lauantai 28. lokakuuta 2017

Vanhalla meiliosoitteella

Huhhuh onpas kulunut aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Kun otin takaisin tyttönimeni, tein myös uuden sähköpostiosoitteen, mutta tämä blogi menee vanhalla ja niin ollen kaikki kommentit menee ensin sinne. Siksi on jäänyt tarkistamatta, että eräs lukija on jättänyt kommentin ja pyytänyt vastausta. Voipihan olla, että voisin muuttaa tähän blogiin tulevien kommenttien osoitteen. En vain ole ajatellut sitä enkä taida nyt jaksaa sitä miettiä.

Kommentoija kysyi, miten jalkani nyt voi. On sanottava, että nilkka on stabiili ja olen vienyt pois kyynärsauvat sekä rollaattorin. Elikkä kävelen ilman apuvälineitä. Silti nilkka ei ole vielä ollenkaan kunnossa. Jalkapöytä on edelleen osittain tunnoton ja siinä on semmosta kummallista hermo"särkyä", varsinkin, kun siihen koskee, mutta muutenkin. Se ei ole varsinaista särkyä, vaan sellaista kummallista karvastelua ja kirvelyä. Mulle on sanottu, että se voi kestää kuukausia tai vuosia tai jopa loppuelämän. Nilkka ei kuitenkaan kestä pitkää kävelyä. Jo kilometrin matkalla se kipeytyy niin, että juuri ja juuri pääsen kotiin.

Kummityttäreni - 51-vuotis Jaana - oli luonani neljä yötä. Kiitos siitä Jaana! Käytiin kävelyllä, noin 2,5 km ja oli työtä, että pääsin kotiin saakka. Sen jälkeen jalka oli tosi kipeä pari päivää. En silloin yrittänytkään kävelylle. Nyt olen tehnyt vain pieniä, alle kilometrin lenkkejä. Ja sauvojen kanssa tietenkin. Vähän olen ulkona kävellyt ilman sauvoja. Ja hyvin varovaiseksi olen tullut. Hitaasti etenen. Kömpelyyttä oli havaittavissa jo ennen tätä tapaturmaakin, nyt se on vain lisääntynyt.

Koin saaneeni sanan Jumalalta Pirkko Vesavaaran Herätys-ohjelman kautta. Hän sanoi yhtäkkiä kesken rukouksen tähän tapaan: "Olet kokenyt äkkipysähdyksen. Mutta se ei ole tullut Jumalan selän takaa....." Loppua en muista. Mut kertakaikkiaan pysäytettiin äkisti. Vietin pari kuukautta melkein yksinomaan neljän seinän sisällä, kun en päässyt ulos. Meidän uloskäynnissä kun on muutama rappu enkä saanut kipsillä varata pariin viikkoon ollenkaan ja neljä viikkoa vain pienellä varauksella. Mutta siitä on selvitty. Toki yksinäisyys tuntuu pahalta. Taidan olla masentunutkin. Ihan oikeasti.

Aloitin torstaina syöpäyhdistyksessä alkaneen leskien ryhmän. Toinen tapaaminen on parin viikon päästä. Kokoonnumme viisi kertaa psykoterapeutin johdolla. Meitä oli siellä neljä. Ihan hyvältä tuntuu. Ehkä en ole vielä edes kunnolla aloittanut surutyötä. On ollut kaikenlaista kummallista tässä elämässä tämän tapaturman lisäksi. Ne ovat vieneet ajatukset muualle. Ja lisäksi Matin nuorin veli kuoli pari päivää sitten samaan tautiin kuin Matti. Hän sairasti vain ehkä 3 kk ja Matti yli vuoden. Sekin on aika kummallista ja kurjaa.

Mutta tässä nyt olivat viimeaikaiset kuulumiseni, jos jotakuta kiinnostaa.

Saarnaaja 3:1-8 "Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. 
Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus.
Aika on surmata ja aika parantaa. Aika on purkaa ja aika rakentaa.
Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä.
Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä.
Aika on etsiä ja aika kadottaa. Aika on säilyttää ja aika viskata pois.
Aika on reväistä rikki ja aika ommella yhteen. Aika on olla vaiti ja aika puhua.
Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla."

tiistai 26. syyskuuta 2017

Kipsi on pois ja elämä jatkuu...

Kipsini poistettiin 19.9. eli viikko sitten. Jumppaohjeiden kanssa lähdin kotiin saatteena myös kokovaraus ja silleen. Eilen vietin päivystyksessä kuusi (6) tuntia, sillä jalka oli niin valtavan kipeä. Olin varma, että jalan käyttö oli vahingoittanut luita. Sääri ultrattiin tukosvaaran takia ja nilkka röntgattiin. Kaikki oli normaalia. Eli olin ilmeisesti "vain" rasittanut jalkaa liikaa. Sehän vahingoittui kunnolla. Yhden kirurgin kommentti oli, että murtuma oli hurja. Noh, mitä tuohon rasittamiseen tulee, niin minähän ajelin autolla parina päivänä Vaasaan ja takaisin. Kytkimen käyttö oli kivuliasta ja hankalaa. Piti siirtää penkki hyvin lähelle, että pystyin käyttämään koko jalkapohjaa.

Kun mietin päivystykseen pääsemistäni, oli vaikeuksia. En enää uskaltanut ajaa autoa, jalka oli niin vietävän kipeä. Pojat ja miniät olivat töissä eikä oikein ollut varaa kela-taksiinkaan. Yksi pkl-käynti kela-taksilla tulee maksamaan 91,70 e eli aivan liian paljon mun rahoihin, joita ei juurikaan ole. (Onneksi on eläkepäivä pian!) Noh tähän tuli avuksi naapurin nuorimies (46 v), joka lupautui kuskikseni. Hän oli aikaisemmin kysellyt tarvinko apua. Kehotin häntä lähtemään välillä kotiin sairaalasta, kun tiesin, että päivystyksessä kuluu tunteja. Hän oli mulle valtava apu.

Sairaalasta lähtiessäni sain tulehduskipulääkekuurin tai siis Burana-reseptin. Lääkäri kehotti syömään lääkettä pari viikkoa. Apteekissa tosin sanottiin, että kymmenenkin päivää riittää. Saa nyt nähdä miten mun käy. On kyllä hyvä lääke tuo Burana 600 mg. Olen ottanut näinä kipupäivinä 1g Panadolia kaksi kertaa päivässä, mutta tuo yksi Burana on auttanut paremmin kuin nuo kaksi. Mutta täytynee yrittää syödä niitä kolme kertaa päivässä nyt jatkossa. Ehkäpä se siitä laantuu - tuo kipukin, kun mahdollinen tulehdus saadaan hoidetuksi ja turvotus laskee.

Näinä sairaalassa viettäminäni päivinä - sekä edesmenneen mieheni vuoteen vierellä että omien sairauksien kanssa - olen kiinnittänyt huomiota vanhusten määrään sairaalassa. Suuri osa näkemistäni potilaista on ollut vanhoja ihmisiä. Olenkin miettinyt siihen syytä. Yksi lienee parantunut lääkitys eli tiedon lisääntyminen sairauksista. Sitäkin olen miettinyt, että jos sairastuisin syöpään tai muuhun kuolemaan johtavaan tautiin, ottaisinko hoitoja siihen vai ei. Varmaan riippuu taudista ja sen ennusteesta. Ei varmaankaan ole kovin helppoa elämää sekään, jos koko ajan pitää pelätä sairauden uusimista ja vielä lisäksi käydä läpi kaikki vaikeat hoidot. Eivät nekään ihan ilman oireita tapahdu. Tässä tietenkin on muistettava se, että ajatukset varmasti muuttuvat, kun on oikeasti sairauden edessä. Tässä vaiheessa on helppo sanoa toimivansa tietyllä tavalla, mutta sairaudesta kuuleminen muuttaa varmasti tilanteen toisenlaiseksi.

Nyt siis jatkan Burana-kuuria ja toivon jalan kipujen vähentyvän ja jalan tervehtyvän.

Saarn. 12:6-7 "...ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy ja vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon. Ja tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin..."

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Hei mä imuroin!

Kyllä, luit oikein. Oon imuroinu tänään. Arvaapas oliko haastavaa rollan kera?? Hiki virtasi pitkin naamaa - tosin se olisi virrannut ilman rollaakin. Tässä vähän tulosta


Kuten arvoisa lukija huomaa, matot on poistettu ja viettävät aikaa ravisteltuina ja rullalla varastossa - sisäsellaisessa. Täällä mulla kun on sekä sisä- että ulkovarasto. Pakko vaan nyt olla ilman mattoja, semmosia, jotka menee ruttuun rollan edessä. Kun en halua enää kaatua.

Niin ja imuroinnin jälkeen kävin ihan yksin suihkussa. Ja sekin meni hyvin. Tosin olen jo kauan selvinnyt suihkusta ihan ite, mutta se vessan kuivaaminen on ollut hankalaa. Nyt sekin sujui, kun harjoittelin viime lauantaina. Helinä kun oli meillä taustatukena.


Näin tässä nyt sitten kirjoitellaan. Yritän pitää tuota kipsijalkaa ylhäällä aina, kun istun. Se auttaa hermosärkyyn. Tosin ei nyt paljon ole särkyä enää ollut. Viikon jo olen ollut ilman särkylääkkeitä. Tai otinhan toissayönä, kun särki niin eikä tullut uni - ei sitten millään. Huonosti meni koko yö. Mutta onneksi sillä ei ole niin suurta väliä, miten yö menee, kun ei ole päivisin ohjelmaakaan.

Saarnaaja 12:1-2 "Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: 'Nämä eivät minua miellytä.'"

torstai 31. elokuuta 2017

Hyvä päivä - huono päivä!

Illalla nukahdin tyytyväisenä ja väsyneenä - pitkästä aikaa väsyneenä - oli ollut tosi hyvä päivä. 
Kun matkasin Kela-taksilla sairaalaan suunnitellulle polikäynnille, niin puhelin soi. Helinä-sisko soitti ja sanoi ajatelleensa tulla meille kylään. Juuri olin ajatellut, että kunpa kehtaisi soittaa jollekulle ja pyytää viemään kotiin. Toivotin siskon tervetulleeksi hakemaan mut polilta kotiin. Muuten: ei kannattais sairastella. Yksi poliklinikkakäynti tulee maksamaan - kun ei pysty autoa ajamaan - 2 x 25 e eli Kela-taksin omavastuut + pkl-käynti 41,70 e. Eli muutamaa euroa vaille satanen. Hirveää pienituloiselle eläkeläiselle. Ja kukas se sairasteleekaan kuin eläkeläinen, jolla tämä vuokra-asunto pakkaa ruveta reistailemaan.

Noh, kun tulin gastroenterologin luota, sisko ootteli aulassa. Niin sitten mentiin ensin kanttiiniin kahville. Se oli mulle jo luksusta. 



En tiennyt siskon ottavan musta kuvaa.

Sitten sisko vei mut kauppaan. Ruokakauppaan. Ja sekin oli luksusta. Eka kertaa kuukauteen. Olihan mukavaa.

Kotona sitten sisko otti mukanaan tuomansa possunlihat ja laittoi ne uuniin juuresten kera. Ruoka maistui pitkästä aikaa hyvältä. Sitten istuskeltiin parvekkeella, sinne pääsin jo hyvin keppien avulla. Kolmas kerta jalan telomisen jälkeen. Mukavaa oli istuskella auringossa ja välillä nyppiä petunioita.

Ja kaiken kukkuraksi mentiin iltasella Nellyn 11-vuotissynttäreille. Ei meitä oltu kutsuttu, mutta Nelly halusi isun tulevan käymään. Nelly teki mutakakkua, Maria haki pihalta mustia viinimarjoja ja Hannes vatkasi kermaa. Olihan hyvää. 


Sitten sisko vei mut kotiin. Oli tosi hyvä päivä! Kiitos kaikille!
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tänään sitten oli kova väsymys aamulla ja selkääkin särki. Sekin eka kertaa tapaturman jälkeen. Kävelin aika paljon eilen ja kepeilläkin. Ehkä se johtuu siitä. Mutta tämä on vain elämää ja tästäkin selvitään niin kuin niin monesta muusta.

Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, mutta tänään auttaa Herra!

tiistai 29. elokuuta 2017

Tiistaiaamun ajatuksia



Huomenta kaikille - mahdollisille - lukijoilleni. Jälleen sängyssä kirjoittelen. Kun tuo kipsijalka ei edelleenkään anna mahdollisuutta ns. normaaliin elämään. Mutta kaikki aikanaan. Kuten tyttäreni asian ilmaisi: ehkä sun on nyt aika vaan levätä. Ehkä niin.

Tunnen valtavaa iloa sisimmässäni. Väliin se tuntuu ihan kummalliselta. Iloa, kaiken tämän tuskan, surun ja onnettomuuden keskellä. Niin iloa vaan tunnen!

Iloitsen suunnattomasti ystävistä, jotka eivät ole minua yksin jättäneet. Monet soittelevat tai ovat muuten yhteydessä. Ystävät muistavat rukouksin. Ne, jotka voivat, ovat jopa käyneet ihan täällä kotona mua tapaamassa ja auttamassa asioissa, joita en itse tämän ohimenevät vammani vuoksi kykene tekemään. Ja muutamat ovat jopa taloudellisesti auttaneet. Tämä on suurta ihmettä mulle!

Eniten kuitenkin iloitsen siitä, ettei Jumala ole minua jättänyt yksin murehtimaan. Hän on antanut tämän ihmeellisen ilon sisimpääni. Välillä jo luulin, ettei tästä edes selviä hengissä. Masennuin ja tuntui, että kaikki asiat ovat minua vastaan. Sitten se tuli. Se ILO! Ja se on pysynyt. Välillä enemmän tuntuen, välillä vähän vähemmän, mutta kaiken kaikkiaan pysynyt kuitenkin.

 Fil. 4:4, 6-7 "Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!
Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa..."

perjantai 18. elokuuta 2017

Ajatuksia sängyssä


Nyt on perjantai 18.8. eli pikkusiskon syntymäpäivä. Hän kävi mua auttelemassa tiistaina ja piti tulla keskiviikkona ja torstainakin, mutta sattumus ei antanut sen tapahtua. Sisko sairastui. Siispä täällä yksinäni makailen. Tai nyt toki istun sängyssä, että voin kirjoittaa. Tuo kuva on ihan alkutaipaleelta tässä nilkkamurtumassa. Olin silloin Jussi-pojan luona. Nyt jo viikon omassa kodissa. Yksin. Ja pärjäilen. Rollaattorin kanssa. Yhdellä jalalla hyppien.

Maanantaina oli pakko käväistä sairaalassa. Otettiin kipsi pois ja laitettiin uusi, joka sekin leikattiin edestä auki. Kyllä se vähän helpotti.

Tässä sitä laitetaan. Haava oli hieman punainen, muttei kuitenkaan tulehtuneen näköinen, sanoi kipsimestari. Ja häntä uskon. On hän sen verran näitä nähnyt.


Pahaltahan se näyttää, mutta on kuitenkin ihan normaali tällaisessa tapauksessa.

Kummallista särkyä vaan on ollut koko ajan. Ihoa viiltelee kummallisesti ja aaltomaisesti. Pistelee ja viiltelee. Toki nilkka sisältäkin päin on välillä kipeä, mutta siihen auttaa kipulääke, tuohon viiltelyyn ei niinkään. Mutta kaipa sekin on normaalia. Ensi maanantaina vaihdetaan kipsi ja otetaan ompeleet pois. Sitten saan varata ihan vähän, ei kuitenkaan edes puolella painolla, vaan 10 kilolla. Mitenkähän senkin sitten arvioi?

On tämä yksinoleminen pannut ajattelemaan asioita monelta kantilta. Ystävät ja lapset ovat olleet aivan ihania. Mutta jokaisella kun on oma elämänsä, ei voi olettaa, että he ehtisivät/voisivat joka käänteessä olla auttamassa. On vain tultava toimeen.

Tänä aamuna on meinannut pieni epätoivo vallata mieltä, mutta olen halunnut sen ajaa pois. Eihän se auta. Tämä on nyt vaan tätä ja tästäkin selvitään. Niin kuin niin monesta muustakin asiasta. On vaan pakko. Kun muunlaista ei ole tarjolla.

Eräs ystävä tulee tänään hoitelemaan parvekkeen kukkia. Ehkä voin käydä suihkussakin. Pärjään siellä yksin, mutta se jälkihoito ei oikein onnistu - eli vessan siivoaminen. Ja kyllä mua pelottaakin yksin se tehdä - siksi en siihen yksin rupeakaan. Toinen ystävä tulee käymään tiistaina. Ja Laihiankin ystävät ovat ehkä tulossa ennen kuun loppua käymään. Että kyllä ihanat ystävät pitävät huolta.

Pidetään edelleenkin toisistamme huolta!

Saarnaaja 4:9 "Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka."

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Pitäkää toisistanne huolta!

Tällainen ajatus on ollut mielessäni jonkin aikaa. Pidetään huolta toisistamme parisuhteessa niin kauan kuin meillä on toisemme. Tulee aika, jolloin toinen lähtee. Harva pääsee lähtemään yhtäaikaa. Tämä yksinäisyys on koettelevaa aikaa.

Emme voi ajatella, että tuon toisen täytyy tehdä minusta onnellinen. Onnellisuus lähtee jokaisesta itsestä ja siitä, miten hän elämän kokee. Ajattelen myös, että jos yrittää palvella toista, silloin saa myös itse, sillä: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa! Tuo vanha sanonta vaan pitää paikkansa.

Tänä päivän annetaan periksi niin helposti. En sano, etteikö olisi tilanteita, joissa ero on ainut mahdollisuus. Sellaisiakin valitettavasti on. Sellainenkin ajatus on ollut, että olisi tärkeää ymmärtää, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja on monia tapoja elää. Jokaisella omansa. Eikä se minun tapani tehdä asioita ole ainoa oikea. Melko moni ero vältettäisiin, jos ajateltaisiin toista enemmän kuin itseä. En väitä sitäkään, että itse olisin osannut niin tehdä, mutta jotenkin vaan nyt tuntuu tärkeältä sanoa tämä.

Kun kaiken tämän surun keskellä vielä toinen jalka joutuu pelistä pois, on elämässä haastetta kerrakseen! Kyllä tuntuisi mukavalta, jos olisi kaveri tässä vierellä. Mutta kun ei ole. Sairaus tuli ja vei toisen. Edellisen nilkkamurtuman aikana vielä oli ja siksi varmaan en muista aikaa ollenkaan vaikeana.  Edelleen yksi vanha sanonta on tullut tutuksi: vasta menetettyään jotain, sen arvon todella huomaa. Tämäkin on niin valitettavan totta. Ainakin mun kohdalla. Ja varmaan monen muunkin.

Matti oli hyvä aviomies. Ei yleensä koskaan valittanut, ei edes sairautensa pahimmissa vaiheissa. Aina jaksoi kehua mua ja kannustaa. Kyllä minä yritin häntä parhaani mukaan palvella sairausaikana. Mutta ikävä on. Pakko nyt vaan on opetella elämään tätä yksinäistä elämää ja etsiä siitä parhaat puolet.

Olin suunnitellut, mitä syksyn tullen teen, mutta syksy taitaa mulla mennä vain nilkan kuntouttamiseen. En voi mennä jumppaan enkä muuallekaan, jonne pitää kävellä. Vasta sitten, kun voin ajaa autoa. Sekin ehkä vielä joskus onnistuu. Toivon mukaan. Vähän pelottaa, kun tuo murtuma oli kuulemma niin paha ja hurja lääkärien mukaan. Itehän sitä ei ymmärrä. Toki heti kaaduttuani tiesin, että hyvin ei käynyt, mutta miten pahoin, sitä en tiennyt.

Mutta onneksi minulla on turva.

Psalmit 28:7 "Herra on minun voimani ja kilpeni; Häneen minun sydämeni turvasi, ja minä sain avun. Siitä minun sydämeni riemuitsee, ja veisuullani minä Häntä ylistän."
Psalmit 73:28 "Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia Sinun tekojasi."

Vanhalla meiliosoitteella

Huhhuh onpas kulunut aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Kun otin takaisin tyttönimeni, tein myös uuden sähköpostiosoitteen, mutta tämä blogi men...