ei vielä ole kovin pitkälle edennyt, ovat iloisia ja juttelevat. Tosin eivät minuutin päästä enää muista, mitä puhuttiin. Mutta väliäkö sillä!

Taidan laittaa tähän väliin yhden kuvan. Ei tosin liity mitenkään edelliseen kirjoitelmaani, sieltähän ei kuvia voi ottaa.

Laitoin tämän kuvan loppukesällä naamakirjaan, niin kohta eräs kaveri kyseli, että ovatko nuo kupit myytävänä. Hänen työkaverinsa oli nähnyt tämän kuvan ja sanoi juuri tuota kuppimallia etsineensä kissojen ja koirien kanssa, mutta mistään ei enää löytynyt. Ne ovat Iittalan Primavera-sarjaa. Tyttäreni sai ne joskus monta vuotta sitten joltain kaveriltaan lahjaksi, mutta koska ei tykännyt kupeista, minä otin ne meille aamuteekupeiksi. Olemme käyttäneet niitä monta vuotta joka aamiaisella, kun juomme vahvaa, haudutettua Keisarin morsian -teetä. Eli kupit on jouduttu usein pesemään karhunkielellä, kun tee tummentaa niitä eikä tummuus lähde edes koneessa. Kuvassa kupeissa kyllä on kahvia.

Ilmoitin, että myydään kyllä, mutta ovat kuluneet eivätkä enää ihan priimakunnossa. Pyysin kolme euroa kappaleelta. Vein kupit sitten entiselle työpaikalle infoon, jonne niitä haluava henkilö oli jättänyt rahan. Ja ihan kympin eli vitosen kipaleelta. Nåh, enhän minä siitä pahastunut. Kiertelin sitten hieman entisten työkavereitten luona ja se oli tosi mukavaa.

Kuten varmasti huomaattekin en oikein tahdo keksiä kirjoittamista. Ehkä voisin kertoa, missä olimme tänään. Ystävämme, laihialainen baptistipariskunta pyysi meitä heidän kuukausitapaamiseensa Jurvaan ja minulta pyydettiin runonlausuntaa. Sainkin lausua ihan neljä runoa. En ole mikään runojen suurkuluttaja, tykkään eniten vanhojen mestareiden runoista. Lausuinkin Unto Kailaksen, Hilja Haahden, Aleksis Kiven ja Lauri Pohjanpään runot. (Myöhempi lisäys: En tietenkään lukenut Aleksis Kiven kirjoittamaa runoa, vaan hänestä kertovan, Eino Leinon kirjoittaman runon.) Itsekin runoja joskus synnyttelen, mutta ne ovat niin tunneherkkiä, ettei niitä oikeastaan halua kenellekään lausua. Lukea voi antaa, mutten niitä osaisi esittää.

Kirjoitin nuoruuden päiväkirjastani sinne kirjoittamani runot tässä eräänä päivänä puhtaaksi. Niitä olikin aika monta, kokonaista 19 kipaletta. Laitanpa tähän pari niistä:

Ajatukset

(vuonna 1963)

Ajatukset.

Rikkoutuva pyörä.

Ääni, jonka se synnyttää

vesipisaran pudotessa sen päälle.

Ajatukset.

Kuka on niiden isä?

Onko niillä äitiä?

Rattaat pyörivät.

Ne kitisevät rasvan puutteessa.

Yhtenään tippuvat vesipisarat.

Ne ruostuvat.

Näin jälkeenpäin ajatellen olen ollut hyvin syvissä mietteissä ja tunteellinen noita runoja väsätessäni. Oikeastaan ihmettelen, miksi melkein joka tekstissä on alakuloinen sävy ja sitten lopussa kuitenkin kuin ylösnousu. Tuli tässä mieleen isäni, jonka runoja luin jokin aika sitten. Hänellä oli mielestäni aivan samanlainen ote - melankolinen. Harva runo oli iloinen - vai oliko niitä yhtään? Itselläni on viime vuosilta kyllä kirkkaitakin runoja.

Sairaana

(11.12.1962  voitin tällä runolla koulun runokilpailun maaliskuussa 1963)

Olen sängyssä, lamppu palaa.

Valonsäteet tunkeutuvat peittoni läpi

lämmittäen.

Kuume nousee.

Missä on äiti?

Missä on koti?

En tiedä.

Valo palaa,

yötä päivää.

Kuume laskee, olen kotona.

Tuossa on äiti.

Hänen hellät kätensä

silittävät poskeani.

Olen löytänyt ne,

jotka kadonneeksi luulin.

Nyt olen onnellinen.

:) Tähän runokilpailuun taisi tulla kolme runoa ja kaksi niistä minulta.

p.s. Tätä en taida linkittää naamakirjaan.

Jesaja 55:8-12 "Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minut tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatuksenii teidän ajatuksianne.

Sillä niin kuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen läheti.

Sillä iloiten te lähdette, ja rauhassa teitä saatetaan; vuoret ja kukkulat puhkeavat riemuun teidän edessänne, ja kaikki kedon puut paukuttavat käsiänsä."

Reppuretki

Tänään tuli olosuhteet, jolloin oli mitä mainioin mahdollisuus kokeilla kaupassakäyntiä kävellen repun kera. Ostin - tai oikeastaan Liisa sen osti ja minä maksoin - Lidlistä 19,90 eurolla retkirepun, jonka vetoisuus on 30 litraa.

Niin siitä mahdollisuudesta. Munni sai illalla pyynnön lähteä äestämään kaverille ja tällaista kutsuahan hän innosta hihkuen noudattaa. Nåh, taisin vähän liioitella. Haluaisin nähdä päivän, kun Munni hihkuu innosta. Hih!

Niin se reppu

Se on suurinpiirtein tämän näköinen. Kuva on kyllä netistä lainattu ja tämä malli lienee hieman hienompi versio kuin omani, mutta niin on hintakin hienompi.

Hivuttaiduin siis autoon reppuineni ja sauvoineni, kun Munni lähti peltotöihin. Minut hän pudotti kyydistä ystävien luona, jossa kävin hieman näpyttelemässä tietokonetta. Siitä sitten reppu selkään, sauvat käteen ja menoksi. Matkalla poikkesin ruokakauppaan ja latasin reppuun ostamani tavarat.

Repun kera matka oli kyllä huomattavan paljon raskaampaa kuin ilman reppua, minkä ehkä voisi ilman mainintaakin arvata. Koko matka kesti 48 minuuttia, joista 33 viimeisintä repun kera. Hartioita rupesi loppumatkasta särkemään ja nyt tässä näpytellessä oikeassa olkavarressa hauiksen kohdalla on einiinmukavaa tuntemusta.

Muuten tarkoitukseni oli oikeastaan kertoa siitä, minkä löydön olen viime päivinä tehnyt. Kuten minut tuntevat ehkä ovat huomanneet (:)) olen aika äkäisesti liikkuvaa sorttia - kiihtyvyys nollasta sataan sekunnissa. Kun esimerkiksi luen kirjaa, pakko lukea nopeasti, että saa mahdollisimman äkkiä tietää, mitä siinä tapahtuu. Näitä kävelyitä kun nyt olen enemmänkin ruvennut sattuneesta syystä harrastamaan, niin hoksasin tässä päivänä muutamana, etteihän mun ole pakko kävellä niin lujaa. Olen kävellyt aivan kuin kilpaa ajan kanssa näkemättä ympärilleni.

Tämä oivallus sai oikeastaan enemmän muotoa tuolla Rajavuoren maisemissa. Jälkeenpäin sanoinkin Liisalle, että me taidettiin kävellä liian lujaa. Minä olin edessä määräämässä vauhtia ja Liisaa tuntevat tietävät, ettei Liisa hevillä huutele, että paas tyttö vähän hitaammin töppöstä toisen eteen. Ei, Liisa ei sellaisia huutele, hän vain seuraa. Liisa onkin paljon hienompi ihminen kuin minä. Olenkin nyt opetellut kävelemään hitaammin ja tarkkailemaan hivenen ympäristöäkin.

Samalla on tullut mieleen, että olen koko elämänikin tainnut mennä hirveällä vauhdilla eteenpäin ja välillä on tien vieriltä kaatuneet aurausmerkitkin vauhdissa. Mikä ihmeen kiire mulla on? Munni tapaa sanoa, etten voi istua aloillani minuuttiakaan, kun pitää nousta vaikkapa vain taulun asentoa korjaamaan. Pakko kait se on myöntää, että näinhän se taitaa olla. Toisaalta tiedän oppineeni laiskottelemaankin. En ole ollenkaan yhtä tarkka esimerkiksi siivouksesta kuin ennen. Silti minussa on sellainenkin puoli, että kun keskityn tekemään jotain, en edes huomaa ympäristöä; en kuule enkä näe muuta kuin asian, jota teen. Toivottavasti ei ole liian myöhäistä huomata näitä asioita ja tehdä mahdollisia muutoksia - tai ainakin yrittää. Sitä perustemperamenttiahan ei voi muuttaa, se on pysyvä, mutta silti ihminen voi itseään koulia ja kasvattaa. Toinenhan sitä ei voi tehdä. Täältä voi lukea enemmän temperamentista http://fi.wikipedia.org/wiki/Temperamentti

Eipä mulla muuta tällä kertaa. Taidan mennä haravoimaan lehtiä.

Psalmit 139:13-14 "Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää."

Luontopolulla Rajavuoressa

Liisa-sisko päätti, että tänään lähdetään luontoon pienelle vaellukselle. Tai kyllä hän sen ilmoitti jo noin viikko sitten. Niinpä lounaaksi keitin omaviljelemistä pinaateista keiton ja hyvää oli. Kohtapian sisko ja sen mies sekä niiden koira tulivatkin. Niin sitten hurahdettiin molemmat omilla autoillamme Tampereelle päin, mutta jo kohta käännyttiinkin Jurvaan päin. Siellä jossainhan se Rajavuoren erä- ja luontokeskus sijaitsee http://laihia.planeetta.com/liikuntakartat/karttakohde.php?kohde=15.

Olen hankkinut Lidlistä 30 litran vetoisen hienon repun ja se sai ensikäyttönsä tällä reissulla. Mukaan varattiin makkaraa, voileipvät ja pullat kahvin kera. Sisko lupasi tuoda kahvinkeittovälineet. Minulla oli auvoinen ajatus, että miehet jäävät sinne Rajavuoren keskukseen laavulle tekemään nuotiota ja keittelemään meille kahvia sillä aikaa, kun me Liisan kanssa kierrämme 5,5 km:n luontopolun. Toisin kuitenkin kävi. Keskukseen oli tulossa porukkaa, niinpä me talsimme 1,7 km eteenpäin luontopolun toiselle laavulle ja jätimme miehet sinne. Sisko ja minä suunnistimme sauvojen kanssa polulle.

Tänne laavulle saavuttiin ja täältä lähdettiin patikoimaan

Kaunista saniaissammalta (?)

Tämä oli aika hyvää kävellä, siltoja oli paljon ja ne olivat liukkaita

Liisa ja Munnin sauvat

Kaunis kelo

Jossain vaiheessa metsän seasta tuli vastaan MIES. Hui, karhuksi luulin. Ja kohta niitä tuli iso liuta. Luulivat meitä karhuiksi. Kun kysyimme mitä miehiä he ovat, saimme vastaukseksi: turpomiehiä. :)

Kaunista metsänpohjaa

Jäkälä on kaunista

Tämä oli tosi kaunista metsää

Keskellä metsää oli muutamia haapoja, jotka olivat jo lehtensä pudottaneet

Tällaisia merkkejä seurasimme

Juuri ennen laavullemme saapumistamme miesjoukko tuli taas vastaamme. Opastin heitä, että teillä on vielä puolitoista kilometria taivallettavana. Kaljapurkit käsissä he kuljeksivat jo tässä vaiheessa. 

Kun saavuimme uudelleen laavulle, oli kahvipannu laitettu nuotiolle ja tosi makoisat kahvit saimmekin.

Kahvinkeittoa

Väsyneet, mutta onnelliset vaeltajat. Tosin Kaj ja Mr Morrison eivät vaeltaneet

Makkaraakin saatiin

Nokipannu

Mie

Liisa sanoi, että nyt sitten kerran viikossa retkeillään. Ja meidän suvussa Liisa on se, joka päättää! Saas nähdä, minne seuraavaksi mennään. Tulkoon mainituksi, että onhan meillä tavoite: ensi kesäkuussa St Olavsledenille http://www.stolavsleden.com/

p.s. Kävelimme Liisan kanssa yhteensä 8,7 km ja kaksi tuntia. Hyvä me!

Psalmit 23:4-6 "Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."

Änttikankaalla

Jaa, etkö tiedä mikä se on? Lapsuudessani, jos joku meillä väitti toisen olevan hänen paikallaan, tuli usein vastaukseksi: "Sun paikkas on Änttikankaalla." Eli se on Kortesjärven hautausmaa. Käytiin Munnin kanssa laittamassa isän, äidin ja vanhimman siskoni Kaarinan hauta talvikuntoon.

Tällainen siitä tuli. Ei paha, vaikka ite sanonkin. 

Munni kävi aamulla puukottamassa kuusenoksia säkillisen mukaan. Minä tein sen edellisellä kerralla, kun oli meidän vuoro laittaa hauta talvikuntoon. Jouduin kuitenkin toteamaan rakkaalleni: "Sinä otit määrää ja minä laatua!" Lisäksi ostin eilen Vaasasta callunoita.

Änttikankaalta ajoimme äidin ainoan elossa olevan siskon, Ilmi-tädin ja mun varaäitini luo, mutta siellä oli ovet säpissä. Siispä auton nokka kohti Kivimaata, jossa miehet olivatkin kotona. Isän sisko Kaisa-täti oli varaäidin kanssa senioripäivää viettämässä kirkolla. Varaäiti on oikea vauhtihirmu ollakseen kohta 87-vuotias. Ajelee autolla vielä pitkiäkin matkoja ja käy monta kertaa vuodessa Pärnussa kylpylässä - tosin ei sinne ajele omalla autolla :). Taas on kuulemma lähdössä, vaikka edellisellä kerralla käydessämme kovasti vakuutti, että tämä oli nyt sitten viimeinen kerta. Ihanaa, että hän jaksaa olla niin pirteä. Toki siihen vaikuttaa hyvä terveys. Mutta on hän luonteeltaankin iloinen eikä pienistä krempoista piittaa.

Kivimaalla serkku kertoi Harjun Ellin käyneen heillä vieraisilla. Hän on 96-vuotias ja kuulemma erittäin pirteä. Nåh, siitähän sain kimmokkeen, että ajamme kirkolle ja käymme hänen luonaan. Saimme vain tien nimen ja suunnan missä päin täti asuu. Tai ei hän ole mun tätini, vaan eräs kylällä meidän aikana asunut nainen. Mutta löytyihän sieltä ovi, jossa luki hänen nimensä. Ei muuta kuin sisään. Siellä täti istui keittiössä syömässä. Menin hänen viereensä ja kysyin mahtaako hän minua tuntea. Kerroin, että vuonna 1958 ollaan  viimeksi nähty ja että olen samalta kylältä. Ei hän tuntenut. Sitten kysyin, että enkö yhtään muistuta Pellisen Helviä. Sitten sytytti, että Paavontuvan tyttäriähän siinä. Ja sitten me halattiin.

Oli aivan ihana täti. Hän suri, että on niin sekaista, kun hänellä on lonkassa tulehdus eikä pääse kävelemään ilman kyynärsauvoja eikä niin ollen pysty paljon mitään tekemään. Minähän sitten otin ja tiskasin sillä aikaa, kun täti söi. Sitten istuttiin olohuoneessa ja juteltiin kaikenmaailman asioita. Lopuksi rukoiltiin ja pyysin hänen eteensä polvistuen häntä siunaamaan minut. Itkuhan siinä tuli. Kovasti hän ilahtui käynnistämme ja kutsui uudelleenkin käymään. Luulenpa, että saimme yhden uuden esirukoilijan.

Eikös vain olekin nuorekkaan näkoinen 96-vuotias?

Lopuksi luimme vielä kaikki yhdessä toistemme ylle Herran siunauksen.

Herra siunatkoon sinua lukijani ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen!