Viron matkalla

Lähdettiin ystäväni Riitan kanssa joululahjojen ja muiden avustustavaroiden kera kohti Viroa. Varsinainen matka yhteisellä bussilla alkoi viime perjantaina kello yksi (1) yöllä. Onneksi Riitta keksi, että voisimme yöpyä hänen esikoisensa luona Keravalla sekä mennessä että tullessa. Matkan loppuessa totesin tämän päätöksen hyvin viisaaksi.

Mehän olemme – tai oikeammin Riitta – koko vuoden varustautuneet tekemään noin 140 joululahjapakettia Viroon. Riitta on tuonut niihin tavaroita Amerikoista saakka. Syksyllä saimme kahden lastenkodin lasten nimet, sukupuolen (se ei nimittäin ole nimen perusteella ihan selvää pohjalaiselle) ja iän. Niiden mukaan sitten rakensimme lahjapaketit. Minulla oli kunnia tehdä suurin osa lastenkotien paketeista. Laihian naiset yli seurakuntarajojen ovat kutoneet sukkia ja lapasia, onpa Vaasastakin tullut parit lapaset. Ja minäkin innostuin kutomaan kahdet lapaset ensi kerran sitten kouluvuosien. Ihan hyvät niistä tuli, vaikka ohjeita ei ollut ja mitat olivat vain silmämääräisiä.

No niin, torstaina puolenpäivän aikoihin alettiin pakata tavaroita rukoushuoneella Riitan peräkärryyn ja autoon. Molemmat tulivat aivan täyteen. Tarkoitus oli ajaa Pomarkkuun, joka sijaitsee Porin lähellä, ja jättää tavarat sinne sekä jatkaa matkaa Keravalle yöksi. Matka sujui mukavasti, paitsi että joku oli käynyt ottamassa Pomarkun kyltin pois niin, ettemme ensi ajamalla osuneet oikeaan. Piti käydä kysäisemässä paikallisessa kaupassa. Piti palata pikkuisen takaisin ja olimme aivan varmoja, ettei kylttiä ollut siinä, kun ajelimme siitä hetki sitten ohi.

Pienessä lumisateessa kannoimme tavarat Lähetysavun tiloihin ja veimme peräkärryn ”hoitoon” eräälle yksityistalon pihalle. Siitä matka jatkui kohti Keravaa. Tarkoituksena oli mennä suorinta tietä Tampereelle ja koska tienviitta osoitti tien vievän Tampereelle ja Helsinkiin, siitähän sitten lähdimme ajelemaan. Tai siis Riitta ajeli koko matkan. Kun oli ajettu tovi, ihmettelimme, missä oikein olemme, kun ei näy mitään Tampereen kylttiä. Minä toimin sitten kartanlukijana ja totesin, että ollaan tiellä, joka vie Forssan kautta. Eipä mitään, käyhän se niinkin. Kun taas oli ajeltu jonkin aikaa, ihmettelimme missä olemme. Eipä sitä kauaa tarvinnut ihmetellä, kun löysimme itsemme Hämeenlinnasta. Ja kolmostieltä, joka vei suoraan Keravalle. Tai ainakin sinne päin. Edelleen olemme sitä mieltä, että joku on käynyt siirtelemässä tiekylttejä.

Yö nukuttiin hyvin ja aamulla aikaisin suunnistimme paikallisjunalla kohti Helsingin asemaa ja siellä ratikalla Länsiterminaaliin. Hienosti mummot osasivat. Löysimme myös muita seurueemme jäseniä. Matkalaukut olimme jättäneet jo sinne Pomarkkuun, jotta ne sieltä kulkeutuisivat bussissa luoksemme. Ja niin kävikin.

Kun lähestyimme Tallinnaa, oli komento, että kaikkien on mentävä maihin ensimmäisten joukossa, että pääsemme välittömästi jatkamaan matkaa. Edessä oli pitkä tie Itä-Viroon. No eipä mitään. Istuimme kaiken kaikkiaan kolme (3) tuntia satamaterminaalissa, kun bussin jarrut olivat menneet lukkoon ja kesti aikansa ennen kuin saivat huoltomiehen kiinni. Meille sanottiin, että yhdestä pyörästä oli jarru otettu kokonaan pois. Oliko totta vai ei, en tiedä.

Mahtaakohan kukaan jaksaa lukea tänne saakka? Ja vielä on paljon kertomatta!

Päästiin siis matkaan. Ajettiin Suomenlahden rannan mukaisesti kohti Venäjän rajaa ja ensimmäinen pysähtyminen oli Kohtla-Järven lastenkoti. Oli jo pimeää, kun tulimme sinne. Talo oli iso ja ehkä 4-kerroksinen, en laskenut kerroksia. Eteisaulasta lähti leveä portaikko ylempiin kerroksiin. Siinä meitä odotteli muutama lapsi, iältään kymmenen vuoden molemmin puolin. Seinillä oli lasten isoja maalauksia ja talo näytti hiljan remontoidulta ja siistiltä. Meidät vietiin kellariin, jossa oli iso sali. Sen seiniä kiersivät kirkkaan keltaiset muovituolit. Sinne tuli kodin lapsia parisenkymmentä. Isoimmat käväisivät silloin tällöin ovella. Pidettiin tilaisuus, minkä jälkeen jaoimme lahjat jokaiselle lapselle.

Ensimmäisen kodin lapsia. Yritin tehdä kasvot tunnistamattomiksi.

Hotelli, jossa nukuimme kaksi seuraavaa yötä ei olisi läpäissyt minkäänlaista testiä täällä meillä. Kyllä siellä oli remontoitu, mutta kokolattiamatto ja vessan matto olivat älyttömän likaiset. Vuoteet olivat kyllä puhtaat ja nukuimme ihan hyvin. Aamiainen oli tosi vaatimaton, mutta riitti silti.

Hotellin parvekkeella olevat villiviinin oksat.

Talo hotellia vastapäätä.

Toisena päivänä kävimme Kohtla-Nõmmen lastenkodissa, jossa jouduimme kokoontumaan pieneen keittiöön. Ahdasta oli. Ensimmäinen hoitaja kielsi heti kättelyssä valokuvaamisen, minkä kyllä ymmärrän. Siellä emme saaneet jakaa lahjoja, vaan ne jäivät isoihin, mustiin muovisäkkeihin, joissa ne toimme. Juttelin 12-vuotiaan Nastja-tytön kanssa viroksi – onneksi olen yhden talvikauden opiskellut tuota kieltä vuosia sitten -  hän kysyi mm. mitä niissä säkeissä on. Kerroin lahjoista ja että he saavat ne jouluna. Kodissa oli yksi erittäin miellyttävä ja lapsia rakastava hoitaja. Hän oli koko ajan mukana ja yhtyi kaikkiin lauluihin. Lopuksi hän leikitti lapsia ja meitä yhdessä eräänlaisessa piirileikissä. Kun lähdimme pois, kurkistin yhteen huoneeseen, jonka ovi oli puoliksi auki. Se oli iso ja siisti huone. Siellä oli kaksi vuodetta ja pöydän ääressä istui teini-ikäinen poika kannettavan tietokoneen kanssa. Eli aika hyvin näyttivät asiat olevan.

Hauska puu toisen lastenkodin pihalla.

 Toinen kohteemme oli Kohtla-Järven vanhainkoti. Sielläkin pidimme vanhuksille tilaisuuden. Noin parikymmentä vanhusta oli päässyt itse tulemaan ja seuraamaan tilaisuutta. Sen jälkeen jaoimme heille tehdyt lahjat mukana olleille sekä veimme kyseisen kerroksen huoneisiin. Toisessa kerroksessa meidän piti jättää paketit johtajan huoneeseen. Kolmanteen kerrokseen minäkin menin viemään lahjoja ja siellä erään hoitajan ja muiden ryhmäläisten kanssa veimme joka huoneeseen paketin. Hoitaja näytti meille erään naisvanhuksen huoneen. Se oli tosi sievä, mutta muihin huoneisiin emme menneet. Paitsi tietenkin niihin, joihin hoitajan kanssa veimme paketin ihan vain ovelta.

Matka jatkui Tarttoon, jossa meille oli järjestetty yleisötilaisuus. Lauloimme ja mukana ollut pastori julisti sanaa, myös Riitta antoi oman, koskettavan todistuksensa. Kun tilaisuus oli ohi, ryhmäläiset kantoivat bussista laatikoita, joissa oli vaatteita. Ihmiset hyökkäsivät vaatteiden kimppuun saadakseen parhaat päältä. Ikäväksemme siellä matkanjohtajan vaimon takki varastettiin. Siinä oli taskuissa matkapuhelin ja kotiavaimet, joita omistaja eniten jäi kaipaamaan.

Jokaiseen kotiin vietiin myös vaate- ja ruoka-apua sekä lastenkoteihin pehmoleluja.

Jossain välissä kävimme Toilassa sijaitsevalla saksalaisten sotilaitten hautausmaalla. Tässä muutama kuva sieltä.

Matkalaiset ihmettelevät Suomenlahtea.

Tartossa hotelli oli ihan hyvätasoinen, kuin retkeilymajan ja hotellin välimuoto. Maanantaiaamuna lähdimme kohden Tallinnaa. Välillä lauloimme Viljandin torilla. Pidimme näitä ulkoilmalaulutilaisuuksia jokaisessa paikassa. Meillä oli mukana venäjänkielinen tulkki, sillä maan itäosissa on enimmäkseen venäjää puhuvaa väestöä. He tosin eivät saa kansalaisuutta elleivät osaa viron kieltä. Samoin taitaa olla kotoSuomessammekin. Kieli tosin on suomi.

Kerran vielä sekoilimme Riitan kanssa. Oikeammin se olin minä, joka sekoilin. Kun tulimme Helsingissä satamaterminaalista ulos, meidän piti mennä bussista hakemaan laukkumme ja muut sinne jättämämme tavarat, mutta lähdimme minun ehdotuksestani ovesta oikealle. Riitta tosin muisteli, että vasemmalle piti lähteä. Ja niinhän siinä kävi, ettemme sieltä oikealta löytäneet ketään ryhmämme jäsenistä puhumattakaan bussista. Lopulta parin puhelun jälkeen saimme heihin yhteyden ja bussi löytyi.

Seuraavan yön vietimme taas Keravalla ja aamulla matka jatkui Tampereen ja Pomarkun kautta Laihialle. Riitta ajoi koko matkan. Lähdimme vähän puoli kymmenen jälkeen ja olin kotona vähän ennen viittä. Rankka, mutta opettavainen matka!

Jesaja 55:12 ”Sillä iloiten te lähdette, ja rauhassa teitä saatetaan; vuoret ja kukkulat puhkeavat riemuun teidän edessänne, ja kaikki kedon puut paukuttavat käsiänsä.”

Kirkasta valoa

Olen melkein koko syksyn ollut alamaissa ja se tuntui pahenevan entisestään, kun alkoivat sateiset ja harmaat kelit. Mikään ei huvittanut eikä mikään oikein tuntunut miltään. Kun mainitsin siitä ystävälleni ja sanoin jo harkinneeni kokeilla ostaa kirkasvalolampun, niin ystävä sanoi, että lainaa hänen miniältään, joka asuu naapurissamme. Miniä oli nimittäin tarjonnut omaansa lainaksi ystävälleni, joka ei kuitenkaan sitä halunnut. Niinpä minä kipaisin toissailtana naapuriin ja palasin kotiin valolamppu kainalossa. Eka annoksen otin heti, vaikka olikin jo ilta.

Eilen aamulla sitten lamppu paloi kirkkaana aamiaispöytämme laidalla. Munni ei oikein tykännyt niin kirkkaasta valosta, mutta ei napsauttanut lamppua kiinnikään. Onneksi! Mitkä sitten ovat olleet näiden kahden päivän tulokset tuosta valosta? Jo eilen oloni oli aivan erilainen kuin viikkoja aikaisemmin. Tosin enhän voi tietää johtuiko se valosta vai rukouksista. Mutta pääasia, että apua on ollut. Kerronpa lisää valon tehosta. Tänä aamuna rupesin katselemaan ympäristöä keittiössä tuossa kirkkaassa valossa. Ja kauhistuin. Onko meillä näin likaista? Kaakelit, joita olen kyllä yrittänyt itse bambulangasta kutomillani pöytäpyyhkeillä pyyhkiä ja pitää puhtaana, näyttivät aivan kauheilta. Eikä muuallakaan kovin puhtaalta näyttänyt.

Niinpä aamiaisen ja lehdenluvun jälkeen otin höyrypesurini esiin. Tai ihan ensiksi kyllä rupesin epäilemään bambupyyhkeitteni tehoa. Siksi otin mikrokuituliinan, kastelin ja väänsin sen kuivaksi ja pyyhin osan helllan takana olevista kaakeleista. Ja kas kummaa, kun kosteus oli haihtunut, olivat kaakelit aivan erinäköiset kuin ennen. Siinä paikassa päätin laittaa bambuiset kaappiin piiloon ja ottaa mikrokuituliinat tiskirättikäyttöön. Kumma nimi muuten tuo tiskirätti.

Niin sitten höyrypuhdistimen ja mikrokuituliinojen avulla pesin ihan ensiksi hanan ja saman käsittelyt saivat kaakelit ja kaikki ovet, liesi, jääkaapin ovi jne. Sen jatkoksi pesin vielä kaikki tuolit, pöydän, kaappien päällystät ja hyllyt (ei siis kaappien sisällä olevia, vaan avohyllyt). Lopuksi vielä matot ulos, imurointi ja lattian pesu. Ja puhdasta tuli! Ja minulla ihan melkein ylpeä olo. Sittenkin vielä tarmoa löytyy!

VAROITUS! Älä missään nimessä hanki kirkasvalolamppua, ellet ole valmis näkemään sitä, mitä sen valossa löytyy.

p.s. Päivän Sana sopii tähän kirjoitukseen paremmin kuin hyvin.

Johannes 8:12 "Niin Jeesus taas puhui heille sanoen: "Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus". 

Maalla on mukavaa

Ratikylän pääsiäiskokko armon vuonna 2013

Olen viime aikoina pohtinut maalla asumisen etuja tai oikeammin ihanuuksia. Täällä ihminen on ihminen. Hänet huomataan. Häntä tervehditään. Hänelle jutellaan, vaikkei oltaisikaan ennestään tuttuja. Yksi hyvä esimerkki on täällä meilläpäin asusteleva vanha mies, jota kutsutaan ”norttimieheksi”. Hän kävelee joka päivä pitkiä lenkkejä ja aina on tupakka suussa. Hän on hyvin myrtsin näköinen eikä milloinkaan katso päälle. Toissapäivänä, kun palailin kävelylenkiltäni, ohitin hänet ja kohdalla katsoin häntä hymyillen ja sanoin iloisesti Hei! Ja mitä kummaa. Hän hymyili niin nätisti takaisin ja sanoi hei. Eli hän taitaa vain olla yksinäinen, vanha mies.

Mutta eihän mun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan maalla asumisen ihanuudesta. Kaupassa meidät jo tunnistetaan. Sitä oppii tuntemaan kaikkien kauppojen myyjät ja kaikki tervehtivät iloisesti. En tosiaan vielä ole täällä tavannut murjottavaa tai tiuskivaa myyjää, päinvastoin. Kaikki ovat aina auttaneet hyväntuulisen näköisesti, kun on apua tarvittu. Sitä, että kaikki tuntevat kaikki, voidaan kai pitää miinuksena, mutta vielä se ei sitä ole ollut minulle. Päinvastoin. Eilen istuimme taas ikäihmisten neuvostossa ja kävimme läpi vanhuksille lähetettävää palveluesitettä. Siinä oli iso hyöty siitä, että paikalliset tunsivat yleensä yrittäjät ja muut, joiden tietoja esitteessä on hyvä olla. Minä vain istuin ja ihmettelin. Koska olen aikoinani 60-luvulla asunut Laihian Rudolla, jotkut nimet ovat tuttuja. Niin ja olenhan jo tavannut sellaisiakin tuttuja, joita en vuosikymmeniin ole nähnyt. Eilen seniorijumpassa tapasin ystävän, jota en ole nähnyt ainakaan 30 vuoteen. Sovittiin jo kyläilystäkin. Ja kerran kaupassa törmäsin ensimmäisen mieheni sedän vaimoon, jonka heti tunnistin. Hän tosin ei minua tuntenut ennen kuin esittäydyin. Siitä seurasi, että kävimme heillä kylässä – samassa talossa, jossa ensimmäisen mieheni isovanhemmat asuivat ja jossa monta kertaa silloin 60-luvulla olen käynyt. Olihan mukavaa.

Munni nyt on jo ruvennut tuntemaan noita ”silmäätekeviä”, kun istuu päättävissä elimissä. Siitä tullee hyötyä jatkossakin, kun pitää ottaa selvää joistain asioista. Aina tietää, keneltä sitä voi kysyä. Jotenkin vain elämä täällä maalla on niin mahtavaa. En ihan ehdoin tahdoin taida takaisin kaupunkiin muuttaa.

p.s. Käytiin matkalla Toiskaan syöttämään postissa hakemassa mun pakettia, josta olin päivällä saanut tekstiviestin. En ottanut kassiani mukaan ja hoksasin postissa - joka muuten on K-kaupassa ja sen myyjät palvelevat siellä - ettei mulla ole henkkaria mukana. Mentiin kuitenkin sisälle, kun samalla postitin kummitytölle synttärikortin ja kysyin samalla, saanko paketin miehen henkkareilla, kun oma ei oo mukana. Joo, tottakai sain. Eli myyjä kyllä tunsi minut, vaikkei ehkä nimeltä. Ei taitaisi onnistua isommassa paikassa, luulen ma.

Ja toinen juttu. Kävelin sieltä Toiskasta kotiin ja Asematiellä on tievaloja hieman harvassa. Siellä tuli vastaan iso, musta mies, jonka rinnuksessa luki isoilla valkoisilla kirjaimilla MUSTANG. Vähän rinnassa tuntui, että mikä mies ja käykö päälle. Mies tuli kohdalle ja huikkasi isosti Heiii!, että semmosta on maalla.

Jesaja 30:21 "Jas sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: "Tässä on tie, sitä käytää.""