keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Hei mä imuroin!

Kyllä, luit oikein. Oon imuroinu tänään. Arvaapas oliko haastavaa rollan kera?? Hiki virtasi pitkin naamaa - tosin se olisi virrannut ilman rollaakin. Tässä vähän tulosta


Kuten arvoisa lukija huomaa, matot on poistettu ja viettävät aikaa ravisteltuina ja rullalla varastossa - sisäsellaisessa. Täällä mulla kun on sekä sisä- että ulkovarasto. Pakko vaan nyt olla ilman mattoja, semmosia, jotka menee ruttuun rollan edessä. Kun en halua enää kaatua.

Niin ja imuroinnin jälkeen kävin ihan yksin suihkussa. Ja sekin meni hyvin. Tosin olen jo kauan selvinnyt suihkusta ihan ite, mutta se vessan kuivaaminen on ollut hankalaa. Nyt sekin sujui, kun harjoittelin viime lauantaina. Helinä kun oli meillä taustatukena.


Näin tässä nyt sitten kirjoitellaan. Yritän pitää tuota kipsijalkaa ylhäällä aina, kun istun. Se auttaa hermosärkyyn. Tosin ei nyt paljon ole särkyä enää ollut. Viikon jo olen ollut ilman särkylääkkeitä. Tai otinhan toissayönä, kun särki niin eikä tullut uni - ei sitten millään. Huonosti meni koko yö. Mutta onneksi sillä ei ole niin suurta väliä, miten yö menee, kun ei ole päivisin ohjelmaakaan.

Saarnaaja 12:1-2 "Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: 'Nämä eivät minua miellytä.'"

torstai 31. elokuuta 2017

Hyvä päivä - huono päivä!

Illalla nukahdin tyytyväisenä ja väsyneenä - pitkästä aikaa väsyneenä - oli ollut tosi hyvä päivä. 
Kun matkasin Kela-taksilla sairaalaan suunnitellulle polikäynnille, niin puhelin soi. Helinä-sisko soitti ja sanoi ajatelleensa tulla meille kylään. Juuri olin ajatellut, että kunpa kehtaisi soittaa jollekulle ja pyytää viemään kotiin. Toivotin siskon tervetulleeksi hakemaan mut polilta kotiin. Muuten: ei kannattais sairastella. Yksi poliklinikkakäynti tulee maksamaan - kun ei pysty autoa ajamaan - 2 x 25 e eli Kela-taksin omavastuut + pkl-käynti 41,70 e. Eli muutamaa euroa vaille satanen. Hirveää pienituloiselle eläkeläiselle. Ja kukas se sairasteleekaan kuin eläkeläinen, jolla tämä vuokra-asunto pakkaa ruveta reistailemaan.

Noh, kun tulin gastroenterologin luota, sisko ootteli aulassa. Niin sitten mentiin ensin kanttiiniin kahville. Se oli mulle jo luksusta. 



En tiennyt siskon ottavan musta kuvaa.

Sitten sisko vei mut kauppaan. Ruokakauppaan. Ja sekin oli luksusta. Eka kertaa kuukauteen. Olihan mukavaa.

Kotona sitten sisko otti mukanaan tuomansa possunlihat ja laittoi ne uuniin juuresten kera. Ruoka maistui pitkästä aikaa hyvältä. Sitten istuskeltiin parvekkeella, sinne pääsin jo hyvin keppien avulla. Kolmas kerta jalan telomisen jälkeen. Mukavaa oli istuskella auringossa ja välillä nyppiä petunioita.

Ja kaiken kukkuraksi mentiin iltasella Nellyn 11-vuotissynttäreille. Ei meitä oltu kutsuttu, mutta Nelly halusi isun tulevan käymään. Nelly teki mutakakkua, Maria haki pihalta mustia viinimarjoja ja Hannes vatkasi kermaa. Olihan hyvää. 


Sitten sisko vei mut kotiin. Oli tosi hyvä päivä! Kiitos kaikille!
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tänään sitten oli kova väsymys aamulla ja selkääkin särki. Sekin eka kertaa tapaturman jälkeen. Kävelin aika paljon eilen ja kepeilläkin. Ehkä se johtuu siitä. Mutta tämä on vain elämää ja tästäkin selvitään niin kuin niin monesta muusta.

Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, mutta tänään auttaa Herra!

tiistai 29. elokuuta 2017

Tiistaiaamun ajatuksia



Huomenta kaikille - mahdollisille - lukijoilleni. Jälleen sängyssä kirjoittelen. Kun tuo kipsijalka ei edelleenkään anna mahdollisuutta ns. normaaliin elämään. Mutta kaikki aikanaan. Kuten tyttäreni asian ilmaisi: ehkä sun on nyt aika vaan levätä. Ehkä niin.

Tunnen valtavaa iloa sisimmässäni. Väliin se tuntuu ihan kummalliselta. Iloa, kaiken tämän tuskan, surun ja onnettomuuden keskellä. Niin iloa vaan tunnen!

Iloitsen suunnattomasti ystävistä, jotka eivät ole minua yksin jättäneet. Monet soittelevat tai ovat muuten yhteydessä. Ystävät muistavat rukouksin. Ne, jotka voivat, ovat jopa käyneet ihan täällä kotona mua tapaamassa ja auttamassa asioissa, joita en itse tämän ohimenevät vammani vuoksi kykene tekemään. Ja muutamat ovat jopa taloudellisesti auttaneet. Tämä on suurta ihmettä mulle!

Eniten kuitenkin iloitsen siitä, ettei Jumala ole minua jättänyt yksin murehtimaan. Hän on antanut tämän ihmeellisen ilon sisimpääni. Välillä jo luulin, ettei tästä edes selviä hengissä. Masennuin ja tuntui, että kaikki asiat ovat minua vastaan. Sitten se tuli. Se ILO! Ja se on pysynyt. Välillä enemmän tuntuen, välillä vähän vähemmän, mutta kaiken kaikkiaan pysynyt kuitenkin.

 Fil. 4:4, 6-7 "Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!
Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa..."

perjantai 18. elokuuta 2017

Ajatuksia sängyssä


Nyt on perjantai 18.8. eli pikkusiskon syntymäpäivä. Hän kävi mua auttelemassa tiistaina ja piti tulla keskiviikkona ja torstainakin, mutta sattumus ei antanut sen tapahtua. Sisko sairastui. Siispä täällä yksinäni makailen. Tai nyt toki istun sängyssä, että voin kirjoittaa. Tuo kuva on ihan alkutaipaleelta tässä nilkkamurtumassa. Olin silloin Jussi-pojan luona. Nyt jo viikon omassa kodissa. Yksin. Ja pärjäilen. Rollaattorin kanssa. Yhdellä jalalla hyppien.

Maanantaina oli pakko käväistä sairaalassa. Otettiin kipsi pois ja laitettiin uusi, joka sekin leikattiin edestä auki. Kyllä se vähän helpotti.

Tässä sitä laitetaan. Haava oli hieman punainen, muttei kuitenkaan tulehtuneen näköinen, sanoi kipsimestari. Ja häntä uskon. On hän sen verran näitä nähnyt.


Pahaltahan se näyttää, mutta on kuitenkin ihan normaali tällaisessa tapauksessa.

Kummallista särkyä vaan on ollut koko ajan. Ihoa viiltelee kummallisesti ja aaltomaisesti. Pistelee ja viiltelee. Toki nilkka sisältäkin päin on välillä kipeä, mutta siihen auttaa kipulääke, tuohon viiltelyyn ei niinkään. Mutta kaipa sekin on normaalia. Ensi maanantaina vaihdetaan kipsi ja otetaan ompeleet pois. Sitten saan varata ihan vähän, ei kuitenkaan edes puolella painolla, vaan 10 kilolla. Mitenkähän senkin sitten arvioi?

On tämä yksinoleminen pannut ajattelemaan asioita monelta kantilta. Ystävät ja lapset ovat olleet aivan ihania. Mutta jokaisella kun on oma elämänsä, ei voi olettaa, että he ehtisivät/voisivat joka käänteessä olla auttamassa. On vain tultava toimeen.

Tänä aamuna on meinannut pieni epätoivo vallata mieltä, mutta olen halunnut sen ajaa pois. Eihän se auta. Tämä on nyt vaan tätä ja tästäkin selvitään. Niin kuin niin monesta muustakin asiasta. On vaan pakko. Kun muunlaista ei ole tarjolla.

Eräs ystävä tulee tänään hoitelemaan parvekkeen kukkia. Ehkä voin käydä suihkussakin. Pärjään siellä yksin, mutta se jälkihoito ei oikein onnistu - eli vessan siivoaminen. Ja kyllä mua pelottaakin yksin se tehdä - siksi en siihen yksin rupeakaan. Toinen ystävä tulee käymään tiistaina. Ja Laihiankin ystävät ovat ehkä tulossa ennen kuun loppua käymään. Että kyllä ihanat ystävät pitävät huolta.

Pidetään edelleenkin toisistamme huolta!

Saarnaaja 4:9 "Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka."

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Pitäkää toisistanne huolta!

Tällainen ajatus on ollut mielessäni jonkin aikaa. Pidetään huolta toisistamme parisuhteessa niin kauan kuin meillä on toisemme. Tulee aika, jolloin toinen lähtee. Harva pääsee lähtemään yhtäaikaa. Tämä yksinäisyys on koettelevaa aikaa.

Emme voi ajatella, että tuon toisen täytyy tehdä minusta onnellinen. Onnellisuus lähtee jokaisesta itsestä ja siitä, miten hän elämän kokee. Ajattelen myös, että jos yrittää palvella toista, silloin saa myös itse, sillä: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa! Tuo vanha sanonta vaan pitää paikkansa.

Tänä päivän annetaan periksi niin helposti. En sano, etteikö olisi tilanteita, joissa ero on ainut mahdollisuus. Sellaisiakin valitettavasti on. Sellainenkin ajatus on ollut, että olisi tärkeää ymmärtää, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja on monia tapoja elää. Jokaisella omansa. Eikä se minun tapani tehdä asioita ole ainoa oikea. Melko moni ero vältettäisiin, jos ajateltaisiin toista enemmän kuin itseä. En väitä sitäkään, että itse olisin osannut niin tehdä, mutta jotenkin vaan nyt tuntuu tärkeältä sanoa tämä.

Kun kaiken tämän surun keskellä vielä toinen jalka joutuu pelistä pois, on elämässä haastetta kerrakseen! Kyllä tuntuisi mukavalta, jos olisi kaveri tässä vierellä. Mutta kun ei ole. Sairaus tuli ja vei toisen. Edellisen nilkkamurtuman aikana vielä oli ja siksi varmaan en muista aikaa ollenkaan vaikeana.  Edelleen yksi vanha sanonta on tullut tutuksi: vasta menetettyään jotain, sen arvon todella huomaa. Tämäkin on niin valitettavan totta. Ainakin mun kohdalla. Ja varmaan monen muunkin.

Matti oli hyvä aviomies. Ei yleensä koskaan valittanut, ei edes sairautensa pahimmissa vaiheissa. Aina jaksoi kehua mua ja kannustaa. Kyllä minä yritin häntä parhaani mukaan palvella sairausaikana. Mutta ikävä on. Pakko nyt vaan on opetella elämään tätä yksinäistä elämää ja etsiä siitä parhaat puolet.

Olin suunnitellut, mitä syksyn tullen teen, mutta syksy taitaa mulla mennä vain nilkan kuntouttamiseen. En voi mennä jumppaan enkä muuallekaan, jonne pitää kävellä. Vasta sitten, kun voin ajaa autoa. Sekin ehkä vielä joskus onnistuu. Toivon mukaan. Vähän pelottaa, kun tuo murtuma oli kuulemma niin paha ja hurja lääkärien mukaan. Itehän sitä ei ymmärrä. Toki heti kaaduttuani tiesin, että hyvin ei käynyt, mutta miten pahoin, sitä en tiennyt.

Mutta onneksi minulla on turva.

Psalmit 28:7 "Herra on minun voimani ja kilpeni; Häneen minun sydämeni turvasi, ja minä sain avun. Siitä minun sydämeni riemuitsee, ja veisuullani minä Häntä ylistän."
Psalmit 73:28 "Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia Sinun tekojasi."

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Ajatuksia

Olen tässä potiessani miettinyt sitä, miten tarpeellisia jokainen jäsen meissä on. Myös sitä, miten ennen vanhalla äidillä ja/tai isällä oli oma kamari, jossa asuivat nuorempien hallitessa tilaa.

Munkin äitiniäiti eli tummu asui niin kauan kuin muistan enoni eli poikansa porstuakamarissa. Siellä hän makasi sängyssä päivät pitkät. Mahtoiko aika tulla pitkäksi. Ei hän mielestäni sairas ollut. Ehkä vaan väsynyt. Elämään. Kaikkeen. En tiedä, kun eihän sitä lapsena semmosia ajattele. Hän kuoli 70-luvun alussa.

Minä nyt yritän selviytyä elämästä yksijalkaisena ainakin kuusi viikkoa. En siis saa toisella jalalla varata ollenkaan. Eihän sitä pysty oikein mitään tekemään. Nyt voi joku ajatella, etteihän sitä hommia jalalla tehdä. Ei kait - ainakaan monia - mutta tarpeellinen se on kuitenkin pystyssä pysymiseksi ja pystyssä niitä asioita usein tehdään. Ja jos jotain tarvitset eikä ole ketään, ketä pyytää auttamaan, on pakko itse lähteä rollan kanssa kompuroimaan. Sekin on niin vietävän raskasta. Lykkäät rollaa vähän matkaa, sitten nappaat jarrut päälle ja hyppäät terveellä jalalla eteenpäin, ja sitten sitä rataa mennään. Sauvoista en tykkää. Eivät anna samanlaista turvaa kuin nelipyöräinen rolla.

Nytkin täällä yksinäni sängyssä istuskelen, välillä makailen. Ja ihmettelen, miten saada taas aika kulumaan iltaan. Sitten, kun pojan perhe palaa kotiin, on eloisampaa.

Ja jalka koholla pitää olla ja sitä särkee, vaikka syön särkylääkkeitä. Pojantytär Nelly, kohta 11 v, kysyi eilen, mitä asiaa kehossani olisin mieluiten ilman. Jaa-a se olikin vaikea kysymys. Enkä osannutkaan vastata. Kerroin vain tietäväni ainakin yhden ihmisen (netin kautta), jolla ei ole raajoja ollenkaan. Ei jalkoja eikä käsiä. Silti hän viettää hyvää elämää. On naimisissa ja on kaksi lasta. Eli olisko niin, että rajoitteet ovatkin omassa päässä. Toisaalta ei kauheasti innosta opetella elämään yhden jalan kanssa, kun tietää, ettei se ole lopullista - toivoakseni ainakaan! Jostain kumman syystä tila kirjoittamiseen loppui. Tulee vain rivi kerrallaan. Täytynee siis lopetella!

Heitä crocsisi roskikseen!

Mulle nuo ihmeelliset kengät on aiheuttaneet jo kaksi onnettomuutta. Edellisessä kodissa olin pesuhuoneessa ja lattia oli vähän märkä. Ja tietenkin crocsit jalassa. Ne kun on niin  mukava työntää jalkaan ja ovat pehmeäpohjaiset. Niistä mun jalat tykkää. Niin asiaan - pesuhuoneessa jalkani luiskahti ja retkahdin lavuaaria vasten siten, että vasen kylki osui kylkiluitten kohdalta lavuaarin reunaan. Siitä tuli viikkojen kipu. En kuitenkaan usko luiden menneen poikki, vaan jokin lihasrevähtymä.

No eipä mitään viime lauantaina olin perjantaiaamusta asti ollut hoitamassa esikoisen lapsia, kun vanhemmat olivat ansaitsemallaan "lomalla" Hesassa. Lähdin viemään roskapussia takaoven kautta. Ovelta oli matkaa vain muutama metri enkä jaksanut ruveta kenkiä muutaman metrin takia vaihtamaan, vaikka olikin sateista ja maa märkä. Kun yritin heittää pussia toisella kädellä auki pitämääni pönttöön, yhtäkkiä istuinkin siinä lutakossa ja nilkka rusahti pahasti ja meni vinoon. Heti tiesin, että nyt kävi huonosti. Konttasin - joo-o - konttasin takaovelle ja istahdin sisäpuolelle ja aloin huudella - välillä karjuinkin - vanhimpia lapsia. He eivät kuulleet. Piti soittaa. Onneksi puhelin oli takataskussa. Kalle, 9 v, tuli heti ja oli niin reipas. Soitettiin mammalle ja papalle ja kerrottiin mitä oli tapahtunut ja minä soitin lanssin. Cajsa, 11 v, hoiti Wilmaa 3 v. Ville, 7 v, pysytteli huoneessaan ilmeisen tietämättömänä koko kohinasta.

Kalle hoiti, että lanssi osasi tulla oikealle ovelle. Hän toi myös mun kaikki kassit sinne takaovelle ja hoiti hienosti kaikki hommat. Ensihoitajat totesivat, että murtunut on nilkka ja lähdetään sairaalaan. Onneksi mamma oli saanut hankituksi mulle sijaisen, joka tuli just autolla, kun lanssi oli lähdössä. Lanssin kuski kertoi sijaiselle, että ollaan menossa sairaalaan.

Siellä jouduin eristykseen, sillä pari päivää aikaisemmin mulla oli todettu tuo kuuluisa MRSA-bakteeri (Metisilliinille Resistentti (vastustuskykyinen) Staphylococcus Aureus on niin sanottu sairaalabakteeri, jota nimestään huolimatta esiintyy nykyisin myös elintarviketuotannossa). Höh. Oon siis sen kantaja. Se pitää kuulemma muistaa mainita terveyshenkilökunnalle, ei muille tarvi. Kun tuota stafylokokkia on kuulemma melkein jokaisen iholla, joillain se vain on tommosena, kun mulla.

Noh sitten jossain vaiheessa tuli nuori lääkäri ja kohta hänen puhelimensa soi. Hän kertoi takapäivystäjän soittaneen ja tulevan katsomaan. Takapäivystäjänä oli ortopedi Miguel Carcia Carme. Kokenut mies. Hän katsoi vaan jalkaa ja sanoi, ettei ole dislokaatiota eli ei tarvi vetää paikoilleen. Se nyt vielä olisi puuttunut! Särki niin vietävästi lääkkeistä huolimatta. Hän sanoi, että on niin paljon päivystysleikkauksia, että vasta illalla tai jopa vasta huomenna voidaan mun jalka leikata. Sit mut valmisteltiin osastolle. Jo viiden aikaan tuli hoitaja hakemaan leikkaukseen, joka alkoi kuudelta ja loppui ehkä varttia vaille kahdeksan. Kertoi ennen kuin lähti, että oli ollut iso ja vaikea murtuma sääriluun alaosassa, nivelpintakin oli vahingoittunut. Enhän mä siitä mitään ymmärtänyt, muuta kuin, ettei saa varata ollenkaan kahteen viikkoon.

Pari päivää makasin osastolla ennen kuin sain kipsin. (Nyt en saa kuvia mukaan, kun ne on puhelimella eikä oo sitä piuhaa, kun oon Jussin luona). Eli poika haki mut sitten maanantaina kotiinsa. Täällä sitten ollaan, mutta arvatkaapa miten helppoa on, kun joutuu hyppimään yhdellä jalalla - on apuna sitten sauvat tai rolla. Rollaa kyllä mieluiten käytän, kun siinä on neljä pyörää, niin tuntuu turvallisemmalta. Jostain syystä musta on tullut liikakin varovainen. Keppien kanssa tunnen olevani ihan heiluva. Mutta eiköhän tästäkin selvitä. Selvisinhän toisenkin nilkan murtumasta jokunen vuosi sitten.

Psalmit 118:24 "Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä."

Hei mä imuroin!

Kyllä, luit oikein. Oon imuroinu tänään. Arvaapas oliko haastavaa rollan kera?? Hiki virtasi pitkin naamaa - tosin se olisi virrannut ilman ...